Saara Särmä

Esseessä on lähtökohtana feministinen uteliaisuus ja ”tehdään ensin, mietitään sitten” -asenne, jotka ovat tutkijuuteni peruspalikoita. Niiden avulla pohdiskelen, millaista yhteisöllistä tiedontuotantoa suomalaisessa Instagramiin sijoittuvassa meemiyhteisössä tapahtuu tutkijan ja yhteisön vuoropuhelussa. Avaan meemiyhteisöön sisään pääsemisen affektiivisia ulottuvuuksia, kun tutkimusaineisto ”katsoo takaisin” sekä sitä, miten ”kelluskelu” meemivirrassa toimii menetelmällisenä ratkaisuna.

Avainsanat: meemi, meemitutkimus, instagram, feministinen uteliaisuus

Johdanto

Helmikuussa 2021 perustin tutkijatohtoritutkimushankkeelleni Instagram-tilin kokeillakseni, miten kuvanjakopalvelua voi käyttää tutkimuksen toisinjulkaisemisen alustana. Ajattelin memepol_project -tilin toimivan jonkinlaisena julkisena vuorovaikutuksellisena tutkimuspäiväkirjana. Suunnittelin julkaisevani tilillä kuvia (mahdollisesti myös meemejä sekä arkisia muita tutkimukseen liittyviä kuvia) ja lyhyitä tekstejä meemitutkimuksen aihepiiristä.

Olin aiemmin seurannut monia meemejä julkaisevia tilejä henkilökohtaisella Instagram-tililläni, mutta huomasin työhygienian – työ- ja vapaa-ajan erottamisen – vaativan erillisen tutkimustilin perustamista. Selaan yleensä Instagramia iltaisin ja eräänä iltana huomasin pohtivani kuvavirrassa vastaan tulleiden meemien johdosta meemitutkimuksen metodologiaa niin, että nukahtaminen vaikeutui. Joten seuraavana päivänä perustin meemitutkimusta varten oman tilin, jonka käyttöä voin rajata työajan puitteisiin.

Välittömästi meemitutkimustilin perustamisen jälkeen usea seuraamani suomalainen meemitili alkoi julkaista meemitutkija-aiheisia meemejä. Tutkimusaineisto ”katsoi takaisin”. Tämä herätti monenlaisia tunteita ja sai minut pohtimaan omaa tutkijuuttani. Millaisia ovat meemitutkijan mahdollisuudet osallistua leikkisästi meemiyhteisöön? Pääsenkö raastepöytään mukaan vai torjuuko yhteisö yrityksen? Suostuvatko meemittelijät vuoropuheluun tai kanssa-ajatteluun?

Ajattelin, että olisi myös tutkimuseettisesti järkevää avata omaa tutkimusprosessia samalla alustalla, josta kerään (osan) tutkimusaineistoa. Ajattelin alustan epävirallisen ja leikkisän luonteen mahdollistavan vielä hahmottumassa olevien ajatusten ja analyysin julkaisemista matalalla kynnyksellä, mutta kynnys onkin pysynyt varsin korkeana ’oikean vakavasti otettavan politiikantutkijan’ figuurin kummitellessa mielessäni. Väitöskirjaohjaajani Mika Aaltola sanoi puheessaan karonkassani: ”jotkut tanssii elämän kanssa, jotkut painii, Saara tanssipainii.” Tutkimuksen tekeminen on kieltämättä tanssipainia oikean vakavasti otettavan tutkijahahmon sekä leikkisän ja taiteilevan tutkijahahmon välillä. Tässä esseessä toivon leikkisän tutkijan vievän tanssipainipartneriaan ja oikean vakavastiotettavan tutkijahahmon antautuvan täysin rinnoin vietäväksi.

Tässä esseessä kerron kokeilusta noin vuoden ajalta. Tarkoituksenani oli pohtia kahta kysymystä:

Millaista vuoropuhelua meemintekijöiden kanssa syntyy ja miten se muovaa tutkimusta? Millaista on tiedontuotanto yhdessä meemiyhteisön kanssa?

Monista syistä meemitilin käyttäminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle kuin suunnittelin, joten en vielä pysty vastaamaan näihin kysymyksiin kovin syvällisesti, mutta tutkijatohtorikauteni jatkuu ja hankkeen Instagram-tili elää ainakin vielä vuoden 2023 syksyyn asti.

Tässä esseessä käyn ensin läpi feminististä uteliaisuutta ja ”tehdään ensin, mietitään sitten” -asennetta tutkijuuttani nykyään määrittelevinä peruselementteinä ja tutkimusasenteina, sen jälkeen pohdin meemiyhteisöön sisäänpääsemisen erilaisia affektiivisia ulottuvuuksia. Esseen kolmannessa osiossa esittelen leikekirjamaisuutta, leikillisyyttä ja kelluskelua meemitutkimuksen metodeina ja lopuksi nostan esiin esimerkkien kautta, miten yhteisöllinen tiedontuotanto on tässä kokeilussani toiminut.

Feministinen uteliaisuus tutkijuuden perustana

Instagram-kokeiluni nojaa feministiseen uteliaisuuteen (Enloe 2004; 2013) tutkimusasenteena. Feministinen uteliaisuus kannustaa ottamaan riskin oman vakavastiotettavuutensa suhteen eli tutkimaan asioita, joita ei välttämättä yleisesti tieteenalalla pidetä vakavan tutkimuksen arvoisena, tai tutkimaan tavoilla, joita ei pidetä vakavastiotettavina. Olen aiemmin kansainvälisen politiikan tieteenalalle sijoittuvassa väitöskirjassani nimennyt feministiseen uteliaisuuteen nojaavan tutkimusasenteen hömppäfeminismiksi (Junk Feminism, Särmä 2014) ja sittemmin olen pyrkinyt omassa asiantuntijuudessani sekä Feministisen ajatushautomo Hatun työssä vaalimaan samaa asennetta, jossa ’hömppää’ voi analysoida vakavasti ja vakavillakin asioilla voi leikitellä.

Cynthia Enloe (2004) kehottaa kiinnittämään feministisellä uteliaisuudella huomiota asioihin, joita yleensä pidetään normaaleina tai tavanomaisina, ja pohtimaan, kuinka paljon työtä ja valtaa on tämän normaaliuden tai tavanomaisen ylläpitämisen taustalla, sekä mikä on oma roolimme erinäisten epätasa-arvoisuuksien ylläpitämisessä. Enloe ei itse kutsu feminististä uteliaisuutta normikriittiseksi, sillä kansainvälisen politiikan tutkimuksessa normin käsitettä käytetään hieman eri merkityksessä kuin laajemmassa yhteiskunnallisessa ja yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa. Siellä normi on kansainvälisen yhteisön säätelyyn ja toimintaan liittyvä käsite, ei niinkään syrjintään ja syrjiviin rakenteisiin, kuten viimeaikaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa on totuttu ymmärtämään.

Itselleni feministinen uteliaisuus on normikriittistä siinä mielessä, että se on ohjannut minua kiinnittämään huomion tieteenalan syrjiviin käytäntöihin ja sanattomiin ymmärryksiin siitä, mikä on tutkijalle sopivaa toimintaa pukeutumisesta tutkimusaiheen valintaan ja tutkimuksen esittämisen tapoihin.

Väitöskirjassani (Särmä 2014) päädyin pitkällisen prosessin tuloksena hyödyntämään aiempaa taiteellista taustaani ja tuottamaan tutkimusmateriaalista (Iraniin ja Pohjois-Koreaan ydinasevarustelun kontekstissa liittyvistä pilakuvista ja meemeistä) kollaaseja sekä kehittelemään kollasimetodologiaa. Visuaalisen tutkimusmateriaalin esittäminen kuvallisesti kollaasimuodossa, eikä ainoastaan analysoiden materiaalia tekstimuodossa, nähdäkseni tekee akateemisesta tutkimuksesta helpommin lähestyttävää myös niille, joille akateemisen englannin kielisen tekstin lukeminen on vierasta. Pidän tällaista tutkimuksen luo pääsyn kynnysten madaltamista keskeisenä toisinjulkaisemisen eetoksen kannalta.

Feministinen uteliaisuus ohjaa minua tutkimaan omaa tutkijuuttani samalla kun tutkin meemejä. Kysyn, millainen maailmassa olemisen tapa tutkijuus oikeastaan minulle onkaan. Olen aina vierastanut pönöttävää asiantuntijuutta ja kaivannut jotain muuta. Tohtoriksi väiteltyäni vietin joitakin vuosia poissa yliopistomaailmasta, sen liepeillä, joskus mukana roikkuen. Olin lähes varma, etten palaa, mutta palasin kuitenkin.

Ajatuksiani siitä, miten oma tutkijuuteni rakentuu meemitutkijana ja tässä Instagram-kokeilussa, inspiroivat Jenni Laitin (2021a) ja Terike Haapojan (2021) kirjoitukset taiteesta yhteisöllisenä rakkaudellisena prosessina, taiteen vapaudesta ja taiteesta lahjana. Lisäksi sekä tietyt suomalaisen meemiyhteisön tuottamat meemit että meemitutkijana tuottamani Instagram-sisältö voidaan nähdä lahjoina yhteisölle, jota tutkin. Monet Instagramissa seuraamieni meemitilien meemit ovat myös puheenvuoroja keskustelun vapaudesta. Niissä kommentoidaan niin taiteen vapautta, sananvapautta kuin vapautta ja vapautumista nykyisen yhteiskuntajärjestyksen, erityisesti kapitalismin, paineista.

Lisäksi olen lumoutunut Astrid Joutsenon tavasta kutsua teoreetikoita ajattelunsa liittolaisiksi. Hänen väitöstilaisuuttaan syksyllä 2021 kuunnellessa tuntui, että ajatteluni nitkahti uudelle uralle. Jotain, joka oli häilynyt vuosia ajatteluni liepeillä, sanallistui tässä käsityksessä ajattelun liittolaisuudesta. Olen vierastanut ekstraktivistista tapaa ’käyttää’ teoreetikkoja sekä ollut kyllästynyt siihen, miten usein akateeminen keskustelu näyttäytyy enemmän virheitä osoittelevana ohipuhumisena kuin keskusteluna, jonka yhteisenä päämääränä on lisääntyvä ymmärrys.

Disiplinäärisistä käytännöistä pois oppimisen (Shapiro 2013) ja itselle hedelmällisemmän tutkimuksen tekemisen tavan etsimisen prosessissa on minulle kyse luovuuden (uudelleen) löytämisestä. Kirjoitin joskus, että kansainvälisen politiikan tieteenala (IR) murhaa luovuuden, mikä on aika rajusti sanottu, löysinhän väitöskirjaprosessin aikana ja osana kollaasitaiteen tekemisen. Luovuusmurha liittyi tieteenalan kapea-alaisiin käytäntöihin, jotka tuntuivat tukahduttavilta. Toisaalta juuri kapea-alaisten käytäntöjen ja niiden rajojen tunnistaminen sekä sanallistamisen kautta näkyväksi tekeminen mahdollistivat rajojen rikkomisen, käytäntöjen laventamisen ja sitä kautta oman aiempaa luovemman ilmaisutavan löytämisen. Tämä prosessi ei ole missään nimessä ollut helppo eikä kevyt. Viime vuosina olen huomannut myös, miten masennus ja uupumus nitistävät luovuuden. Luulin jo, että lopullisesti. Kunnes saman aikaisesti tämän Instagram-kokeilun aloittamisen kanssa luovuuteni alkoi vihdoin taas virrata vapaammin, mikä on näkynyt sekä kirjoittamisen rentoudessa että taiteen ja meemien tekemisessä.

Yhtäältä esseeni asettuu keskusteluun Shine Choin, Anna Selmeczin ja Erzsébet Strauszin toimittaman Critical methods for the study of world politics – creativity and transformation (2020) -kirjan, johon itsekin kirjoitin luvun, sekä mainittujen Laitin ja Haapojan tekstien kanssa. Tutkijuuteni on pyristelyä irti europatriarkaalisista tietämisen tavoista (Salami 2020) ja hypermaskuliinisen eurosentrisen valkoisuuden (HEW, Ling 2017) varaan rakentuvista ja sitä pönkittävistä tieteen tekemisen tavoista. Se on poisoppimista yksilösankarillisuutta korostavasta ’hyvän/oikean tutkijan’ ideaalista.

Toiseksi esseeni asettuu kontribuutioksi taideperustaisen visuaalisen tutkimuksen kentälle. Visuaalisen tutkimuksen kentällä tutkimus on usein tekstimuotoista ja tekstissä analysoidaan kuvia tai muita visuaalisia artefakteja. Teksti säilyy siten ensisijaisena kuviin nähden (ks. esim. Newbury 2011; Särmä 2014). Taideperustaiset menetelmät mahdollistavat kuvien tuottamisen osana analyysiprosessia, jolloin tekstin ja kuvan hierarkkinen suhde muuttuu tekstin ensisijaisuudesta rinnakkaiseksi ja tasaveroisemmaksi.

Meemeissä, joita sekä tutkin että julkaisen @memepol_project -Instagram-tilillä, kuva ja teksti ovat yleensä yhtä merkittäviä ja muodostavat kokonaisuuden, jossa niitä ei voi erottaa toisistaan. Aiemmassa tutkimuksessani olen tuottanut kollaaseja tutkimusmateriaalista, mutta nyt tutkimistani meemeistä en ole toistaiseksi sitä tehnyt. Toisaalta koko projektin Instagram-tilin voi nähdä kollaasinomaisena tai leikekirjamaisena kokonaisuutena. Toistaiseksi projektissa tuottamani ja Instagram-tilillä julkaisemani kuvat ovat olleet joko tutkimusprosessiin tai tutkijaelämään liittyviä kuvia ja meemejä.

Olen käyttänyt Instagramia vuosia jonkinlaisena aktivismin tilana, mutta en ole koskaan tarkemmin hahmotellut itselleni mitään varsinaista sosiaalisen median strategiaa. Olen lähinnä julkaissut selfieitä ja kuvia kissastani. Strategiattomuus, joka on vastoin monia sosiaalisessa mediassa vaikuttamisesta kiinnostuneille annettuja oppeja, on mahdollistanut leikillisyyden, jota nyt haluan entistä vahvemmin siirtää myös oman tutkimuksen tekemiseni eetokseksi. Perustin Feministisen ajatushautomo Hatun yhdessä Rosa Meriläisen ja Johanna Vehkoon kanssa vuonna 2015. Sen yksi keskeinen toimintaperiaate on ”Tehdään ensin ja mietitään sitten”. Aloimme esimerkiksi järjestää Feministisiä kiroiluiltamia ilman mitään tarkempaa suunnitelmaa ja käsitteellistämistä, vasta myöhemmin konsepti on hioutunut ja aloimme ymmärtää, miten se kytkeytyy feministisiin traditioihin.

Tätä samaa vapauttavaa periaatetta olen pyrkinyt toteuttamaan nyt myös tutkimuksessani. Tosin huomaan, että sisäinen ”vakava tutkijani” rimpuilee vastaan ja sanoo, että pitäisi olla suunnitelmallisempi ja systemaattisempi, että voi tehdä kunnollista ja oikeaa tutkimusta. Mielessäni kummitteleva käsitys vakavasta tutkijuudesta ja ”oikeasta” tutkimuksesta on sinänsä väärässä, kuten tässäkin julkaisuprojektissa mukana olevat tutkijat ja tekstit osoittavat, sillä maailmassa on tilaa monenlaiselle tutkijuudelle. Kuitenkin ”kunnollinen ja oikea” tutkimus mieltyy minulle jonain, jossa on paljon enemmän suunnitelmallisuutta ja valmista käsitteellistämistä kuin omassa tekemisen tavassani. Lisäksi siinä on tarkkoja suunnitelmia, joita seurataan systemaattisesti.

Yhtäältä ”oikea ja kunnollinen” tutkimus katsoo tutkimuskohdettaan etäältä, eikä ”saastuta” dataa omalla läsnäolollaan. Sellaisesta näkökulmasta kaikenlainen vuoropuhelu tutkimuskohteen kanssa, yhteisöllisyys tai kanssatutkijuus, näyttäytyy epäilyttävältä ja epätieteelliseltä, sillä tutkija ei saisi vaikuttaa keräämäänsä aineistoon mitenkään. Toisinjulkaisemisen ja taidelähtöisyyden näkökulmasta tällainen kuva tutkimuksen tekemisestä näyttäytyy liian tiukkarajaiselta, eikä itselleni kohteeseen etäisyyttä pitävä tutkijuus ole tuntunut luontevalta.

Tarkka miettiminen ennen tekemistä johtaa kohdallani usein ylianalysointiin, jolloin aktivismi voi jäädä tekemättä tai teksti kirjoittamatta. Jos mietin asioita liian tarkasti, päädyn tilanteeseen, jossa jo ennalta osaan osoittaa mahdollisia puutteita tai ongelmakohtia, jään jumiin, enkä saa asioita tehtyä. Kun tein kollaaseja osana väitöskirjaprojektiani, intuitiivisuuden merkitys konkretisoitui. Kuvia leikellessäni ja niiden kanssa leikkiessäni – sillä kollaasin tekeminen ja kuvien sommittelu tuntui todellakin leikiltä akateemisen tekstin tuottamiseen verrattuna – kuvien ja teemojen analyysia ”vaan tapahtuu”. Olen kuvannut kollaasimenetelmää syklisenä, se voisi olla myös spiraali, jossa eri vaiheet syventävät analyysia ja konkreettinen käsillä tekeminen (leikkaus, liimaus, sommittelu) on keskeinen osa tekemistä.

Esimerkkinä ”tehdään ensin ja mietitään sitten” periaatteella tehdyistä asioista on maailmallekin levinnyt jo mainittu Feministinen kiroiluiltama -konsepti, jota aloittaessamme emme yhtään tienneet mitä tuleman pitää. Jälkeenpäin mietittynä on kuitenkin aivan selvää, että tapahtuma toimii jatkumona radikaalifeministisille tiedostamispiireille ja on 2010-luvun versio siitä, miten feministien kokoontuessa yhteen jakamaan arkipäivän kokemuksiaan henkilökohtaisesta tulee poliittista. Samaan aikaan kyse on yhteisöllisestä tiedontuotannosta, jossa minun, Rosan ja Johannan rooli juontajina ja järjestäjinä on nähdäkseni samantyyppinen kuin roolini meemitutkijana Instagramin raastepöydässä. Vaikka kiroiluiltamia ei tallenneta eikä niissä esitettyjä puheenvuoroja analysoida, voi ajatella, että ne ovat yhdenlaista hetkellistä yhteisöllistä kanssatutkijuutta, jossa piirtyy esiin nyky-yhteiskunnan sukupuolittuneita valtarakenteita ja niihin liittyviä ongelmia.

Se, että en ole päättänyt @memepol_project -tilin suhteen, miten tarkalleen ottaen sitä käytän, enkä ole lukenut ennalta valtavaa määrää akateemisia artikkeleita Instagram-tutkimuksen metodologiasta tai määritellyt tilin käytölle tiukkoja raameja, on mahdollistanut sekä rennon suhtautumisen tilin käyttöön että sen käyttämisen monin eri tavoin. Olen käyttänyt tiliä enimmäkseen meemiyhteisössä hengailuun eli lähinnä meemivirrassa kelluskeluun, olen julkaissut sekä kuvia tutkijan arjesta että tekemiäni meemejä ja käynyt jonkun verran keskustelua kommenttikentissä. Lisäksi olen julkaissut tietoja tapahtumista, joita olen hankeen puitteissa järjestänyt (esimerkiksi Meemiseminaari Päivälehden museolla). Tämä essee on osa ”tehdään ensin ja mietitään sitten” -periaatteen jälkimmäistä osiota, yritys hahmottaa akateemisemmin, mitä olenkaan Instagram-tilillä tehnyt reilun vuoden aikana.

Meemiyhteisöön sisäänpääsyn affektiiviset ulottuvuudet

Minua kiinnostaa, millaista yhteisöllistä tiedontuotantoa Instagram-tilin käyttäminen tutkimustarkoituksiin mahdollistaa. Vuoropuhelu meemiyhteisön kanssa murtaa rajaa tutkimuksen tekijän ja tutkimukseen aineistoa tuottavien ihmisten välillä, mikä ei kenties ole uutta etnografeille, mutta sosiaalisen median aineistojen käytössä erityisesti politiikan tutkimuksen kentällä se on uutta. Viime aikoina eri tieteenaloilla ovat nousseet keskusteluun dekolonisointipyrkimykset ja osana tätä keskustelua on kritisoitu ekstraktivistista tiedontuotannon tapaa. Tässä tiedontuotannon tavassa tutkija menee kentälle esimerkiksi konfliktialueelle ja louhii paikallisilta ihmisiltä tietoa pönkittääkseen omaa akateemista uraansa samaan tapaan kuin kehittyvistä maista louhitaan luonnonvaroja, jotta me länsimaalaiset voimme taas hankkia uusimman teknologisen vempeleen arkeamme helpottamaan ja statustamme pönkittämään.

Ekstraktivismia ei kuitenkaan tarvitse lähteä etsimään kaukaa maailmalta, vaan myös paikallisemmissa konteksteissa tutkimus ja tiedontuotanto voi nojata siihen. Muun muassa saamelainen teologi ja väitöskirjatutkija Helga West (2018; 2021) on nostanut esiin yhdessä muiden saamelaisaktivistien kanssa, kuinka kuluttavaa yhteisölle ja yksilöille on olla ekstraktivistisen tieteentekemisen kohteina vuosikymmenestä toiseen.

Meemien tekijät käyttävät valtavan määrän aikaa ja luovaa energiaa meemien tuotantoon, ja tutkijat saattavat louhia tekoälyn avustuksella heidän tuotoksensa osaksi valtavia datamassoja, joista tuotetaan tutkimusta ja analyysia. Tällaisia menetelmiä käytettäessä meemien tekijät ja heidän työnsä katoavat näkyvistä. Itseäni houkuttelevat enemmän sellaiset tavat tutkia, joissa kommunikaatio meemien tekijöiden kanssa on osa tutkimusta ja tekijöillä itsellään on ainakin jotain määrittelyvaltaa siihen, miten heidän teoksiaan käsitellään. Olen käynyt vuoropuhelua meemitilien ylläpitäjien kanssa sekä Instagram-julkaisujeni kommenttikentissä että yksityisviestein. Myös yhdessä Päivälehden museon ja taiteilija Jenna Jauhiaisen kanssa järjestämiini meemitapahtumiin (Meemiseminaari marraskuussa 2021 ja ”Meemipöydästä voipi aloitella” -työpaja Tieteiden yössä tammikuussa 2022) on osallistunut meemitaiteilijoita puhujina ja yleisönä. Puheenvuorot tapahtumissa ja epävirallisemmat keskustelut niiden jälkeen ovat myös tuottaneet taustatietoa tutkimukselleni ja auttaneet hahmottamaan meemiyhteisön luonnetta. Tämän kaltainen osallistuva tutkimuksen tekeminen ja yhteisöllinen tiedontuotanto voisi rinnastua osallistavaan taideperustaiseen tutkimukseen, mutta se on ajallisesti ja tilallisesti rajattomampaa kuin vaikkapa taidetyöpajat.

Kommunikaatio meemiyhteisön kanssa ja asettuminen jonkinlaiseen suhteeseen meemitilien ylläpitäjien kanssa voi tehdä tutkijasta haavoittuvan, sillä omalla nimellä toimiminen pääasiassa anonyymissa ympäristössä on aina riski. Keskeneräisten ajatusten esittämistä tutkimusaiheesta voi joku käyttää pahantahtoisesti ja irrottaa kontekstistaan. Myös trollauksen ja vihaviestittelyn kohteeksi joutuminen on mahdollista. Kuten Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma kirjoittavat Kun tutkija kohtaa vihaa -kirjan (2021) esipuheessa, teknologian välityksellä on mahdollista kohdata toiset ihmiset etäältä ja anonyymeina, ja tämän etäännyttävän vaikutuksen takia vihainen viestintä on emotionaalisesti helppoa. Lisäksi sosiaalinen media tekee siitä teknisesti helppoa tarjoamalla tilanteen, jossa muutamalla klikkauksella voi lähettää viestin.

Minulla on muusta työstäni ja feministisen toiminnan johdosta ensikäden kokemusta vihaviestittelyn kohteena olemisesta (ks. esim. Särmä 2020), joten aiemmin mainittu meemitutkijameemien ilmestyminen Instagramin kuvavirtaan herätti monenlaisia tunteita. Ensimmäinen reaktioni oli pelko ja epäilys, joudunko hyökkäyksen kohteeksi, pilkataanko tässä minua ja mihin tämä mahtaa johtaa. Hyvin pian sain vihjeen siitä, että anonyymit meemien tekijät eivät ole vihamielisiä minua kohtaan, sillä eräs meemitilin ylläpitäjä lähetti yksityisviestin henkilökohtaiselle Instagram-tililleni varmistaakseen, että @memepol_project -tili todella on minun, eikä jonkun muun trollaustarkoituksessa perustama.

Avoimuus ja haavoittuvuus voivat olla myös voimavara. Yhteisölliseen suhteeseen tutkimusaineiston tuottajien kanssa asettuminen, sikäli että he hyväksyvät meemitutkijan osaksi yhteisöä, saattaa toimia suojaavana tekijänä erilaisia negatiivisia vaikutusyrityksiä vastaan. Toki tässä myös aiempi julkinen roolini feministinä saattaa olla suojaava tekijä: olen todennäköisesti ollut ainakin osalle meemientekijöistä jollain tavalla ennestään tuttu, joten hyväksyntä osaksi yhteisöä saattoi tapahtua helpommin kuin, jos olisin saapunut yhteisöön täysin tuntemattomana.

Myöhemmin meemiskenessä kelluskellessani (kelluskelusta menetelmänä lisää myöhemmin) olen havainnut, että yhteisössä on vallalla vahva välittämisen eetos, joka näkyy niin meemien sisällöissä, niiden kommenttikentissä kuin myös Kaikki Paskaksi ja ystävät -podcastin keskusteluissakin. Viimeksi mainitussa on tullut esiin, että meemitilien ylläpitäjät saattavat esimerkiksi lähettää viestejä, joissa he tiedustelevat toistensa vointia, jos meemien perusteella alkaa näyttää siltä, että jollain heistä menee huonosti.

Meemitilien pitäjät kannustavat ja tsemppaavat toisiaan ja nostavat tarinafunktion avulla esiin muita meemitilejä. Näin ns. pienet meemitilit, joilla on vähän seuraajia, voivat saada enemmän huomiota ja lisää seuraajia, kun ns. isompi tili, jolla on paljon seuraajia, julkaisee tarinoissaan heidän tiliensä julkaisuja. (Tarinasta pääsee klikkaamalla alkuperäiseen julkaisuun, jolloin voi käydä tykkäämässä siitä suoraan ja klikkaamassa itsensä tilin seuraajaksi.)

Olen saanut osani meemiyhteisön lämpimästä hengestä sekä kysellessäni tililläni erilaisia kysymyksiä että esiintyessäni mediassa. Erityisesti maaliskuussa 2021, kun esiinnyin Ylellä Kulttuuricocktail-ohjelmassa, johon katsojien oli mahdollista osallistua chatin välityksellä, sain sekä ohjelman aikana että sen jälkeen valtavasti hyvää palautetta meemitilien ylläpitäjiltä (monet käyttivät Instagram-tilinsä nimimerkkiä myös Ylen chatissa). Marraskuussa 2021 järjestin yhdessä taiteilija Jenna Jauhiaisen ja Päivälehden museon kanssa Meemiseminaarin, johon osallistui useita meemitilien ylläpitäjiä. Seminaarin jälkeisissä keskusteluissa tuli ilmi, että he olivat olleet pelkästään innoissaan kuullessaan meemitutkimushankkeestani ja siitä, että perustin projektille tilin ja tulin sitä kautta osaksi yhteisöä.

Leikillisyys, leikekirjamaisuus ja kelluskelu

Leikillisyys ja leikekirjamaisuus, jota Instagram alustana väistämättä tuottaa, mahdollistavat avointa keskeneräisyyttä. Näin ollen tämä kokoava essee yhdessä yksittäisten Instagram-julkaisujen ja niiden muodostaman suuremman kokonaisuuden kanssa ovat pikemminkin varovaisia ehdotelmia siitä, miten meemitutkimusta voi tehdä ja julkaista toisin kuin valmiita argumentteja tai manifestinomaisia julistuksia.

Tälle esseelle parina toimii koko @memepol_project Instagram-tilin sisältö. En ole tehnyt julkaisuja tilille tämä essee mielessäni, vaan se on muodostumassa yhdeksi meemitutkimuksesta kommunikoinnin välineeksi. Julkaisen tilillä niin tutkimuspäiväkirjatyyppisiä julkaisuja, itse tekemiäni meemejä, keskustelunavauksia kuin joskus myös muualta kopioituja meemejä. Tilin julkaisuissa on auki kommentointimahdollisuus kenelle tahansa, jolla on palvelussa tili, ja ilman tiliäkin julkaisuja on mahdollista käydä katsomassa ja lukemassa. Kommentointimahdollisuutta pystyy tarvittaessa rajoittamaan, mutta tähän mennessä se ei ole ollut tarpeen. En ole myöskään toistaiseksi estänyt (blokannut) ainuttakaan seuraajaa, toisin kun henkilökohtaisella tililläni. Instagram-tili muodostaa eräänlaisen digitaalisen leikekirjan, ja sen voi ajatella toimivan jonkinlaisena elävänä arkistona. Vaikka vanhoihin kuviin tulee harvoin kommentteja, on kuitenkin mahdollista, että jotkut keskustelut heräävät uudelleen henkiin.

Kun aloin projektin tilillä seurata ainoastaan meemitilejä (joita olin aiemmin seurannut henkilökohtaisella tililläni), algoritmi alkoi suositella minulle lisää meemitilejä seurattavaksi ja lähes pelkästään meemitilejä. Olen ottanut seurantaan ne meemitilit, jotka ovat julkisia ja erityisesti sellaiset tilit, joita jo monet aiemmin seuraamani meemitilit seuraavat. Seuraan myös joitakin ulkomaalaisia meemitilejä, mutta suurimman osan syötteestä muodostavat meemiyhteisön meemit. Olen myös tehnyt kiinnostavan sivuhuomion visuaalisen materiaalin tulkinnan kontekstista: kun selaan syötettä projektin tilillä, mainoksetkin alkavat näyttää meemeiltä. Samat mainokset henkilökohtaisen tilin syötteessä tai Facebookissa erotan selvästi mainokseksi ja yleensä niitä ei ole tarkoitettu humoristisiksi, mutta meemien keskellä nekin alkavat näyttää ironisilta tai absurdeilta.

Kun mietin, miten parhaiten kuvaisin tapaani tehdä meemitutkimusta, päädyin kuvaamaan sitä kuvavirrassa ’kellumiseksi’. En kerää systemaattisia datasettejä tietyiltä ajanjaksoilta, vaan vähintään viikoittain tai useita kertoja viikossa avaan Instagramin tutkimustilini ja selaan kuvavirtaa. Kelluskelun lomassa intertekstuaaliset ja -visuaaliset viitteet alkavat avautua ja meemikulttuuriin pääsee pikkuhiljaa sisään. Kelluskelemalla saa paljon tietoa, jota voi joskus olla vaikea sanallistaa. Varsinkin absurdi huumori toimii tavoilla, joihin on hankala päästä kiinni intellektuaalisella tasolla. Kenttä myös muuttuu varsin nopeasti, aiheet tulevat ja menevät, joten jos on liian kauan poissa, voi kestää jonkin aikaa ennen kuin pääsee taas sisälle keskusteluihin.

Kirjailija Helen Macdonald kuvaa esseekokoelmassaan Iltalentoja (2021) sienten ja lintujen tunnistamisen prosessia, jota on vaikea täysin sanallistaa. Molemmat vaativat tiedon sisäistämistä erinäisistä oppaista, mutta myös pitkällistä luonnossa liikkumista ja havainnointia sekä muilta ihmisiltä oppimista. Meemivirrassa kelluskelussa on jotain hyvin samankaltaista. Erinäisistä viittauksista populaarikultuuriin voi ottaa selvää lukemalla niistä lisää, mutta kuitenkaan pelkkä tieto eri asioista ei riitä. Tällaiset Macdonaldin kuvaamat vaikeasti sanallistettavat tietämisen prosessit katoavat usein näkyvistä, kun tietäminen käännetään akateemisen tekstin muotoon. Oletan, että kaikenlaiset tutkimusprosessit sisältävät intuitiivisia prosesseja, joita ei oikein pysty sanallistamaan ja siksi niistä jätetään kertomatta. Kun olen akateemisella urallani lukenut pääosin tekstejä, joista tämä ulottuvuus puuttuu, onko ihme, että mielessäni kummittelee yllä kuvaamani kaltainen ”oikea ja kunnollinen” tutkijuus.

Saattaa olla, että esimerkiksi juuri lajitunnistus, joka mieltyy systemaattiseksi nimeämiseksi, luokitteluksi, luetteloinniksi ja kategorisoinniksi liittyy siihen tiedekäsitykseen, josta ”oikea” tutkijuus mielessäni kumpuaa. Onhan myös monissa julkisissa keskusteluissa nähtävissä arvottamista, jossa luonnontieteet ovat oikeaa tiedettä ja ihmistieteet jotain turhaa huttua – ”hattivattitieteitä” kuten eräs tuttavani sanoo. Kun tunnistan, että mielessäni kummittelee ”oikean ja kunnollisen” tutkijan figuuri, pystyn asettumaan sitä vastaan ja tanssahtelemaan leikillisesti tuon figuurin kanssa. Feministisiä perinteitä seuraten olen esimerkiksi ottanut positiivisesti haltuun määreitä kuten ”hömppä” (junk) väitöskirjassani. Mutta silloin, kun en tunnista tuota kummittelua, tutkimuksen tekeminen menee enemmän painiksi ja vääntämiseksi.

Koska Instagramissa tutkimani meemit ovat pitkälti absurdia huumoria, ne usein pakenevat perinteisiä analyysiyrityksiä. Meemien huumori perustuu usein myös jonkun asian tai teeman loputtomaan toistoon ja varioimiseen, kuten vaikkapa raasteen tai norppien ja pötköttelyn. Palaan näihin hiukan tarkemmin myöhemmin. Jotkut toistuvista teemoista avautuvat helpommin, kun taas toisten absurdius on syvempää.

Ehkä meemien tutkimuksen menetelmää voisi kutsua myös osallistuvaksi havainnoinniksi tai Instagram-etnografiaksi, mutta nämä nimitykset kutsuvat esiin sen vakavastiotettavan politiikantutkijahahmon, jota leikillisempi tutkijaminä yrittää väistellä pysyäkseen paremmin mukana absurdin hengessä. Jenny Sundén ja Susanna Paasonen (2020, 149) kuvaavat absurdia yllättävyytenä ja repeämänä, joka muuttaa kiintopistettä tai huomion kohdetta ja voi tuottaa niin positiivista, negatiivista kuin ambivalenssiakin. Seuraamieni Instagramin meemitilien absurdius tuottaa tätä kaikkea, mutta usein meemejä päädytään tulkitsemaan vain positiivisena tai negativiisena kulttuurisena kommentaarina. Erityisesti silloin, kun meemeistä tehdään juttuja perinteiseen mediaan, niiden ambivalenssi unohtuu. 

Meemien tutkimisen herkullisuus ja vaikeus piilee ambivalenssissa ja meemien kerroksellisuudessa ja monitahoisissa viitteissä. Joskus voi olla haastavaa sanoa meemeistä yhtään mitään, sillä erityisesti kyyniseen kerrostuneeseen ironiaan perustuvien meemien tulkinta voidaan aina osoittaa vääräksi. Kansainvälisessä meemitutkimuksessa eniten huomiota ovat viime vuosina saaneet laita- tai äärioikeiston kyynistä ironiaa täynnä olevat nihilistiset meemit, sillä laitaoikeisto on onnistunut pitkään hallitsemaan meemeillä internetin ilmatilaa, millä on ollut myös poliittisia seurauksia. Jotkut esittävät, että Pepe the frog -meemeillä olisi ollut vaikutusta jopa Trumpin valintaan Yhdysvaltain presidentiksi. Vähintäänkin laitaoikeiston rasistiset ja seksistiset meemit ovat olleet jonkinlainen osa oikeistopopulismin nousun vauhdittamisessa. Meemeillä voi olla myös merkitystä mis- ja disinformaation levittämisessä.

Suomalainen Instagram-meemiyhteisö, jota tämä essee käsittelee, on osin syntynyt vastauksena laitaoikeiston meemeille, ja aluksi jotkut meemitilien ylläpitäjät kommentoivat meemeillään suoraan laitaoikeistoa. Sittemmin meemiyhteisö on kuitenkin muodostunut omanlaisekseen ja meemit perustuvat enemmänkin absurdiin ja jonkinlaiseen lempeään ironiaan. Monella meemitilin ylläpitäjällä on oma erityinen tunnistettava estetiikkansa, mikä on erityisen kiinnostavaa erotuksena laitaoikeiston meemeistä, jotka ovat pääsääntöisesti täysin anonyymeja.

Moni Instagramissa meemitiliä pitävä meemien tekijä laittaa meemeihinsä jopa vesileiman. Vaikka meemitilit ovat anonyymeja tai toimivat pseudonyymien takana, on tekijyys näissä meemeissä eri tavalla läsnä kuin muilla internet-foorumeilla ja -laudoilla kiertävissä meemeissä. Näille meemeille hyvä rinnastuskohde voisi olla katutaide tai poptaide ja moni meemitilin ylläpitäjä näkeekin itsensä nykytaiteen tekijänä, vaikka tätä taidetta tehdään vakiintuneiden instituutioiden ulkopuolella ja omaehtoisesti. Laitaoikeiston meemejä määritti jonkinlainen kämäisyyden estetiikka, eikä se ole vierasta Instagramin meemiskenellekään, mutta jälkimmäisen piirissä on myös paljon todella huoliteltua esteettistä ilmettä. Feminiinisyys, pehmeys ja pastellisävyt ovat paljon tyypillisempiä lempeään ilmaisuun keskittyneille tileille. Lempeys ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö samaan aikaan voisi esittää tiukkaakin yhteiskuntakritiikkiä.

Väittäisin, että erityisesti näitä meemejä, joissa tekijyys on keskeistä, voidaan tarkastella taiteena tai ”elämän estetiikkana” (Laiti 2021b). Meemit ovat omaehtoista tekemistä ja niiden julkaisemiseen liittyy paljon vastavuoroisuutta. Jenni Laitin kuvaukset saamelaistaiteesta ja -käsityöläisyydestä resonoivat voimakkaasti sen kanssa, mitä olen havainnut Instagramin meemiyhteisössä kelluskellessani. Haasteet, joita sekä saamelaisyhteisö että meemiyhteisö esittävät nykyiselle maailmanmenolle, ovat hyvin samansuuntaisia. Nykyinen maailmanmeno – fossiilikapitalismi ja ekokatastrofi – ei kerta kaikkiaan ole enää siedettävää, ja sille pitää tarjota vaihtoehtoja. Instagramin meemiyhteisön meemit samaan tapaan kuin duodjit (saamelaiskäsityöt) perustuvat prosessiin, jossa kunnioitus, suostumus, luottamus, avoimuus, rehellisyys ja yhteisymmärrys ovat keskeisiä elementtejä. Ne ovat lahjoja yhteisölleen ja argumentteja vapauden puolesta.

Kun hahmotan meemit lahjoiksi yhteisölleen, tarkoitan samankaltaista käsitystä lahjasta, minkä Anna Jensen tuo esiin julkista taidetta käsittelevässä esseessään. Tällöin lahja on jotain, joka herättää tunteita ja kokemuksen, että olemme yhteydessä ympäröivään maailmaan. Lahja mahdollistaa lumoutumisen ja elämyksiä kulutuskulttuurin ulkopuolelta. (Jensen 2022, 76.)

”Vapaus on jotakin yhteistä. En usko, että on mahdollista olla vapaa välittämättä muiden vapaudesta.” Tässä Susanna Hastin Ruumis / huoneet -teoksen (2022) käsikirjoituksesta poimimassani lainauksessa kiteytyy se, miten näen Instagramin meemiyhteisön hahmottavan ja argumentoivan vapautta. Yhteisöllisyys, vastavuoroisuus ja yhteinen päämäärä paremmasta ja vapaammasta maailmasta näyttävät ohjaavan meemiyhteisöä.

Esimerkkejä yhteisöllisestä tiedontuotannosta

Maaliskuussa 2021 julkaisin @memepol_project -tililläni julkaisun, jonka ensimmäisessä kuvassa luki: “Niin sitä jäin miettimään, että mikä on suomimeemien suhde Sisäilmaa-sarjaan. Yhteiskunta-Annelihan se on sekä raasteen, että pötkötyksen asialla.” Lisäksi julkaisussa oli muutama videopätkä Ylen Sisäilmaa tv-sarjasta, jossa Elina Knihtilä näyttelee TE-toimistossa työskentelevää Annelia. Eräässä kohtauksessa Anneli kehuu lounaspöydän klassisia raasteita ja useammassa kohtauksessa hän makaa ja nukkuu sänky- ja patjakaupan sängyssä. Sain meemitilien pitäjiltä muutaman vastauksen:

@metasotkut
Annelin tuska rapistuvan hyvinvointivaltion edessä on tosi samastuttava, ja jotenki tuntuu et Anneli olis tosi hyvä meemintekijä. Onhan meemit jonkinlainen tapa selviytyä ja luoda merkitystä maailmassa, joka tuntuu luhistuvan. Tietyllä tapaa Yhteiskunta-Anneli onkin Sisäilmaa-maailmassa meemi. Sen sijaan, että Anneli alkais tehdä meemejä, Anneli alkaa itse meemiksi.

@humppa_tepi
Sisäilmaa❤️ Eipä ikinä ajateltu että yhteiskunta-Anneli ois pötkötysmyönteisen työn esitaistelija mutta onhan se!

Erityisesti käyttäjän @metasotkut tarjoama vastaus kiinnittyy siihen, miten meemien absurdius toimii. Kuten Susanna Paasonen (2021) argumentoi, absurdi on usein jotain, joka antaa samaan aikaan mahdollisuuden kritisoida mahdottomaksi osoittautuneita yhteiskunnallisia tilanteita ja nauraa niille. Sillä ilman naurua elämä itse voi tulla mahdottomaksi. Absurdi on siis selviytymiskeino, joka tekee maailmasta edes hetkellisesti siedettävän, kuten @metasotkut kuvailee meemejä. Toisaalta absurdi ja absurdiin perustuvat meemit eivät välttämättä ole aina hauskoja, vaan ne sijoittuvat jonnekin itkun ja naurun välimaastoon tai niiden samanaikaisuuteen.

Keväällä 2021 sekä raaste- että pötköttelyaiheiset meemit olivat yleisiä Instagramin meemiyhteisössä. Pötköttelymeemit ovat selkeämmin yhteiskunnallisesti kantaaottavia, nykyisen työelämän paineita ja kapitalismia vastustavia, kun taas raastemeemeistä suurin osa on täysin absurdeja ja dadaistisia. Meemeissä hauskuus perustuu usein toiston logiikkaan, mitä enemmän jotain täysin absurdia toistaa ja varioi, sitä hauskempaa se on. Esimerkiksi tilin @juhamietofanboy ylläpitäjä on pitänyt esillä raaste-genreä ansiokkaasti myös sen jälkeen.

Lokakuussa 2021 pohdin tämän esseen kirjoittamisen yhteydessä käsitteistöä, jolla meemien tekijöitä ja meemiyhteisöä pitäisi kutsua, joten kysyin asiaa suoraan heiltä kaksiosaisessa Instagram-julkaisussa ”Kysymyksiä käsitteistä: Mikä mieluummin meemiadmin, meemientekijä, meemittelijä?” ja ” Kysymyksiä käsitteistä: Mikä mieluummin meemiskene, meemiyhteisö, meemilaakso? Joku muu, mikä?” Meemilaaksoa oli ehdottanut ystäväni valokuvaaja Tomi Palsa muumilaaksoa mukaillen. Poimin keskustelusta muutaman pidemmän vastauksen havainnollistamaan sekä sitä affektiivista ilmapiiriä, joka on laajemminkin leimallista tälle Instagramin meemiyhteisölle, että käsitteellistä pohdintaa, jota kysymykseni herätti.

@tyynylinna
MEEMILAAKSO XxDdD 😍😍😍😍 kannatetaan!!!! Noilla on kyl vivahde-eroja, ite ehkä preferoisin meemiadmin/meme admin, koska siihen liittyy kans se et niinku hallinnoi tätä tilii ja tyynylinnan rakennuspuuhat käy välillä ihan TÖISTÄ, omaan korvaan noi muut termit kuulostaa hieman kevyemmiltä mikä ei ehkä kuvaa omaa toimintaa enää valitettavasti 😂😂 meemien tekijäksi itseään voi sanoo kuka vaan joka on tehny meemin mut kaikilla ei oo esim. tiliä missä julkaisee meemejä, meemien tekijöiden kenttä on siis nähdäkseni laajempi kuin meemiadminien! (Saa myös haastaa tarkoituksena ei oo gatekeepata meemiadminiutta XD) Mitä tulee meemiskenen nimityksiin nii käyttäisin kaikkia eri tilanteissa, meemiskene ois ehkä nää meemit täällä ja se ”tyyli” tehdä meemejä, meemiyhteisö taas kaikki adminit ja meeminautiskelijat, meemilaakso taas kuulostaa konkreettiselta (virtuaaliselta) paikalta missä täällä ollaan meemeilemässä eli käyttäisin kaikkia eri tilanteissa 😍😍😍😍❤️🥰

@musiikkihauska
allekirjoitan vahvasti skenen ja yhteisön erotuksen. Skene -termissä on mukana myös aika (yhden vuoden skene poikkeaa toisesta jne.) ja myös komppaan adminia yhteydessä minkään sivun tai alustan ylläpitoon. Jos vaan tekis meemejä ni homma olis eri, muttakun näissä hommissa pitää kyä tehdä kaikkea muuta siinä sivussa (blokata hörhöjä, väitellä derbieemelien kanssa, valjastaa näkyvyys hyväntekeväisyyshommiin ja muutevvaa jutella omien seuraajien kanssa)

@flint_neliseppo
Ite tulee käytettyä itsestä titteleitä meme admin ja meemitaiteilija. Meemitaiteilija siks, et meemintekoprosessi on aika luovaa hommaa. Ja meemien tekeminen on vienyt ainakin itseltä aikaa ns. perinteisemmältä taiteilulta, ilman että ahdistaa maalaamattomuus. 
Ja taas oma näkemys, mutta itse kutsun meemiadminien yhteenliittymää meemiyhteisöksi :)

@tyynylinna
tosi hyvä pointti taiteilijuudesta, itekki nään itseni taiteilijana, se on ehkä sit enemmän itelle meemiadminiutta laajempi identiteetti mut liittyy vahvasti aiheeseen! Ite nään meemiyhteisön silleen laajempana et siihen kuulu myös muutkin meeminautiskelijat kuin pelkät adminit, adminit taas on itelle kolleegoja (ja kavereita)🤔🥰ku ennen vanhaan taiteilijoilla oli niitä taiteilijakommuuneita paljon niin nään kyl et meme admineilla on virtuaalinen taiteilijakommuuni missä niinku ideat leviää, mut ei se oo sillee niinku täysin suljettu myöskään et kaikki tän laajemman yhteisön jäsenet täällä meemilaaksossa kuitenki on osa sitä prosessii 🤩

Keskusteluun osallistuivat myös käyttäjät: @metasotkut, @chinabrandkullipoliisit, @hygieniapasi, @krisutin23, @meemikaatopaikka, @kari_grandin_meemi_mehu, @malminskeletor, @virtuaalinenpyorateline. Lainauksiin ja nimimerkkien mainitsemiseen olen saanut innostuneen suostumuksen käyttäjiltä Instagramin yksityisviestitoimintoa käyttäen.

Keskustelusta piirtyy esiin, että arkisessa käytössä eri käsitteitä käytetään sujuvasti sekaisin. Yleisimmin meemitilien ylläpitäjiä kutsutaan meemiadmineiksi tai meme admineiksi, @metasotkut esitti kuitenkin toiveen, että käytettäisiin pääasiassa suomenkielistä meemitilin ylläpitäjää ja olenkin tässä esseessä pyrkinyt käyttämään suomenkielisiä käsitteitä.

Keskustelusta nousee tärkeänä havaintona esiin se työn määrä, mitä meemitilin ylläpitämiseen liittyy. Aiemmin ekstraktivistisesta tiedontuotannon tavasta kirjoittaessani kiinnitin huomiota siihen, että aineiston louhiminen tekoälyn avulla ja meemien merkitysten tulkitseminen osana suurta datamassaa saattaa piilottaa näkyvistä sen työn mitä meemin tekijä – meemitaiteilija – on käyttänyt meemin tekemiseen. Pelkkien meemien analysointi häivyttää näkyvistä myös tilien ylläpitotyön sekä huolenpitotyön, jota yhteisössä jatkuvasti tapahtuu. Ylläpitoon voi liittyä paljon häiriköiden ja häiritsevien viestien siivoamista niin julkisista julkaisujen kommenttiosioista kuin yksityisviesteistäkin. Työtä vaatii myös ylipäätään seuraajien kanssa kommunikointi, vaikka se tapahtuisikin positiivisessa sävyssä.

Jotkut meemitilien ylläpitäjät väsyvät tähän työhön ja lopettavat tilinsä. Esimerkiksi @positiivifaija -tili julkaisi isän ja lapsen suhdetta positiivisesti kuvaavia niin kutsuttuja eli hyvänmielen meemejä, joissa korostuu välittäminen ja tuen osoittaminen. Tili saavutti muutamassa päivässä tuhansien seuraajien yleisön, mutta ylläpitäjä lopetti julkaisemisen melko pian kokonaan ja poisti tilin.

Meemiyhteisössä tapahtuu samaa ilmiötä kuin some-aktivismissa tai muussa julkisessa toiminnassa, jossa joku avaa henkilökohtaisia kokemuksiaan. Esimerkiksi kirjailija Pauliina Vanhatalo on kertonut kokemuksistaan kirjoitettuaan teoksen Keskivaikea vuosi (2015), jossa kuvaa elämäänsä keskivaikean masennuksen kanssa. Teoksen julkaisemisen jälkeen hän sai paljon viestejä, joissa lähettäjät kertovat omista vaikeuksistaan. Samaa olen itse saanut kokea oman feministisen toimintani johdosta. Julkinen tai some-julkinen rooli edellyttää toisinaan melkoista tunnetyötä, kun yksittäisenä ihmisenä joutuu tai saa olla monien tuntemattomien ihmisten vertaistukena. Toisaalta meemitilien ylläpitäjien yhteisö tukee toisiaan, mikä voi helpottaa tällaisten tilanteiden käsittelyä.

Käsitekeskustelu tekee myös osin näkyväksi sen, että meemiyhteisö ei rajoitu vain Instagramin digitaaliseen tilaan, vaan ainakin joidenkin meemitilien ylläpitäjien yhteydenpitoa tapahtuu myös muualla ja he muodostavat kollegiaalisen yhteisön.

Voisi ajatella, että sosiaalisessa mediassa, jossa tykkäykset ja seuraajamäärät ovat potentiaalista valuuttaa (esim. kaupallisten yhteistöiden kautta), tämä aiheuttaisi kilpailuasetelman meemitilien ylläpitäjien välille. Näin ei kuitenkaan havaintojeni mukaan ole tutkimassani meemiyhteisössä. Jotkut meemitilien ylläpitäjät ovat saaneet laajempaa julkista huomiota myös perinteisessä journalistisessa mediassa, mikä on puolestaan lisännyt heidän seuraajamääriään. Tämä ei kuitenkaan ole johtanut yhteisön sisällä mihinkään negatiiviseen, päinvastoin, meemitilien ylläpitäjät ovat ilahtuneet siitä, että ylipäätään yhteisö ja sen esiin nostamat aiheet saavat näkyvyyttä. Olen havainnut enemmän iloa kuin kateutta ja enemmän yhteisöllisyyttä kuin kilpailua näissä tilanteissa.

Lopuksi

Tutkimaani Instagramin meemiyhteisöä voi pitää jonkinlaisena alakulttuurina. Meemiskene kuvaa käsitteenä hyvin sitä, että tässä alakulttuurissa on omanlaisensa teemat, estetiikka ja eetos. Meemiyhteisön elämän estetiikan ja välittämisen eetoksen vuoksi siinä kelluskelu on sekä antoisaa että ilahduttavaa. Kansainvälisen politiikan tutkijan taustani takia minulle on ollut oikeastaan uutta, että on mahdollista valita myös sellaisia tutkimuskohteita ja -tapoja, jotka tuottavat iloa. Yleensä tutkimuskohteisiin liittyy kärsimystä ja kurjuutta, vaikka on poikkeuksiakin. Elina Penttinen on onnistunut kirjassaan Joy and International Relations (2013) osoittamaan, että jopa sodan ja kärsimyksen keskeltä voi aina löytää iloa. Meemitutkimus ja erityisesti meemien politiikan tutkimus painottuu pitkälti laitaoikeiston meemeihin, joiden tutkimuksesta itseni olisi vaikeaa löytää mitään iloa, pikemmin niiden kyynisyys lannistaa ja masentaa. Konventionaaliset tutkimusmenetelmät ja mielessäni kummitteleva ”oikean ja kunnollisen” tutkijan figuuri eivät myöskään tuota minulle iloa vaan paineita. Joten, vaikka nykymaailma on melko lohduton, on siinä selviämiseksi (ainakin minun) pyrittävä löytämään ja luomaan tiloja, joissa välittävä eetos kannattelee ja työskentely avaa tilaa toisenlaisille maailmoille.

En malta olla vertaamatta Instagramin meemiyhteisöä yliopistomaailmaan. Akateeminen maailma nykyisessä muodossaan uusliberaalina yliopistona, jossa vallitsee yksilökilpailun logiikka, tarjoaa harvoin mahdollisuuksia olla toisin. Instagramin toimintalogiikka on hyvin samanlainen kuin akateemisen maailman – se ruokkii kilpailullista asennetta. Sinne on kuitenkin mahdollista luoda pienen mittakaavan yhteisöjä, jotka eivät suostu antautumaan nykytoimintaa määrittäville logiikoille vaan vastustavat niitä aktiivisesti sekä sisällöissä että toimintatavoissa.

Sitä, mitä olen meemiyhteisöstä saanut, toivon omalta osaltani tuovani taidelähtöisen toisinjulkaisemisen kentälle sekä muihin akateemisiin tiloihin, joissa toimin.

Lähteet

Choi, Shine; Selmeczi, Anna & Strausz, Erzsébet (toim.) (2020) Critical methods for the study of world politics: Creativity and transformation. Abingdon: Routledge.

Enloe, Cynthia (2004) The curious feminist: Searching for women in a new age of empire. Berkeley: University of California Press.

Enloe, Cynthia (2013) Seriously! Investigating crashes and crises as if women mattered. Berkeley: University of California Press.

Haapoja, Terike (2021) Before any work is done, art is a way of being. Essee. http://www.terikehaapoja.net/before-any-work-is-done/

Hast, Susanna (2022) Ruumis / huoneet. Helsinki: S&S.

Jensen, Anna (2022) Julkinen taide lahjana, joka ei aina ole toivottu. niin & näin 113, 75–77.

Kotilainen, Noora & Vuorelma, Johanna (toim.) (2021) Kun tutkija kohtaa vihaa. Asiantuntijuus, tiede ja julkisuus. Umpihanki. Helsinki: Rauhanpuolustajat: Rosebud.

Laiti, Jenni (2021a) Taide on vapaa, kun me olemme vapaita. Essee 13.4.2021. https://koneensaatio.fi/tarinat-ja-julkaisut/taide-on-vapaa-kun-me-olemme-vapaita.

Laiti, Jenni (2021b) Tekemisen vapaudesta. Puheenvuoro Iso Kuva -webinaarissa 18.11.2021.

Ling, L.H.M. (2017) Don’t flatter yourself: World politics as we know it is changing and so must disciplinary IR. Teoksessa Synne L. Dyvik, Jan Selby & Rorden Wilkinson (toim.) What’s the point of international relations? Abingdon: Routledge, 135–146.

Macdonald, Helen (2021) Iltalentoja. Suom. Irmeli Ruuska. Helsinki: Gummerus.

Newbury, Darren (2011) Making arguments with images: Visual scholarship and academic publishing. Teoksessa Luc Pauwels & Eric Margolis (toim.) The SAGE handbook of visual research methods. Lontoo: Sage, 651–664.

Paasonen, Susanna (2021) Luento pidetty Kulttuurintutkimuksen päivillä Joensuussa 10.12.2021.

Penttinen, Elina (2013) Joy and international relations: A new methodology. Abingdon: Routledge.

Salami, Minna (2020) Aistien viisaus. Suom. Sini Linteri. Helsinki: S&S.

Shapiro, Michael (2013) Studies in trans-disciplinary method: After the aesthetic turn. Lontoo: Routledge.

Sundén, Jenny & Paasonen, Susanna (2020) Who's laughing now? Feminist tactics in social media. Cambridge: MIT Press.

Särmä, Saara (2014) Junk feminism and nuclear wannabes: Collaging parodies of Iran and North Korea. Tampere: Tampere University Press.

Särmä, Saara (2020) Underbelly: Making online hate visible. New Perspectives 28:1, 128–141.

Vanhatalo, Pauliina (2015) Keskivaikea vuosi. Helsinki: S&S.

West, Helga (2018) Mitäs me väsyneet saamelaiset, maailman tutkituin kansa. Blogikirjoitus 9.11.2018. https://helgawest.com/2018/11/09/mitas-me-vasyneet-saamelaiset-maailman-tutkituin-kansa/.

West, Helga (2021) Eikö saamelaisia koskevaa tutkimuksen lähdeaineistoa voi kerätä muuten kuin haastattelemalla heitä? Blogikirjoitus 15.10.2021. https://helgawest.com/2021/10/15/eiko-saamelaisia-koskevaa-tutkimuksen-lahdeaineistoa-voi-kerata-muuten-kuin-haastattelemalla-heita/.

Tekijä

YTT Saara Särmä on akateeminen sekatyöläinen, yhteiskunnallinen keskustelija, taiteilija sekä Feministisen ajatushautomo Hatun johtaja. Särmä on työskennellyt tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksellisiin kiinnostuksen kohteisiinsa kuuluvat mm. visuaalisuuden politiikka, huumori ja meemit, kriittinen militarismin tutkimus, taideperustaiset metodit ja sukupuolittunut nettiviha, johon hän paneutuu myös taiteellisessa työssään. Särmää inspiroi lempeys, rohkeus, feministit sekä kaikenlaiset inhimillisyyden pilkahdukset. Hän uskoo yksisarvisiin ja parempaan maailmaan. ORCID: 0000-0003-0999-8957