© Jussi Eskola

Urheilujournalismin pelikentällä

Järjestäytyneen urheiluliikkeen kanssa jakamansa yhteisen historian vuoksi urheilujournalismin on ollut vaikea pyristellä irti maineestaan ”journalismin tavaratalon leluosastona”. Ajat ovat muuttuneet, mutta ammattikuvasta keskusteltaessa urheilutoimittajat joutuvat edelleenkin puolustuskannalle. Osalta kritiikin esittäjistä unohtuu pelikenttä, jossa urheilutoimittajat työskentelevät. Monien urheilutoimittajien ammattietiikkaa määrittää journalistin ohjeiden sijasta työnantajan lähetysoikeussalkku.

Urheilujournalismin pelikentalla © Jussi Eskola Jarjestaytyneen urheiluliikkeen kanssa jakamansa yhteisen historian vuoksi urheilujournalismin on ollut vaikea pyristella irti maineestaan ”journalismin tavaratalon leluosastona”. Ajat ovat muuttuneet, mutta ammattikuvasta keskusteltaessa urheilutoimittajat joutuvat edelleenkin puolustuskunnalle. Osalta kritiikin esittajista unohtuu pelikentta, jossa urheilutoimittajat tyoskentelevat. Monien urheilutoimittajien ammattietiikkaa maarittaa journalistin ohjeiden sijasta tyonantajan lahetysoikeussalkku. Urheilutuotteet, media ja sponsorit ovat sulautuneet yhdeksi viihdekoneistoksi (ks. Itkonen ym. 2008, 9–11, 69), jossa toimijoiden tavoitteet ovat yhdensuuntaisia. Kun esimerkiksi kaupallinen mediayhtio investoi miljoonia tietyn urheilutuotteen lahetysoikeuksiin, journalistiset uutiskriteerit ovat koetuksella. Tuotetta pidetaan nakyvasti esilla, vaikka merkittavaa uutisoitavaa ei olisi. Kyse on osittain liikkuvan kuvan kayttomahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea taloudesta. Maksukanavien ja suoratoistopalveluiden kaupan tulisi kayda, jotta investoinnille saadaan katetta. Katsojalukujen tulisi olla korkeita, jotta mainostajat kiinnostuvat tuotteesta. Kuluttajille tuote pyritaan paketoimaan mahdollisimman kiinnostavaksi ja koukuttavaksi. Urheilusuorituksia sopii kritisoida, mutta ei itse tuotetta. Julkisen palvelun ja lehdiston urheilutoimittajilla on enemman journalistista liikkumatilaa, mutta myos Yleisradio osaa hyodyntaa tv-sopimuksensa (ks. Pankalainen 2021) ja iso osa lehdista on tv-toimijoiden kanssa saman mediakonsernin omistuksessa. Ikavista asioista tiedottamista ja kritiikkia ei urheilutoimituksissa enaa kaihdeta, mutta mediatalouden mittarein mietitaan tarkkaan, mita kannattaa tonkia ja millaisista aiheista muodostuu laajoja yleisoja kiinnostavia skuuppeja (ks. Lehtisaari 2021a; Lehtisaari 2021b). © Tomi Hanninen © Pekka Holopainen Raunion (2021) pro gradu -tutkielmassa urheilutoimittajat toteavat varsin yksituumaisesti, etteivat he ja muut urheilutoimijat ole enaa yhteista perhetta. Haastateltavat erottavat nykymenon pahimmasta ”kadestasyontiajasta” 1970-luvulta 2000-luvun alkuun. Eras toimittaja kuvailee, kuinka urheilujournalismissa ”ei ole mitaan yhteista asiaa enaa” ja toinen huomauttaa ammatinkuvastaan, etta ”ei tanne ole kavereita tultu hakemaan.” (Emt.) Yksiloihin kohdistuvaa suorituskritiikkia urheilujournalismi sisaltaakin runsaasti, mutta tutkijat ovat osoittaneet, etta valtarakenteisiin pureutuva yhteiskuntakriittinen urheilujournalismi on vahaista ja tutkivaa journalismia harjoitetaan harvoin (ks. esim. Kolamo 2018, 233; Laine & Turtiainen 2018). Urheilujournalismin uusi ja vanha olivat tormayskurssilla, kun Urheilulehdessa ilmestyi marraskuussa 2018 freelancer Marika Lehdon artikkeli menestyneen voimisteluvalmentajan Titta Heikkilan kyseenalaisista valmennusmetodeista. Urheilutoimittajain Liiton silloisen puheenjohtajan, urheilujournalismista tohtoriksi vaitelleen Kalle Virtapohjan ensireaktio mediakohuun oli Heikkilaa puolusteleva ja taman meriitteja korostava. Urheilulehden entinen uutispaallikko Mikko Marttinen totesi Virtapohjan kommenttien olleen ”vanhan liiton korahduksia”, silla uusi sukupolvi ”lahestyy urheilua ihan eri kulmasta.” Virtapohja pahoitteli myohemmin kantojaan liian nopeiksi johtopaatoksiksi, jotka perustuivat puutteelliseen tietoon artikkelin journalistisesta prosessista. (Honkonen 2019.) Urheilutoimittajia on usein kritisoitu liian laheisista suhteista pelikentan muihin toimijoihin, esimerkiksi urheilijoihin, valmentajiin ja urheilujohtajiin (ks. Koljonen 2000; Laine 2011; Laine & Turtiainen 2018; Turtiainen 2012, 18). Mediatutkijat Antti Laine ja Riikka Turtiainen (2018) kiinnittivat tapauskohtaisessa tutkimuksessa huomionsa suomalaisen sanomalehdiston uutisointiin Olympiakomitean asettaman Huippu-urheilun Muutosryhman (HuMu) tyosta. Ryhman toiminta heratti julkista hammennysta, mutta toimittajien kynailemia kyseenalaistavia juttuja julkaistiin lehdissa vahan ja nekin vasta kuukausia ryhman aikaansaannoksia dokumentoineen loppuraportin julkistuksen jalkeen – kun tyon epakohtia oli ensin paljastettu muiden toimesta. Kriittisimpia juttuja olivat lukijoiden ja muiden toimitusten ulkopuolisten henkiloiden mielipidekirjoitukset. Tapaus osoitti suomalaiset sanomalehdet hampaattomiksi urheiluvallan vahtikoiriksi. (Laine & Turtiainen 2018.) Urheilulehden ja Elmon monivuotinen paatoimittaja Jukka Ronka ennusti viime vuosikymmenen puolivalissa, etta 2020-luvulla urheilujutuissa yhdistyisivat ”korkealaatuinen journalismi” ja ”syvalla elaminen” (Pohjola 2015). Suomalaisen urheilujournalismin kasitys raportoinnin kohteestaan on kieltamatta nykyisin realistisempi ja tyoote journalistisempi kuin aiemmin. Hyva niin. Huippu-urheilun moraalittomuus ja urheiluorganisaatioita ravistelleet skandaalit ovat kehittaneet urheilujournalismin laatua (ks. esim. Koljonen & Heikkila 2002; Laine & Turtiainen 2018). © Jussi Eskola © Jussi Eskola Urheilutoimittajat kuitenkin harvemmin operoivat yhteiskuntakriittisen urheilukeskustelun eturintamassa. Haaga-Helian ammattikorkeakoulun urheilujournalismin lehtori Esko Hatunen on antanut osuvan esimerkin: ”Edelleenkin nakee, etta joku taysin urheilun ulkopuolinen toimittaja tai taho tekee niita juttuja. Esim. Ylen sisalla MOT-ohjelma kasittelee urheiluun liittyvia asioita, joista Yle Urheilulla ei ole mitaan hajua” (Lindgren & Sihvonen, Yle Puhe 26.5.2017). Urheilutoimituksissa muiden alustamia puheenaiheita kylla sitten jatketaan ja kantaa otetaan. Kritiikin ei myoskaan haluta hairitsevan itse paaasiaa. Osoitukseksi soveltuu vaikkapa se, etta urheilun vaikutusvaltaisia katto-organisaatioita dyykataan kuin roska-astioita paljon ahkerammin kuin ennen, mutta kaikki haiseva jate unohtuu silla hetkella, kun vaikkapa jalkapallon MM-kisat vihelletaan kayntiin (Kolamo 2018, 231–234). Alustus on tehty ja luettavaa Urheilujournalismin pelikentalla riittaa. Alateemoja on kaksi: urheilujournalismi ja urheilun toimijat seka urheilujournalismin asema ja ominaispiirteet.

Urheilutuotteet, media ja sponsorit ovat sulautuneet yhdeksi viihdekoneistoksi (ks. Itkonen ym. 2008, 9–11, 69), jossa toimijoiden tavoitteet ovat yhdensuuntaisia. Kun esimerkiksi kaupallinen mediayhtiö investoi miljoonia tietyn urheilutuotteen lähetysoikeuksiin, journalistiset uutiskriteerit ovat koetuksella. Tuotetta pidetään näkyvästi esillä, vaikka merkittävää uutisoitavaa ei olisi. Kyse on osittain liikkuvan kuvan käyttömahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea taloudesta. Maksukanavien ja suoratoistopalveluiden kaupan tulisi käydä, jotta investoinnille saadaan katetta. Katsojalukujen tulisi olla korkeita, jotta mainostajat kiinnostuvat tuotteesta. Kuluttajille tuote pyritään paketoimaan mahdollisimman kiinnostavaksi ja koukuttavaksi. Urheilusuorituksia sopii kritisoida, mutta ei itse tuotetta.

Julkisen palvelun ja lehdistön urheilutoimittajilla on enemmän journalistista liikkumatilaa, mutta myös Yleisradio osaa hyödyntää tv-sopimuksensa  (ks. Pänkäläinen 2021) ja iso osa lehdistä on tv-toimijoiden kanssa saman mediakonsernin omistuksessa. Ikävistä asioista tiedottamista ja kritiikkiä ei urheilutoimituksissa enää kaihdeta, mutta mediatalouden mittarein mietitään tarkkaan, mitä kannattaa tonkia ja millaisista aiheista muodostuu laajoja yleisöjä kiinnostavia skuuppeja (ks. Lehtisaari 2021a; Lehtisaari 2021b).

© Lehtikuva
 
© Pekka Holopainen
 

Raunion (2021) pro gradu -tutkielmassa urheilutoimittajat toteavat varsin yksituumaisesti, etteivät he ja muut urheilutoimijat ole enää yhteistä perhettä. Haastateltavat erottavat nykymenon pahimmasta ”kädestäsyöntiajasta” 1970-luvulta 2000-luvun alkuun. Eräs toimittaja kuvailee, kuinka urheilujournalismissa ”ei ole mitään yhteistä asiaa enää” ja toinen huomauttaa ammatinkuvastaan, että ”ei tänne ole kavereita tultu hakemaan.” (Emt.) Yksilöihin kohdistuvaa suorituskritiikkiä urheilujournalismi sisältääkin runsaasti, mutta tutkijat ovat osoittaneet, että valtarakenteisiin pureutuva yhteiskuntakriittinen urheilujournalismi on vähäistä ja tutkivaa journalismia harjoitetaan harvoin (ks. esim. Kolamo 2018, 233; Laine & Turtiainen 2018).

Urheilujournalismin uusi ja vanha olivat törmäyskurssilla, kun Urheilulehdessä ilmestyi marraskuussa 2018 freelancer Marika Lehdon artikkeli menestyneen voimisteluvalmentajan Titta Heikkilän kyseenalaisista valmennusmetodeista. Urheilutoimittajain Liiton silloisen puheenjohtajan, urheilujournalismista tohtoriksi väitelleen Kalle Virtapohjan ensireaktio mediakohuun oli Heikkilää puolusteleva ja tämän meriittejä korostava. Urheilulehden entinen uutispäällikkö Mikko Marttinen totesi Virtapohjan kommenttien olleen ”vanhan liiton korahduksia”, sillä uusi sukupolvi ”lähestyy urheilua ihan eri kulmasta.” Virtapohja pahoitteli myöhemmin kantojaan liian nopeiksi johtopäätöksiksi, jotka perustuivat puutteelliseen tietoon artikkelin journalistisesta prosessista. (Honkonen 2019.)

Urheilutoimittajia on usein kritisoitu liian läheisistä suhteista pelikentän muihin toimijoihin, esimerkiksi urheilijoihin, valmentajiin ja urheilujohtajiin  (ks. Koljonen 2000; Laine 2011; Laine & Turtiainen 2018; Turtiainen 2012, 18). Mediaurheiluun erikoistuneet tutkijat Antti Laine ja Riikka Turtiainen  (2018) analysoivat vuosina 2012–2013 runsaasti julkisuutta saanutta huippu-urheilun muutostyöuutisointia (Olympiakomitean asettaman ns. HuMu-ryhmän työtä käsittelevä uutisointi) suomalaislehdistössä ja keskeinen lopputulos oli, että suomalainen urheilujournalismi on hampaaton urheiluvallan vahtikoira. HuMu-ryhmän toiminta herätti julkista hämmennystä ja aihetta tongittiin yleisaikakauslehtiä myöten, mutta urheilutoimittajat tarttuivat siihen kriittisesti vasta kuukausia ryhmän aikaansaannoksia dokumentoineen loppuraportin julkistuksen jälkeen – kun työn epäkohtia oli ensin paljastettu muiden toimesta. Kriittisimpiä juttuja olivat lukijoiden ja muiden toimitusten ulkopuolisten henkilöiden mielipidekirjoitukset. (Laine & Turtiainen 2018.)

Urheilulehden ja Elmon monivuotinen päätoimittaja Jukka Rönkä ennusti viime vuosikymmenen puolivälissä, että 2020-luvulla urheilujutuissa yhdistyisivät ”korkealaatuinen journalismi” ja ”syvällä eläminen” (Pohjola 2015). Suomalaisen urheilujournalismin käsitys raportoinnin kohteestaan on kieltämättä nykyisin realistisempi ja työote journalistisempi kuin aiemmin. Hyvä niin. Huippu-urheilun moraalittomuus ja urheiluorganisaatioita ravistelleet skandaalit ovat kehittäneet urheilujournalismin laatua (ks. esim. Koljonen & Heikkilä 2002; Laine & Turtiainen 2018).

© Jussi Eskola
 
© Jussi Eskola
 

Urheilutoimittajat kuitenkin harvemmin operoivat yhteiskuntakriittisen urheilukeskustelun eturintamassa. Haaga-Helian ammattikorkeakoulun urheilujournalismin lehtori Esko Hatunen on antanut osuvan esimerkin: ”Edelleenkin näkee, että joku täysin urheilun ulkopuolinen toimittaja tai taho tekee niitä juttuja. Esim. Ylen sisällä MOT-ohjelma käsittelee urheiluun liittyviä asioita, joista Yle Urheilulla ei ole mitään hajua” (Lindgren & Sihvonen, Yle Puhe 26.5.2017). Urheilutoimituksissa muiden alustamia puheenaiheita kyllä sitten jatketaan ja kantaa otetaan.

Kritiikin ei myöskään haluta häiritsevän itse pääasiaa. Osoitukseksi soveltuu vaikkapa se, että urheilun vaikutusvaltaisia katto-organisaatioita dyykataan kuin roska-astioita paljon ahkerammin kuin ennen, mutta kaikki haiseva jäte unohtuu sillä hetkellä, kun vaikkapa jalkapallon MM-kisat vihelletään käyntiin (Kolamo 2018, 231–234). Alustus on tehty ja luettavaa Urheilujournalismin pelikentällä riittää. Alateemoja on kaksi: urheilujournalismi ja urheilun toimijat sekä urheilujournalismin asema ja ominaispiirteet.

Sivun kuvat

Viasatin studioisäntä Tuomas Tahvanainen (vas.) sekä asiantuntijakaksikko Mika Kottila ja Pasi Rautiainen ennen jalkapallon miesten MM-karsintaottelua Suomi–Ranska Olympiastadionilla 16.11.2021.

Formulaselostajana tunnetuksi tullut Matti Kyllönen (oik.) ja oman uransa jälkeen kommentaattorina toiminut Keijo "Keke" Rosberg valmistautumassa F1-lähetykseen Suzukan radalla Japanissa 30.10.1999.

Ilta-Sanomien Pekka Holopainen (vas.) haastattelee Nacra-luokan suomalaispurjehtijoita (Akseli Keskinen ja Sinem Kurtbay) Enoshiman olympiaregatassa vuonna 2021. Holopainen sai vuonna 2012 Suuren journalistipalkinnon, kun hänet valittiin ensimmäisenä urheilutoimittajana Suomessa Vuoden journalistiksi.

Helsingin Sanomien Ari Virtanen vastaanottamassa Vuoden jalkapallotoimittaja -palkintoa Palloliiton Captain’s Ball -gaalassa Helsingissä 3.11.2018. Haastattelijana urheilutoimittajana pitkään MTV:llä työskennellyt Inka Korhonen.

Ylen Matti Härkönen selostamassa alle 19-vuotiaiden miesten jalkapallon EM-ottelua Englanti–Ranska Vaasassa 23.7.2018.