Jari Martikainen & Teo Kurki

Artikkeli tarkastelee museon tiloissa järjestettyä näyttelyä taidelähtöisenä toisinjulkaisemisen muotona ja pohtii, miten näyttelyvieras muodostaa ymmärrystä näyttelyn kokonaisuudesta sekä näyttelyn tekijöiden tutkimuksellisesta sanomasta ja intentiosta. Menetelmällisesti artikkelissa sovelletaan neuvottelevaa autoetnografiaa, jossa kohtaavat näyttelyn tekijän ja kokijan näkökulmat sekä esineen lähiluvun menetelmä. Lähiluvun avulla pyritään kuvaamaan näyttelytilassa näyttelyn esineiden avulla rakentuvaa ymmärrystä näyttelyn teemoista. Artikkeli tekee näkyväksi, kuinka näyttelyn tutkimuksellinen intentio välittyi näyttelyn kokijalle, mutta näyttelyn intentio ja kokijan kokemus eivät kuitenkaan olleet identtiset. Lisäksi näyttely julkaisun muotona rakentaa ns. kolmatta merkitystä, joka ei palaudu näyttelyn tekijän tai kokijan näyttelylle antamiin merkityksiin.

Avainsanat: esineen lähiluku, kohtaaminen, neuvotteleva autoetnografia, näyttely, rajat, toisinjulkaiseminen

Johdanto

Voiko näyttely toimia taiteellisena teoksena ja tutkimusjulkaisuna – vai onko se näyttelyvieraan kokemana jotakin aivan muuta? Artikkelin aiheena on ”Kadonnut kinnas ja muita tarinoita” interaktiivinen näyttely Pohjois-Karjalan museossa Hilmassa ja sen vastaanotto näyttelyvieraan kokemana Joensuussa keväällä ja kesällä 2020. Näyttelyn keskiössä olivat sellaiset arkipäivän esineet ja kertomukset näistä esineistä, jotka liittyvät ihmisten kokemuksissa erilaisten maantieteellisten ja symbolisten rajojen ylittämiseen, liikkumisen myötä rakentuviin identiteetteihin sekä uusien ”naapurien” kohtaamiseen Suomessa, Virossa ja Ruotsissa. Näyttelyn taustalla oleva tutkimushanke, ”Kadonnut kinnas ja muita tarinoita” (Koneen Säätiö 2018–2022) pyrki näyttelyn avulla tuomaan rajojen, liikkuvien identiteettien, dialogin ja uusien naapuruuksien teemoihin liittyvää kokemuksellista ja kertomuksellista tietoa akateemista yleisöä laajemman yleisön tietoisuuteen.

Interaktiivisen näyttelyn taustalta on löydettävissä laajempi viime vuosina museoalalla voimistunut keskustelu museoiden kasvattavasta ja eettisestä tehtävästä. Arnold de Siminen (2013, luku 1) mukaan näyttelyesineet toimivat eräänlaisina ankkureina ja todisteina historiallisista tapahtumista, sillä ne kutsuvat näyttelyvieraan kuvitteelliseen kohtaamiseen menneen kanssa. Lisäksi Arnold de Simine (ibid.) esittää, että pystyessään samaistumaan näyttelyssä esillä oleviin ihmisten henkilökohtaisiin esineisiin, muistoihin ja tarinoihin, ts. ”astumalla toisten kenkiin”, ”museovieraat voivat siirtyä aikaan, jota he eivät ole itse kokeneet”. Kuvitteelliset kohtaamiset ja toisten kenkiin astuminen toimivat myös historian kokemuksellisen ja eettisen ymmärryksen syntymisen perustana.

Vaikka näyttely järjestettiin museossa, museokonteksti ei ole artikkelimme fokuksessa. Tästä syystä emme pohdi, millainen tässä artikkelissa esitelty näyttely on suhteessa (esineitä esitteleviin) museonäyttelyihin, emmekä myöskään tarkastele näyttelynrakentamista kuratoinnin näkökulmasta (ks. esim. O’Neill & Wilson 2015). Artikkelimme konteksti on tutkimusjulkaiseminen ja tarkastelemme näyttelyä yhtenä tieteellisen julkaisemisen tapana. Edustamillamme tieteenaloilla – kulttuurintutkimus ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus – kirjoitettu tutkimusjulkaisu on perinteinen ja vakiintunut tutkimusjulkaisemisen muoto, joka perustuu eksaktin asiatiedon esittämiselle (Thieme 2012; Vannini & Abbott 2018). Näiden tieteenalojen kontekstissa näyttelymuotoinen julkaiseminen edustaa toisinjulkaisemista.

Tarkastelemme näyttelyä taidelähtöisenä toisinjulkaisemisen muotona (Leavy 2018) ja pohdimme, miten tutkimusteemaa koskeva ymmärrys rakentuu ”näyttelyjulkaisussa”. Kysymme, miten näyttelyvieras muodostaa ymmärrystä näyttelyn kokonaisuudesta ja näyttelyn tutkimuksellisesta ”sanomasta” kohtaamalla näyttelyn materiaalisia esineitä ja niihin liittyviä kertomuksia. Kehitämme näyttelyn kontekstiin sopivaa esineen lähiluvun menetelmää, jonka avulla hahmotamme ja pohdimme esineen ja näyttelyvieraan vuorovaikutusta näyttelytilassa ja esineen avulla tapahtuvaa ymmärryksen syntymistä näyttelyn teemoista.

Sovellamme artikkelin menetelmänä autoetnografiaa. Määrittelemme käyttämämme menetelmän (teoreettisesti tai käsitteellisesti orientoituneeksi) neuvottelevaksi autoetnografiaksi. Pohdimme näyttelyä sen tekijän ja kokijan näkökulmista – tekijän ja kokijan kokemana – jolloin kokemusta ei voi erottaa teoreettisesta pohdinnasta. Lisäksi artikkelin näkökulma on induktiivinen: tekijän ja kokijan kokemukset ja ajatukset ovat toimineet artikkelissa kehitellyn ja käytetyn menetelmän, käsitteistön ja lähestymistavan perustana.

Artikkelimme tarkoitus on pohtia näyttelyä tutkimusjulkaisun muotona kokemustemme perusteella. Lisäksi ehdotamme esineen lähilukua yhtenä mahdollisuutena käsitteellistää esineistä koostuvan tutkimusjulkaisun kommunikaatiota. Ennen kaikkea haluamme herättää ajatuksia ja kutsua lukijan mukaan keskusteluun. 

Neuvotteleva autoetnografia

Artikkeli rakentui tiiviissä kirjoittajien välisessä vuorovaikutuksessa, jonka pulssin muodostivat viikoittaiset tapaamiset ja niiden välillä tapahtuva kirjoittaminen. Artikkelin lähtökohtana toimi kokemus, joka toisella kirjoittajalla oli näyttelyn rakentamisesta Kadonnut kinnas -hankkeen^[1] vastuullisena johtajana ja hankkeen yhtenä tutkijana, mutta ei kuraattorina (tekijä, Kurki) ja toisella kirjoittajalla näyttelyyn tutustumisesta (kokija, Martikainen). Prosessin alussa meillä ei ollut ennakko-oletusta siitä, miten lähestymme ja tarkastelemme kokemuksiamme tai mitä menetelmää ja millaista käsitteistöä tulemme käyttämään. Uuden asian äärellä tukeuduimme ääneen ajatteluun, ihmettelyyn, aprikointiin ja kysymysten esittämiseen: niiden avulla rakensimme yhteistä ymmärrystä. Reflektoimme kokemuksiamme, kirjoittamaamme tekstiä, lähestymistapojamme sekä käsitteellisiä ja teoreettisia viitekehyksiämme avoimesti ja kriittisesti. Tarkastelunäkökulmamme poikkesivat toisistaan: artikkelin ensimmäinen kirjoittaja (Martikainen) tarkasteli teemaa taidehistorian, visuaalisen kulttuurin tutkimuksen ja sosiaalipsykologian näkökulmista ja toinen kirjoittaja (Kurki) perinteentutkimuksen, kulttuuriantropologian ja monitieteisen rajatutkimuksen näkökulmista. Vaikka teoreettiset orientaatiomme poikkesivatkin toisistaan, huomasimme, että pyrkiessämme sanallistamaan kokemuksiamme aloimme muodostaa käsitteistöä, jossa molempien käsitteellis-teoreettiset lähestymistavat nivoutuivat toisiaan täydentäviksi ja selittäviksi hybrideiksi. Yhtäältä artikkelin lähtökohtana olevat kokemukset ohjasivat käsitteistön ja lähestymistavan rakentamista ja toisaalta käsitteistön ja lähestymistavan rakentuessa mieleemme muistui uusia tekijänä ja kokijana toimimisen ulottuvuuksia, jotka lisäsimme kokemuksiamme kuvaaviin tekstiosuuksiin. Rakentaessamme tekijän ja kokijan kokemusta kuvaavaa käsitteistöä huomasimme, että myös omat kokemuksemme tekijyydestä ja kokijuudesta alkoivat rakentua suhteessa toisiinsa. Kirjoitusprosessin aikana tekijän ja kokijan näkökulmat alkoivatkin liudentua ja sekoittua toisiinsa, eikä niiden tarkka erottaminen toisistaan ollut enää mahdollista. Pohdimme, miten nimittäisimme tätä selkeästi autoetnografiasta ammentavaa yhteistoiminnallista prosessia, jossa alun perin erilliset kokemukset ja näkökulmat hioutuivat tiiviissä vuorovaikutuksessa kohti yhteistä ymmärrystä. Päädyimme nimittämään prosessissa syntynyttä menetelmää neuvottelevaksi autoetnografiaksi.

Changin (2015, 108) mukaan autoetnografiaa ei voida tiivistää selkeisiin sääntöihin, sillä autoetnografisia lähestymistapoja on luotu useita. Näitä lähestymistapoja yhdistää tutkijan omien kokemusten käyttäminen ensisijaisena materiaalina ja pyrkimys ymmärtää erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Myös Holman Jones, Adams ja Ellis (2015, 22) toteavat, että kaikkia autoetnografisia menetelmiä yhdistää henkilökohtaisen kokemuksen käyttäminen kulttuurin tai kulttuurin käytäntöjen kriittisen tutkimisen välineenä. Lisäksi Holman Jones ym. (2015, 22–25) määrittelevät joukon piirteitä, jotka erottavat autoetnografian muista henkilökohtaisista kirjoituksista. Autoetnografia tuottaa uutta tietoa ja keskustelee aiemman tutkimustiedon kanssa. Lisäksi autoetnografia hyödyntää usein haavoittuvuuksia. Toisin sanoen autoetnografiassa tutkija käyttää analyysin välineinä omia henkilökohtaisia tunteitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan, mikä altistaa hänet kritiikille myös henkilökohtaisella tasolla toisin kuin ns. perinteiset etnografisen tutkimuksen tiedon tuottamisen keinot. Henkilökohtaiset kokemukset voivat olla esimerkiksi sellaisia, jotka ovat tietyssä kulttuurissa tai yhteisössä vaiettuja ja siksi niiden tuominen julkisuuteen voi altistaa autoetnografin kritiikin kohteeksi. Henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet sekä niiden analyyttinen reflektio voivat kuitenkin tehdä näkyväksi ja haastaa kulttuurissa aiemmin piiloon jääneitä käytänteitä ja valtarakenteita. Autoetnografiassa tutkija voi näin oman kokemuksensa kuvaamisen kautta edistää myös laajempaa sosiaalista tai yhteiskunnallista muutosta tuomalla esiin kokemiaan ja havaitsemiaan epäkohtia (Holman Jones ym. 2015, 35–36). Lisäksi autoetnografia pyrkii luomaan vastavuoroisia suhteita eri yleisöjen kanssa hyödyntämällä tutkimukselle epätyypillisiä kirjoittamisen keinoja (Holman Jones ym. 2015, 25, 36–37).

Tässä artikkelissa pohdimme erityisesti neuvottelevan autoetnografian mahdollisuutta. Neuvotteleva autoetnografia muistuttaa Changin (2015) esittelemää kollaboratiivisen eli yhteistoiminnallisen autoetnografian (collaborative autoethnography) käsitettä. Changin (2015, 111) mukaan kollaboratiivisessa autoetnografiassa voi olla useita tutkijoita ja kirjoittajia, jotka työskentelevät yhdessä koko tutkimusprosessin ajan tai he voivat yhdistää voimansa tutkimuksen joissakin vaiheissa. Kollaboratiivisen autoetnografian etu verrattuna tutkijan yksinkirjoittamaan autoetnografiaan on usean kokijan näkökulman tuominen yhteen jonkin aiheen tarkastelussa. Useamman näkökulman ja kertovan äänen samanaikaisuus haastaa kunkin tutkijan tarkastelemaan kriittisesti omia ennakko-oletuksiaan, asenteitaan tai näkökulmiaan.

Tyypillistä materiaalia autoetnografiassa ovat Changin (2015, 108) mukaan esimerkiksi muistot, elämäntarinat, itseä koskevat dokumentit, viralliset asiakirjat, valokuvat, itserefleksiiviset dokumentoidut pohdinnat (esimerkiksi päiväkirjat) sekä itsestä tehdyt dokumentoidut havainnot. Autoetnografiassa korostuvat myös poeettiset ja kaunokirjalliset ilmaisumuodot, joiden tavoitteena on ilmentää tutkittaviin ilmiöihin liittyvää autoetnografin kokemusmaailmaa, kuten esimerkiksi tunteita tai kehollisuutta (Holman Jones ym. 2015, 29).

Artikkelin keskeisimmän materiaalin muodostavat näyttelyn rakentajan ja kokijan itserefleksiiviset pohdinnat näyttelyesineiden ja tarinoiden äärellä sekä itsestä (omista reaktioista) tehdyt havainnot näyttelyn rakentamisessa ja kokemisessa. Neuvottelevan autoetnografian ajatusta noudattaen aineistoa on tuotettu myös tämän artikkelin kirjoittamisen aikana näyttelyn tekijän ja kokijan välisissä keskusteluissa. Lisäksi kokemuksellista aineistoa on tuotettu myös vierailemalla Kadonnut kinnas -virtuaalinäyttelyssä, jolloin näyttelyn toteuttamiseen ja kokemiseen liittyvät kokemukset ovat voineet palautua mieleen.

Näyttely julkaisemisen muotona

Näyttely tieteellis-taiteellisena kommunikaationa 

Näyttely tieteellisen julkaisemisen muotona poikkeaa perinteisistä kirjoitetuista tutkimusjulkaisuista. Kun perinteisessä tutkimusjulkaisussa kirjoitettu teksti on pääasiallinen kommunikaation muoto, näyttelymuotoinen tutkimusjulkaisu tuo tekstin rinnalle myös muita kommunikaation muotoja. Kuvat, esineet ja tilat sekä niihin kytkeytyvät värit, muodot ja tekstuurit kommunikoivat merkityksiä visuaalisilla laadullisuuksillaan sekä itsenäisesti että yhdessä auditiivisten (eli ääneen perustuvien) ja kielellisten kommunikaation muotojen kanssa. Kun tutkijat valitsevat esille asetettavia kuvia, esineitä, auditiivisia aineistoja ja tekstejä sekä asettavat ne keskinäiseen suhteeseen näyttelytilassa, he rakentavat näyttelyjulkaisun kokonaisnarratiivia. Kressin ja van Leeuwenin (2006) kuvallisen kommunikaation mallia soveltaen näyttelymuotoisen julkaisemisen kommunikaatiota voisi kuvata seuraavasti: rakentaessaan näyttelyä tutkijat ilmaisevat tutkimustulokset multimodaalisessa – tilallis-visuaalis-auditiivis-tekstuaalisessa – muodossa. Näyttelyvieraat puolestaan tulkitsevat näyttelyn multimodaaliset ainekset merkityksiksi omista lähtökohdistaan käsin näyttelyrakentamisen luomassa tutkimuksellisessa tulkintakehyksessä. 

Sanojen sopimuksenvaraiset merkitykset sekä sanojen toisiinsa liittämistä säätelevät kieliopilliset säännöt mahdollistavat sen, että samaan kieliyhteisöön kuuluvat kielellisen tekstin kirjoittaja ja lukija ymmärtävät tekstin pääosin samalla tavalla. Tähän perinteinen – kielelliseen kommunikaatioon perustuva – tieteellinen julkaiseminen luottaa ja tähtää. Toisaalta tieteellisten käsitteiden avaaminen ja määritteleminen on keskeistä, sillä ne voidaan ymmärtää eri tieteellisissä lähestymistavoissa eri tavoin eikä niiden merkitys ole välttämättä kaikille tuttu.  Näyttelyjulkaisun kommunikaatio rakentuu toisenlaisilla periaatteilla. Vaikka kuvilla, esineillä ja tiloilla on myös omat perinteisiin ja käyttöyhteyksiin liittyvät ”kielioppinsa”, ne eivät määritä kuvan, esineen ja tilan lukutapaa yhtä täsmällisesti kuin kielellistä ilmaisua koskevat säännöt. Myöskään kuvien, esineiden, tilan, auditiivisten materiaalien ja kirjoitettujen tekstien muodostaman multimodaalisen kokonaisuuden tulkitseminen ei asetu tekstinluvun lineaariseen malliin, vaan hahmottuu pikemminkin tilallisena erilaisten ainesten samanaikaisena läsnäolona, jotka muokkaavat toistensa merkityksiä. (Kress & van Leeuwen 2006; O’Halloran 2008.) Kun tähän multimodaaliseen merkitysten kenttään lisätään näyttelyvieraan kehollinen läsnäolo näyttelytilassa ja liikkumisen mukanaan tuoma kinesteettinen ulottuvuus, on selvää, että näyttelyjulkaisun kommunikaation käsitteellistämiseen tarvitaan myös muita kuin kielelliseen kommunikaatioon kytkeytyviä lähestymistapoja. 

Koska visuaaliselta, auditiiviselta ja tilalliselta modaliteetilta puuttuu eksakteihin suhteisiin perustuva kielioppi (ks. esim. Blair 2004), kommunikaatio näyttelyrakentajan ja näyttelyvieraan välillä huokoistuu ja antaa tilaa katsojalähtöiselle tulkinnalle. Vaikka taideteorioissa on jo vuosisatojen ajan pohdittu esimerkiksi katsojan tunteen ja kokemuksen roolia taideteoksen tulkinnassa, teoretisoinnin pääjuonne näki taideteoksen merkityksen tekijän tarkoitusperille tai institutionaalisille tulkinnoille alisteisena aina 1900-luvulle asti. 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tätä näkemystä alettiin kritisoida, kyseenalaistaa ja laajentaa. Roland Barthes (1968/2006) julisti Tekijän kuolema -esseessään, ettei tekijällä ole yksinoikeutta tekstinsä merkityksen määrittämiseen, vaan lukija voi rakentaa tekstin merkitystä oman kokemusmaailmansa pohjalta. Myöhemmin näkökulma levisi laajemmin taiteen vastaanottoa koskevaan teoretisointiin teesiksi katsojalähtöisten lähestymistapojen puolesta. Umberto Eco (1962/1989) esitti puolestaan samansuuntaisen käsityksensä avoimesta taideteoksesta korostaen taiteen monimerkityksisyyttä ja monitulkintaisuutta: tekijän tarkoittama merkitys on vain yksi mahdollinen merkitys. Erilaisista taustoista tulevat ihmiset voivat merkityksellistää ja tulkita saman teoksen eri tavoin.

Näkemyksillään Barthes (1968/2006) ja Eco (1962/1989) eivät purkaneet pelkästään käsitystä tekijän yksinoikeudesta teoksen merkityksen määrittämiseen, vaan myös käsitystä taiteesta yksinomaan taiteilijan ja yleisön välisenä kommunikaatiota. Taiteilijan ja yleisön välisen kommunikaation rinnalle nostettiin teoksen ja yleisön välinen kommunikaatio. Osa tutkijoista käsitteellistää tämän kommunikaation itsereflektiona – katsojan keskusteluna itsensä kanssa teoksen välityksellä. Mutta esimerkiksi Mitchellin (2005) mukaan kuvan merkitys ja tulkinta eivät ole yksinomaan katsojan intention tulosta tai katsojan kokemusmaailman määrittämää. Sen sijaan Mitchell (2005) näkee visuaalisen teoksen/kuvan aktiivisena merkityksensä kommunikoijana, joka merkityksellistää itseään katsojalle visuaalisilla ominaisuuksillaan myös – ja paljolti – hänen tietoisuutensa ulottumattomissa. ”Mitä kuvat haluavat”, Mitchell (2005) kysyy jo teoksensa nimessä. Ajattelemme, että edellä esitetyt Barthesin, Econ ja Mitchellin taideteoksia koskevat näkemykset ovat sovellettavissa myös arkisten esineiden vastaanottoon, kun niitä tarkastellaan arkisista käyttöyhteyksistään irrotettuina esimerkiksi näyttelyissä.

Käyttöesine näyttelyssä

”Kadonnut kinnas ja muita tarinoita” -näyttelyssä mukana olleiden esineiden kirjo oli laaja aina kirjotuista käsitöistä neulansilmäkameralla otettuihin valokuviin ja matkalaukuista soittimiin. Keskitymme tässä kirjoituksessa esineisiin, joita ei tehty näyttelyä varten, vaan joilla oli elämänsä osallistujien arjessa käyttöesineinä ennen näyttelyä. Näyttelyn nimikkoesine kinnas lämmitti evakkomatkalla lapsen kättä, matkalaukussa kuljetettiin matkatavaroita ja injektioruiskun avulla hoidettiin sairautta. Esineitä asetettiin esille sellaisenaan tai niistä tehtiin tutkimusteemaa ilmentäviä teoksia. Tilanteissa, joissa tutkimukseen osallistuneiden alkuperäistä esinettä ei voitu lainata näyttelyyn, tilalle hankittiin vastaavanlainen esine esimerkiksi kirpputorilta.

Näyttely muuttaa esineen kontekstia. Käyttöesineestä tulee näyttelyesine, jolloin sen merkitys muuttuu tai ainakin se etääntyy käytännöllisestä merkityksestään. Tällöin emme suhtaudu arjen esineisiin vain niiden käyttötarkoituksen perusteella, vaan tarkastelemme ja pohdimme myös niiden esteettisiä ominaisuuksia – esimerkiksi muotoa, rakennetta ja materiaalia – sekä niiden herättämiä kokemuksia. Lisäksi esineet asettuvat suhteisiin näyttelyn muiden esineiden ja koko näyttelynrakennuksen kanssa, mikä tuottaa esineille uudenlaisia tulkintakehyksiä. Tällöin esineet voivat näyttäytyä Econ (1962/1989) käsitteellistäminä “avoimina teoksina”, jotka houkuttavat ja ohjaavat katsojia omakohtaiseen merkityksen muodostamiseen.

Näyttely muuttaa esineen kontekstia myös siten, että yksittäisen tutkimukseen osallistujan kokemukseen ja merkitykseen ankkuroituneesta esineestä tulee esineellisen/materiaalisen vuorovaikutuksen muoto, joka kutsuu näyttelyvieraita peilaamaan esineen herättämiä omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Käsittäessään esineet materiaalisina vuorovaikutuksen muotoina, ”Kadonnut kinnas ja muita tarinoita” -näyttely ammentaa Wertschin (1991; 2002) ajattelusta, jonka mukaan esineet voidaan nähdä kollektiivisen kulttuurisen kokemuksen varastoina, joissa yhdistyy yhteisön tieto ja kokemus. Tämän tulkintatavan mukaan yksityiset kokemukset esineistä ammentavat yhteisestä perinteestä, minkä avulla voimme samaistua toisten samoja esineitä käyttävien ihmisten kokemusmaailmaan.

Lisäksi ajattelemme, että käyttöesineiden esittäminen rajoja, rajojen ylittämistä ja identiteettejä tarkastelevassa näyttelyssä kytkee esineisiin myös muita kuin niiden käytännöllisiin tarkoitusperiin liittyviä merkityksiä. Näyttelyn teema kytkee esineet tutkimuksen kontekstiin ja ohjaa näyttelyvieraita tulkitsemaan esineitä tutkimuksen viitekehyksessä.

Esineen lähiluku

Pohtiessamme näyttelyssä tapahtuvaa merkityksen muodostamista ja reflektoidessamme omaa toimintaamme ja kokemustamme näyttelyn tekijänä ja kokijana huomasimme, että merkityksen muodostaminen ankkuroitui suurelta osin esineisiin. Tästä kumpusi tarve sanallistaa ja käsitteellistää esineitä tutkimuksellisen kommunikaation muotoina ja merkityksen muodostamisen kohteina. Toinen kirjoittajista ehdotti, voisiko esineiden tarkastelua ja merkityksellistämistä kuvata lähilukuna soveltaen Brummettin (2019) tekstin lähiluvun mallia. Päätimme kokeilla. Toinen kirjoittaja huomasi, että tekstin lähiluvun kolme vaihetta muistuttivat systeemis-funktionaalisen lähestymistavan kolmea metafunktiota, joiden avulla voi tarkastella myös multimodaalisten objektien/tekstien merkityksen rakentumista (esim. Kress & van Leeuwen 2006; O’Halloran 2008). Ajattelimme, että systeemis-funktionaalinen lähestymistapa toisi visuaalis-materiaalisten esineiden tarkasteluun näkökulman, joka täydentäisi tekstiin perustuvaa lähiluvun mallia.

Kehitämme esineen lähiluvun käsitettä ja lähestymistapaa kuvataksemme näyttelyesineiden katsojalähtöistä merkityksen muodostamista, joka perustuu esineiden visuaalisiin, auditiivisiin ja tilallisiin ominaisuuksiin sekä esineiden kielellisesti kerrottuihin merkityksiin. Esineen lähiluku tarkoittaa tässä artikkelissa niitä esineen tarkasteluun käytettyjä tekniikoita, joilla esineen tarkastelija havainnoi esineitä, tulkitsee esineeseen liittyviä merkityksiä ja luo ymmärrystä esineestä. 

Esineen lähiluvussa käytämme lähtökohtana Brummettin (2019) tekstin lähiluvun menetelmää (ks. myös Pöysä 2017), jonka eri vaiheita tarkastelemme systeemis-funktionaalisen teorian (Halliday 1978, 1994; O’Halloran 2008) valossa. Systeemis-funktionaalinen teoria tarkastelee yhden tai useamman merkitysjärjestelmän merkityksen sosiaalista rakentumista kolmen metafunktion kautta, jotka ovat tekstuaalinen metafunktio, ideationaalinen metafunktio ja interpersoonallinen metafunktio. Esimerkiksi kuvassa tekstuaalinen metafunktio tarkoittaa kuvan visuaalista rakentumista tietyn kommunikaation välittämiseksi, ideationaalinen metafunktio viittaa kuvassa esitettyihin kohteisiin/aiheisiin ja niistä kerrottuun informaatioon (merkitys, sisältö) ja interpersoonallinen metafunktio käsitteellistää kommunikaatiota kuvantekijän ja katsojan sekä kuvan (kuvassa esitettyjen kohteiden) ja katsojan välillä. (Kress & van Leeuwen 2006; O’Halloran 2008.) 

Brummett (2019, luku 1) määrittelee lähiluvun tietoiseksi, huolelliseksi ja kurinalaiseksi lukemiseksi, jolla lukija saavuttaa syvemmän ymmärryksen lukemisen kohteesta. Brummettin esittelemiä lähiluvun yksityiskohtaisempia tekniikoita, joihin tässä artikkelissa viittaamme, ovat lukemisen kohteen tekstilajin (genre) tunnistaminen, kohteeseen liittyvän kertomuksen (narrative) pohdinta sekä lukemisen kohteeseen liittyvien henkilöiden (persona) näkökulmien tunnistaminen. Seuraavaksi kuvaamme näitä tekniikoita tämän artikkelin näkökulmaan sovellettuna.

Rinnastamme Brummettin (2019) lukemisen kohteen (genren) tunnistamisen systeemis-funktionaalisen lähestymistavan tekstuaaliseen metafunktioon (Royce 2007; O’Halloran 2008). Näyttelyn kaltaisen multimodaalisen kokonaisuuden näkökulmasta tekstuaalinen metafunktio tarkoittaa sekä yksittäisten näyttelyesineiden visuaalista, auditiivista tai kielellistä rakentumista että koko näyttelyn multimodaalista rakentumista. Tekstuaalisen metafunktion tasolla huomio kohdistuu esineen materiaaliin, muotoon, väriin, pintaan ja tekstuuriin, joiden perusteella näyttelyvieras rakentaa esineen merkitystä. Jokaisella edellä mainitulla ”materiaalisella modaliteetilla” on omat kulttuurisidonnaiset merkityksensä ja esineessä ne asettuvat keskinäiseen vuorovaikutukseen suunnaten esineestä muodostettavaa tulkintaa. (Royce 2007; O’Halloran 2008.) Kulttuuristen merkitysten lisäksi esine viestii merkitystään myös materiaalisilla ja fysikaalisilla ominaisuuksillaan (Mitchell 2005). Tekstuaalisessa metafunktiossa esineen tyyppi (genre) ei perustu vain esineen tunnistamiseen, vaan esineen visuaalinen ja materiaalinen laadullisuus määrittävät, millainen genrensä edustaja esine on.

Kohteeseen liittyvän kertomuksen (narratiivin) pohdinnan rinnastamme systeemis-funktionaalisen teorian ideationaaliseen metafunktioon (Royce 2007; O’Halloran 2008). Esineen genre-perustaisessa lähiluvussa näyttelyvieras voi esineen tunnistamisen ja yksilöimisen lisäksi rakentaa katsojalähtöistä narratiivia esineelle pohtien esimerkiksi sen käyttötarkoitusta tai omia kokemuksiaan esineestä. Näyttelyvieras voi esinettä tarkastellessaan myös lukea tai kuunnella esineeseen liittyvää tarinaa, jolloin katsojalähtöiseen esineen tarkasteluun yhdistyy näyttelyn tekijän tai esineen omistajan narratiivi. Ideationaalisen metafunktion tasolla museovieras rakentaa esineelle merkityksen kontekstualisoimalla sen näyttelyn tarjoamaan kielelliseen informaatioon ja/tai omaan kokemusmaailmaansa (Royce 2007; O’Halloran 2008). Lisäksi näyttelyssä kontekstualisoinnin viitekehyksenä toimivat muut näyttelyesineet, näyttely kokonaisuutena sekä koko näyttelyn nimi ja tutkimuksellinen teema. 

Kertomuksen tunnistamisessa olennaista on saada selville, miten esineen tarina liittyy tutkimusteemaan: rajoihin, rajojen yli liikkumiseen, identiteetteihin, dialogiin tai uusien naapureiden ja ihmisten kohtaamiseen. Mikäli tällaista ymmärrystä ei synny, esineen merkitys jää näyttelyn teemasta irralliseksi. Kertomuksen merkitys jäsentyy tarinan rakenteen loogisuuden ja juonellisuuden sekä koherenssin kautta: tarinan oletetaan etenevän loogisesti ja siinä oletetaan olevan jokin rajoihin, liikkumiseen, identiteetteihin tai kohtaamiseen liittyvä tapahtuma tai ongelma, joka selviää. Tarina myös vaikuttaa lukijaan tai kuuntelijaan. (vrt. Brummett 2019, luku 3).

Lukemisen kontekstilla Brummett (2019) viittaa sekä historialliseen kontekstiin, että tekstin välittömään tekstiyhteyteen. Tekstin välitön tekstiympäristö vaikuttaa esimerkiksi siihen, tulkitaanko tekstikatkelma esimerkiksi humoristiseksi, traagiseksi, realistiseksi vai ironiseksi. Näyttelyssä narratiivin kontekstina toimivat näyttelyn nimi ja esittelyteksti (kuva 1), joka luovat lähtökohdan sille, miten luemme ja tulkitsemme näyttelyn esineitä. Näyttelyä taustoittava teksti luo merkityshorisontin näyttelyn kokonaisuudelle ja siinä oleville yksittäisille esineille ja kertomuksille. Näyttelyteksti ohjaa näyttelyvierasta etsimään esineistä ja tarinoista “merkkejä”, jotka viittaavat ihmisten kokemuksiin rajoista, liikkumisesta, identiteeteistä sekä uusien kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta.

Brummettia (2019) mukaillen näyttelyn kontekstissa tapahtuvassa lähiluvussa henkilö (persona) viittaa sekä esineeseen liittyvän tarinan kertojaan että tarinan ja esineen lukijaan eli näyttelyvieraaseen. Esineen lähiluvun kolmas vaihe liittyy esineiden välityksellä tapahtuvaan ihmisten kohtaamiseen: näyttelyvieras voi samaistua esineen tekijän/omistajan ajatuksiin ja kokemuksiin tai hän voi kokea yhteyttä omiin ajatuksiinsa, tunteisiinsa ja kokemuksiinsa esineen välityksellä. Rinnastamme tämän esineen lähiluvun vaiheen systeemis-funktionaalisen teorian interpersoonalliseen metafunktioon, joka viittaa kommunikaatioon teoksen tekijän ja vastaanottajan ja/tai teoksen ja vastaanottajan välillä (Kress & van Leeuwen 2006;  O’Halloran 2008). Interpersoonallisen metafunktion näkökulmasta näyttelyn rakentaminen on keskeisessä asemassa. Se, miten esineet esitellään suuntaa yleisön vastaanottoa. Systeemis-funktionaalisen lähestymistavan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että se tapa, jolla näyttelyesineet asetetaan näytteille, vaikuttaa siihen, millainen suhde esineiden ja yleisön välille muodostuu – ja millaisia merkityksiä yleisö rakentaa esineille.

Interpersoonallista metafunktiota voi lähestyä myös teoksen välittämän ja/tai rakentaman kokemuksen ja tunteen kautta (Royce 2007). Yksi taiteeseen kytketty tunteen muoto on empatia, jonka voi ymmärtää katsojan eläytymisenä ja samaistumisena taiteilijan ajatus- ja kokemusmaailmaan tai taideteoksessa kuvattuihin henkilöihin ja tilanteisiin (Verducci 2000). Robert Vischer (1873/1994) ja Theodor Lipps (1903) pitivät empatiaa taideteoksen ja katsojan välisen vuorovaikutuksen ulottuvuutena: he käsitteellistivät empatian tunteiden siirtona ja oman elämismaailman heijastamisena elottomiin objekteihin – taideteoksiin ja esineisiin – sekä niiden esittämiin aiheisiin. Teoksen ja katsojan vuorovaikutuksessa heränneitä kokemuksia tarkastellaan osana taideteosta. Verduccin (2000) mukaan katsojan mielikuvituksella on keskeinen rooli empaattisessa kokemuksessa: hän käyttää omia kokemuksiaan resurssina, jonka avulla hän voi ymmärtää ja merkityksellistää taideteoksessa esitettyjä tapahtumia. Merleau-Pontyn (2000) ruumiinfenomenologian pohjalta taiteen vastaanotossa syntyvän empatian voi ymmärtää sosiaalisissa tilanteissa rakentuneen kehollisen muistin aktivoitumisena. Empatia tuo taideteoksen tarkasteluun omakohtaisen linkin, joka tekee teoksesta itselle merkityksellisen. Ehdotamme, että esineiden tarkastelu näyttelyssä voi synnyttää samankaltaisia empatian kokemuksia. 

Edellytys lukijan luomalle mielekkäälle tulkinnalle tekstistä tai kohteesta on myös lukijan subjektipositio (Brummett 2019, luku 3, 16). Näyttelyvieras katsoo esineitä omista subjektipositioistaan käsin, mutta samanaikaisesti esineet katsovat myös kohti näyttelyvierasta siten, että ne tuottavat näyttelyvieraaseen kohdistuvia, positioivia diskursseja – samaan tapaan kuin Mitchellillä (2005) kuvat merkityksellistävät itse itseään katsojille. Näin ollen katsojan subjektipositiot ovat liikkeessä ja voivat muuttua näyttelyn aikana. Systeemis-funktionaalisen lähestymistavan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että näyttely on multimodaalinen ”tarjouma”, jossa tekijän kommunikoimat merkitykset, näyttelyripustus, esineet ja näyttelyvieraan kokemukset kohtaavat toisensa ja muokkaavat toisiaan siten, että näyttelyn rakentajan tekstuaalisen ja interpersoonallisen metafunktion tasolla tekemät valinnat ohjaavat esineen luentaa ja esineelle rakennettavaa merkitystä (ideationaalinen metafunktio), mutta eivät määritä sitä. 

Kokemukset: Tekijä ja kokija

Tekijän näkökulma

Näyttelyn rakentamisen taustalla oli Kadonnut kinnas ja muita tarinoita -tutkimushankkeen tavoite yhdistää perinteisiä etnografisen tutkimuksen menetelmiä sekä luovaa ja taiteellistakin työskentelyä alkaen aineiston keräämisestä ja päätyen hankkeen tulosten esittämiseen. Tutkimuksen teemojen esittelyyn näyttelyn muodossa kannusti myös se, että esimerkiksi museonäyttelyt ovat viime vuosikymmenen aikana muuttuneet yhä interaktiivisemmiksi ja kokemuksellisemmiksi paikoiksi, joita voidaan luonnehtia ”opetuksen, oppimisen ja luovan asioiden tutkimisen keskuksiksi” (Montgomery 2017, 1). Toinen taustalla vaikuttanut ajatus oli luoda näyttely, joka tarkastelee erityisesti liikkuvuuden ja rajojen ylittämisen teemoja sen sijaan, että esillä olevat esineet tai tarinat kiinnittyisivät johonkin tiettyyn paikkaan tai alueellisuuteen, mikä lähestymistapa on saanut jalansijaa erityisesti viime vuosikymmenen aikana Euroopassa (ns. Migration Museums, Lanz 2016).

Näyttelyn esineet koottiin tutkimukseen osallistuneilta ihmisiltä. Esineiden näyttelyyn valitsemisen kriteeri oli se, että niiden tuli liittyä jollakin tavalla tutkimuksen teemaan eli rajan ylittämiseen. Raja oli mahdollista ymmärtää monin tavoin – esimerkiksi konkreettisena valtioiden välisenä rajana, kielten tai kulttuurien välisenä rajana, terveyden ja sairauden välisenä rajana tai abstraktimpana kokemuksellisena rajana. Lisäksi esine saattoi liittyä paikkaan tai liikkumiseen kytkeytyvään identiteettiin tai uusien naapuruuksien teemaan: siihen kuinka jokin esine helpotti tai vaikeutti toisiin ihmisiin, kulttuureihin tai kieliin tutustumista. Tutkimukseen osallistuvat henkilöt kertoivat myös esineeseen liittyvistä ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan, jotka esitettiin esineiden rinnalla. Useat tutkimukseen osallistuneet lainasivat esineensä näyttelyyn. Sellaiset esineet, joita ei voitu lainata näyttelyyn, korvattiin vastaavalla esineellä. Jotkin esineet myös tehtiin hankkeessa näyttelyä varten ilmentämään esimerkiksi kielellisiä rajoja, kokemuksellisia rajoja sekä tieteellisen ja taiteellisen toiminnan välisiä rajoja. 

Näyttelyssä olevien esineiden yhteyteen oli liitetty luettavissa ja kuunneltavissa olevia lyhyitä tarinoita, jotka tiivistivät tutkimukseen osallistuneiden ihmisten kertomuksia erilaisista rajoista, liikkumisesta, identiteeteistä ja itselle uusien kulttuurien ja ihmisten kohtaamisesta. Näyttely sisälsi myös kuvamateriaalia ja animaatioita sekä pelillisiä, leikillisiä ja interaktiivisia elementtejä (kuva 2). Näiden toiminnallisten ja moniaististen menetelmien kautta näyttelyvieraille tarjottiin mahdollisuuksia eläytyä toisten ihmisten kokemuksiin rajoista ja liikkumisesta. Näyttelyyn saattoi tutustua sattumanvaraisesti ja pelillisesti näyttelytilassa olleen onnenpyörän ohjaamana tai näyttelyä saattoi tutkia perinteisemmin kävijän itse valitsemassaan järjestyksessä. Yhtä tiettyä näyttelyn kiertosuuntaa tai järjestäjien suosittelemaa tapaa näyttelyyn tutustumiseen ei ollut.

Näyttelyn suunnitteluun ja rakentamiseen osallistui monialainen työryhmä^[2], joka koostui taiteen, tieteen ja museoammattilaisten edustajista. Näyttely oli yli vuoden ajan kestäneen neuvottelevan yhteistyön tulosta ja kaikkien panos oli merkittävä. Neuvottelevassa yhteistyössä kohtasivat tutkimusaineisto, tutkimukselliset käsitteet, käsitteiden pohjalta tapahtuva taiteellinen työskentely sekä muut luovat työskentelytavat museon fyysisen näyttelytilan ja näyttelyn rakentamisen ehdoilla. Neuvottelun tuloksena näyttely onnistui materialisoimaan ja pelillistämään tutkimuksellisia käsitteitä ja tulkintoja aineistosta tavoilla, joissa tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden, tutkijoiden, taiteilijoiden sekä museon näkökulmat kohtasivat. Tekijän näkökulma viittaa kuitenkin vain omaan toimintaani ja kokemukseeni tutkijana ja näyttelyn osatekijänä toimisesta. Yhtenä näyttelyn suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuvana tutkijana olin erityisen innostunut tuomaan näyttelyssä esille rajojen ylittämiseen ja liikkumiseen liittyvää ”kaiken välissä olemisen” kokemusta (in-betweenness) (Bhabha 2004; Davydova 2009), mihinkään kuulumattomuuden kokemusta ja identiteettien rakentumista ei-alueellisesti. Lisäksi olin kiinnostunut erilaisista näkymättömistä rajoista, joilla on merkittäviä vaikutuksia yksilöiden elämään. Pidin näitä teemoja erityisen kiinnostavina, sillä niiden avulla näyttely pystyisi osallistumaan tämän hetken ajankohtaisiin keskusteluihin rajoista ja liikkumisesta, jossa painottuu monipaikkaisuus, transnationaalisuus sekä kansallisen tulkintakehysten kritiikki esimerkiksi identiteettien ja kuulumisen kysymyksissä. Suosikkiesineitäni näyttelyssä olivat digikamera (kuva 3), Kotona-installaatio (kuva 4) sekä Pistoksissa-installaatio (kuvat 6 ja 7). Digikamera kertoi liikkumisesta ja kuulumattomuuden tunteesta Viron ja Suomen välillä liikkuneen kertojan näkökulmasta. Injektiovälineistä tehty Pistoksissa-installaatio käsitteli sairauden ja terveyden rajojen sekä kehon rajojen ylittämistä ja siten myös kehoon kajoamista. Kotona-installaatio käsitteli käytetyille lian- ja värinkerääjäpapereille kirjottujen kuvien ja sanojen avulla monipaikkaisuutta ja monikielisyyttä Viron ja Suomen kontekstissa. Suosikkiesineeni loivat itselleni odotuksia siitä, että näyttelyvieraat lukisivat näyttelyä ja esineitä samansuuntaisen tulkintakehyksen läpi kuin minäkin. Kun näyttelyn avaaminen lähestyi, minulla oli mahdollista kokeilla näyttelyn kokonaisuutta ja eläytyä ennakkoon näyttelyn kokijan rooliin. Kokeilu loi hermostunutta jännitystä siitä, miten näyttely vastaanotetaan, miten näyttelyvieraat ottavat haltuun näyttelyn idean, kokonaisuuden ja teemat, joita pyrimme kertomaan.

Retrospektiivisesti arvioituna myös oma näkökulmani ja tulkintani esineistä muuttui näyttelyn rakentamisen aikana. Muutosta tapahtui ensinnäkin yksittäisten esineiden merkitysten ymmärtämisen tasolla, jolloin muutosta voi kuvata Arnold de Siminen (2013) menneeseen kytkeytyvän "ankkurin" tunnistamisen mielessä. Aikaisempien museovierailujeni perusteella esimerkiksi tulkintani ns. traditionaalisista kaulinpuista oli rakentunut hyvin etäiseksi. Näyttelyä rakentaessamme tutustuin kaulinpuista kertoneen osallistujan tarinaan syvällisemmin, keskustelin siitä kollegani kanssa ja pystyin eläytymään kertojan esineelle antamaan henkilökohtaiseen merkitykseen kulttuurisen tiedon ja tekemisen merkityksen siirtymisen näkökulmasta. Tämä muutti myös omaa tulkintaani kaulinpuista ja pystyin tunnistamaan vastaavanlaisia kulttuurista tietoa ja merkitystä siirtäviä esineitä myös omassa elämässäni. Lisäksi oma innostukseni kuulumattomuuden ja kaiken välissä olemisen kokemuksen ilmentämiseen esti minua aluksi näkemästä paikkaan kuulumisen merkityksellisyyttä, joka kytkeytyi moniin näyttelyn esineisiin. Jotkin näyttelyn esineet, kuten valokuva kotitalosta, lapsuuden keinuhevonen sekä perheen valokuvat yhteisestä lomamatkasta toivat kuulumisen kysymyksen läheisemmäksi ja ryhdyin pohtimaan, kuuluinko itse varsinaisesti mihinkään ja miten kuuluminen näkyi omissa arkipäivän esineissäni – löytämättä kuitenkaan selkeää vastausta. Näyttelyn rakentamiseen osallistuminen aktivoi kysymyksiä, joita en ollut pitkään aikaan pohtinut kovinkaan tietoisesti.

Kokijan näkökulma

Yleisnäkymä

Vierailen näyttelyssä TaiTie -taidetta ja tiedettä yhdistävän tutkijayhteisön kesätapaamisen merkeissä. Ennen näyttelyyn perehtymistä saamme kuulla näyttelyn tekijöiden ajatuksia näyttelyn teemasta ja rakentamisesta. Kukin voi tutustua näyttelyyn omalla tavallaan – tutkijoiden opastamana tai itsenäisesti. Itse en kaipaa opastusta, vaan haluan antautua vuoropuheluun näyttelyn kanssa.

Näyttelyn alussa vastassa on kuutio. Sen valo hohkaa hämärässä ikkunattomassa näyttelytilassa. Katseeni ei kuitenkaan jää siihen, vaan kiertää näyttelyn kokonaisuutta: oranssia, vihreää, sinistä. Vastavärit herättävät mielikuvan vastakohdista. Ilmentävätkö rajat vastakohtia vai luovatko ne niitä, ajattelen. Katseeni vangitsee vanha hevoskärry, joka nojaa aisoihinsa. Mieleeni tulvivat nostalgiset mielikuvat suomalaisista 1950-luvun mustavalkoisista elokuvista, joissa mentiin hevospeleillä: Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Toinenkin mielleyhtymäni on elokuvallinen ja tuo mieleeni kohtaukset, joissa romanit kuvattiin usein ajamassa korskuvien hevosten vetämiä kärryjä. Ei liene näyttelynrakentajien tavoite, mutta alan miettiä rajanvetoja suomalaisessa kulttuurissa – sitä, millainen romaniväestön asema on suomalalaisessa yhteiskunnassa tänään. 

Paljon on matkalaukkuja. Ne ovat puisia (kuva 5). Hienon näköisiä, mutta varmasti raskaita kantaa. Itse kyllä vedän mieluummin pyörillä kulkevaa matkalaukkua lentokentällä. Tuntuu hävettävältä ajatella omaa matkustusmukavuuttaan tässä näyttelyssä, jossa käsitellään esimerkiksi talvisodan aikaisia muistoja rajanylityksestä. Katosta riippuu jotain, seinällä on injektioruiskuja, keskellä on pöytä ja pelejä, niiden takana uljas iltapuku, siitä vasemmalle nurkkaus sohvineen. Silmät ovat ahmineet jo paljon, mutta mieli laahaa perässä. Mitä tekemistä tällä kaikella on keskenään. Palaan kuution luo. (Kadonnut kinnas virtuaalinäyttely www.360panorama.fi/360KadonnutKinnas)

Onnenpyörä ja kadonnut kinnas

Näyttelyn johdantona toimiva kuutio kertoo, että voin mennä vieressä olevan onnenpyörän luo ja pelata näyttelyn pelinä, jossa onnenpyörän osoittama luku kuljettaa minut näyttelyesineen sekä siitä kirjoitetun tekstin ja puhutun tarinan luo. Värikoodit helpottavat kohteen löytymistä. Nauran itsekseni kuin muistelen nuoruuteni aikaista Onnen pyörä -ohjelmaa, jossa Jorma Pulkkinen juonsi ja Miss-Suomi Sirpa Viljamaa paljasti onnenruutuja. Mieleni hurraa: kerrankin näyttelystä on tehty peli, jossa ei mitata ennakkotietoja tai mitään muitakaan tietoja, vaan pelkkä numeronkantamoinen vie sinut seuraavan kokemuksen äärelle. Pelaan onnenpyörää muutaman kerran ja huomaan kaiken toimivan, jopa koukuttavasti. Mutta siinä vaiheessa, kun alan kontrolloida, vastaavatko numerot, värit ja nimikyltit varmasti toisiaan – huomaan, että tämä ei ole minun tapani tutustua näyttelyyn. Mieleni juolahtaa muistikuva museologian opinnoista 1990-luvulla: tarkoittihan Janne Vilkuna museologian luennoillaan jotakin tällaista, kun visioi museonäyttelyä interaktiivisena kokemuksena. Ajattelen, että pelillinen näyttelyn käsikirjoitus voi madaltaa kynnystä tutustua museossa esiteltävään näyttelyyn ja innostaa monenlaista yleisöä – myös lapsia ja nuoria – tutustumaan näyttelyn taustalla olevaan tutkimustietoon.

Kun jätän noppapelin sikseen, menen sinne, minne esineet ja värit kutsuvat. Ensimmäinen kohteeni on lepotuoli näyttelyn alussa. Tuolin vieressä olevalla pöydällä palaa himmeä pöytälamppu. Asetelma suorastaan houkuttaa pysähtymään. Istun pehmeään tuoliin, laitan kuulokkeet korvilleni ja laitan silmäni kiinni. Kuulokkeissa kerrotaan tarina tytöstä, jonka kinnas katosi evakkomatkalla. Nyt jo ikääntynyt tarinan kertoja muistaa yhä mielipahan, jonka kintaan katoaminen tuotti hänen äidilleen. Tuo Kadonnut kinnas -näyttelyn nimikkotarina koskettaa minua inhimillisyydellään ja henkilökohtaisuudellaan. Tällaiset tarinat eivät nouse esiin Suomen sotien historiankirjoituksissa. Tässä näyttelyssä mennään ihmisten kokemuksiin ja tunteisiin. Ne koskettavat. Nieleskelen kyyneleitäni nojatuolissa ja mietin, milloin viimeksi olen kyynelehtinyt museossa. Muistan herkistyneeni Firenzessä San Marcon luostarissa olevan Fra Angelicon Marian Ilmestys -freskon edessä ja Münchenin Alte Pinakothekissa Dürerin omakuvan äärellä. Mutta olenko koskaan herkistynyt kyyneliin tutkimusjulkaisun äärellä? Ehkä silloin, kun ensimmäinen oma artikkelini julkaistiin. Tai silloin, kun Serge Moscovicin sosiaalista representaatiota koskevat tekstit alkoivat avautua minulle. Nuo herkistymiset johtuivat teoksen tai julkaisun herättämästä kauneuden tai ilon kokemisesta. Tässä näyttelyssä matkaan esineiden ja kertomusten kautta toisten ihmisten elämään ja kokemuksiin ja kuljen mielikuvissani hetken heidän rinnallaan. Jatkan näyttelyssä eteenpäin.

Portteja näyttelyssä ja elämässä

Astun kadonneen kintaan tarinan vihreästä värimaailmasta oranssiin värimaailmaan oranssin värisen ovenkarmin kautta. Kun vihreässä vyöhykkeessä tarkasteltiin rajanylitystä historian kontekstissa, oranssissa vyöhykkeessä kohtaan terveyden ja sairauden rajankäynnin. Oranssilla seinällä on installaatio, jonka muodostavat kymmenet sairauden hoitoon tarkoitetut injektioruiskut (kuva 6). Ruiskujen muodostama monotoninen rivi tuntuu loputtomalta, mutta kuitenkin rajalliselta: lopulta vastassa on viimeinen injektio. Injektioruiskujen installaation vieressä on lääkeampullien ja säihkyvien valojen muodostama kokonaisuus (kuva 7). Kaukaa katsottuna asetelma näyttää kauniilta jouluvalojen sikermältä. Kauneus ja karuus, terveys ja sairaus rajautuvat toisiinsa. Teoksissa on läsnä elämän rajallisuus. Se tuo mieleeni 1600-luvun Vanitas-maalaukset, joissa kuolemaa symboloivat tiimalasit ja pääkallot lymyävät hehkeää elämää symboloivien kukka-asetelmien kätköissä. Onko injektioruisku nykyajan tiimalasi?

Mietin, miten esimerkiksi pakolaisuuden ja sairauden aiheuttama rajan kokemus eroavat toisistaan tai onko niillä jotain yhteistä. Kenties pakolaiskriisistä kertovien uutisten ja valtioiden rajoille pakkautuneita pakolaismassoja esittävien uutiskuvien johdosta olen nähnyt pakolaisuuden pikemminkin kansoja ja valtioiden rajoja koskevana geopoliittisena kysymyksenä kuin yksittäisten ihmisten kokemuksina. Tämän näyttelyn esineet ja tarinat sekä terveyden ja sairauden rajankäyntiä koskevat teemat saavat minut ajattelemaan pakolaisuuden rajoja pelkkien geopoliittisten rajojen sijaan myös inhimillisesti koettuina rajoina: irti revittyinä juurina, taakse jääneinä läheisinä, kulkuna kohti tuntematonta. Ehkä terveyden ja sairauden rajamailla käydään samanlaista kamppailua: siirtymistä tutusta ja turvallisesta terveen maailmasta, vieraaseen ja osin pelottavaan sairaan maailmaan. 

Näkyvät ja kuuluvat rajat

Näyttelytilan nurkassa on pieni huone, jossa on nähtävissä neulanreikätekniikalla tehtyjä valokuvia ja niistä koostettu video. Tekijöinä ovat olleet peruskouluikäiset nuoret. Heitä oli pyydetty asettamaan neulanreikäkamerat paikkoihin, jotka ilmentävät heille merkityksellisiä rajoja. Teokset häkellyttävät kauneudellaan. Kuvissa näkyy metsänreunaa, polkuja, pieniä kaarisiltoja, kodin piiriä kuvaavia rakennuksia sekä näkymiä kodin suojasta kohti veden rantaa tai aavaa järveä. En voi tietää koululaisten syitä siihen, miksi he asettivat neulansilmäkameransa juuri tiettyihin paikkoihin. Kuitenkin sen pitkän kokemuksen perusteella, joka minulla on nuorten opettamisesta, voin aavistaa, kuinka vilpittömästi he ovat asettaneet kameransa tärkeän rajakokemuksensa tallentamiseksi. Uskon, että näiden nuorten rajakuvat saattoivat liittyä paitsi heille merkityksellisiin paikkoihin myös omiin kokemuksiin nuoruuden erilaista rajoista ja rajoituksista. Toivon ja uskon, että tämä tehtävä sai nuoret myös muutenkin pohtimaan erilaisia rajoihin liittyviä kysymyksiä.

Tutustuttuani näyttelyyn visuaalisten vihjeiden johdattamana päätän keskittyä runsaaseen auditiiviseen aineistoon. Näyttelyesineiden kohdalla on mahdollisuus kuunnella nauhoitteita, joissa kerrotaan näyttelyesineisiin liittyviä tarinoita. Tarinat kerrotaan suomeksi, mutta suomea äännetään monin eri tavoin. Selkeästi monet kertojat eivät ole syntyperäisiä suomalaisia. Tätä kautta auditiivinen materiaali herättää uuden kerroksen rajojen tarkasteluun: kielellisen. Ihanaa, kun suomea puhutaan monella tavalla. Samalla aavistan, että murtaen puhuttu suomen kieli voi olla monelle raja suomalaisuuteen ja syrjinnän syy. Kenties juuri tämä kielellinen, auditiivinen aineisto näyttäytyy minulle selkeimpänä kannanottona moniarvoisen ja monikulttuurisen Suomen puolesta.

On hienoa, että näyttelyssä on runsaasti auditiivista aineistoa. Sen myötä myös näkövammaiset voivat tutustua näyttelyyn ja saada kattavan käsityksen näyttelyn sisällöstä. Voisiko luettuja aineistoja hyödyntää enemmän tutkimuksen julkaisussa? Suomenkielinen äänimateriaali toisaalta rajoittaa muiden kuin suomenkielisten ihmisten näyttelyyn tutustumista runsaasta visuaalisesta materiaalista huolimatta. Näyttelyyn voi tutustua digitaalisesti, mikä lisää näyttelyn saavutettavuutta esimerkiksi liikuntarajoitteisten ja maantieteellisesti kaukana asuvien ihmisten kohdalla.

Näyttely rajana ja kohtaamispaikkana

Näyttelyyn tutustuessani asetuin tietoisesti vuorovaikutukseen visuaalisten, tilallisten ja auditiivisten materiaalien kanssa ja luin näyttelyssä olleita tekstejä vain satunnaisesti. Laajempi tekstiaineistoihin tutustuminen olisi varmasti monipuolistanut näyttelyn antia ja kertonut tarkemmin tutkijoiden ja muiden näyttelynrakentajien tarkoitusperistä. Kuitenkin jo visuaalisten, tilallisten ja auditiivisten materiaalien kautta pystyin reflektoimaan rajoja ja rajanylityksen kokemuksia historiallisesta, kulttuurisesta, yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta perspektiivistä. Opin, että rajat voivat olla valtioiden, ihmisryhmien ja ihmisen elämän eri osa-alueiden välillä. Terveyden ja sairauden rajankäyntiä pohtiessani oivalsin, että kollektiivisista uutisrepresentaatioista huolimatta ihmisryhmät koostuvat yksilöistä henkilökohtaisine kokemuksineen. Lisäksi huomasin, että rajat voivat olla konkreettisia ja abstrakteja, näkyviä ja kuuluvia sekä näkymättömiä ja kuulumattomia. Osa rajoista lausutaan ääneen, osa vaietaan. Kannamme rajoja muistoissa ja kokemuksissa, jolloin mennyt ja nykyinen nivoutuvat toisiinsa. Ja nyt tätä tekstiä kirjoittaessani mietin, ovatko rajat vain ihmisiä ja asioita erottavia esteitä, vai voisiko ne ymmärtää myös kohtaamisen paikkoina, joilla asetumme vuorovaikutukseen toistemme ja itsemme kanssa. Nyt huomaan konkreettisesti sen, kuinka tutkimusjoukon rakentama näyttelymuotoinen – visuaalisia, tilallisia, auditiivisia ja kielellisiä aineistoja sisältävä – multimodaalinen tutkimusnarratiivi johdatti minut esittämieni kysymysten äärelle. Eräänlaiselle rajalle, jossa kohtasimme toisemme.

Pohdinta

Olemme tarkastelleet kirjoituksessamme näyttelyä toisinjulkaisemisen muotona tekijän ja kokijan näkökulmasta käyttäen hyväksi neuvottelevaa, teoreettisesti ja käsitteellisesti orientoitunutta autoetnografiaa. Vaikka käytämme pohdintaosiossa tekijää yksikkömuodossa, haluamme vielä korostaa, että näyttely oli monialaisen tiimin yhteistyön tulos. Käytämme yksikkömuotoa ”tekijä”, koska viittaamme tämän artikkelin toisena kirjoittajana toimineen tekijän (Kurki) kokemuksiin ja ajatuksiin. Emme myöskään ajattele, että artikkelin ensimmäisen kirjoittajan (Martikainen) kertoma näyttelykokemus sanoittaisi muiden näyttelyvieraiden kokemusta. Tämän artikkelin fokus ei ole tekijän ja kokijan kokemusten sisällöissä, vaan tekijän ja kokijan näkökulman kautta pyrimme hahmottamaan ja konkretisoimaan kommunikaatiota ja merkityksen muodostamisen ja muodostumisen prosessia näyttelymuotoisen tutkimusjulkaisun osalta.

Hahmotamme näyttelyn tutkimusjulkaisuna siten, että näyttelyssä olevat esineet edustavat tutkimusaineistoa. Näyttelyn rakentaminen – esineiden esillepano ja rinnastaminen toisiinsa, esineisiin liittyvät, aineistoa lähtökohtanaan käyttävät kirjoitetut ja äänitetyt tarinat – on aineistoon perustuvaa teemoittelua ja tulkintaa, minkä voi rinnastaa tutkimustulosten esittämiseen. Näyttelyyn liittyvä taustainformaatio kontekstualisoi näyttelyn rajojen ylittämisen, liikkuvuuden ja identiteettien teemaan. Sen lisäksi näyttelyesineet toimivat kontekstualisoinnin materiaalisina välineinä ja esineisiin liittyvät tekstit toimivat kontekstualisoinnin kielellisinä välineinä. Esineiden materiaalisesti kommunikoima konteksti tarkoittaa käytännössä esimerkiksi esineen kulttuurisidonnaista käyttötarkoitusta ja esineen ikää, jota ilmentävät esineen materiaali, tekstuuri ja tekotapa. Nämä visuaaliset seikat vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme esineet ja millaisiin asiayhteyksiin ne sijoitamme.

Pohdimme näyttelyssä tapahtuvaa merkityksen muodostumista tekstin lähiluvusta (Brummet, 2019) ammentavana esineen lähilukuna, jossa hyödynsimme systeemis-funktionaalisen lähestymistavan (Halliday 1978, 1994; O’Halloran 2008) kolmea metafunktiota sekä omia kokemuksiamme tekijän ja kokijan roolissa toimimisesta. Tavoitteenamme on ollut käsitteellistää ja pohtia näyttelymuotoisessa julkaisussa tapahtuvaa kommunikaatiota ja näyttelyvieraan kokemuksellisen ymmärryksen rakentumista.

Kokijan ymmärrys näytti rakentuvan ensisijaisesti dialogissa näyttelyesineiden kanssa. Lisäksi vastaanottoon vaikuttivat aikaisemmat kokemukset erilaisista näyttelyistä. Tässä artikkelissa kehitellyn esineen lähiluvun näkökulmasta merkityksen rakentumista tapahtui kaikilla kolmella lähiluvun tasolla, joita havainnollistamme Brummettin (2019) lähiluvun tasoilla ja systeemis-funktionaalisen teorian metafunktioilla. Esineiden muoto, materiaali, väri ja tekstuuri rakensivat merkitystä esineen käyttötarkoituksesta (taso 1: genren tunnistaminen, tekstuaalinen metafunktio); esineen omistajan tarina tai esineen kokijassa herättämä muisto ja kokemus laajensivat esineen merkitystä yleisestä käyttötarkoituksesta tietyssä kontekstissa rakentuneeseen merkitykseen (taso 2: kertomuksen pohdinta, ideationaalinen metafunktio) ja lopulta edellä mainittujen tarinoiden kautta kokija samaistui esineen omistajaan tai koki yhteyttä omiin ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa (taso 3: henkilöiden näkökulmien tunnistaminen, interpersoonallinen metafunktio). Vaikka merkityksen muodostamisen kielellinen kuvaus rakentaa käsitystä esineen lähiluvusta lineaarisena, tasolta toiselle etenevänä prosessina, näyttelyvierailun aikana esineen lähiluvun tasot nivoutuivat toisiinsa. Esineen lähiluku todentui pikemminkin simultaanisena prosessina, jossa lähiluvun eri tasot olivat samanaikaisesti läsnä ja asettuivat vastavuoroiseen suhteeseen muodostaen monikerroksisia ja moniulotteisia kokemuksia ja merkityksiä.  Systemaattis-funktionaalisen lähestymistavan näkökulmasta (Royce 2007; O’Halloran 2008) tämä tarkoitti sitä, että erilaiset modaliteetit (materiaalisuus, visuaalisuus, auditiivisuus ja tilallisuus) olivat simultaanisia merkityksen muodostamisen resursseja.

Tässä kirjoituksessa esitelty kokija ei pyrkinyt tietoisesti tavoittamaan näyttelyn tekijöiden tarkoittamia merkityksiä. Siitä huolimatta kokija oli dialogissa myös tekijöiden tutkimuksellisen intention kanssa. Näyttelyesineiden valinta, esineiden ryhmittely ja rinnastaminen suhteessa toisiinsa, esineisiin liittyvien tarinoiden kielellinen ja auditiivinen ilmaisu sekä näyttelynrakentamiseen liittyvät visuaaliset ja tilalliset ratkaisut olivat tekijöiden tutkimuksellisen intention materiaalisia, visuaalisia, auditiivisia ja tilallisina ilmentäjiä, jotka ohjasivat kokijan tulkintaa ja merkityksen muodostamista. Tässä mielessä näyttelyn voi ymmärtää multimodaalisena retoriikkana (Kress & van Leeuwen 2006), jonka avulla tekijät kommunikoivat tutkimuksen tematiikkaa, esittivät tutkimusaineistoa – siis esineitä ja niihin liittyviä tarinoita – ja kertoivat tutkimuksen tuloksia. Tutkimustulosten kertomisena voi nähdä esimerkiksi sen, millaisia teemallisia kokonaisuuksia näyttelyyn rakennettiin. Tässä kirjoituksessa esitelty kokija teki tietoisen valinnan, että hän ei perehtynyt etukäteen tekijöiden näyttelyä koskeviin tiedotteisiin tai esineitä koskeviin teksteihin, vaan rakensi merkitystä esineiden, esineisiin liittyvän auditiivisen materiaalin ja näyttelynrakentamisen visuaalisen ilmeen pohjalta. Kirjalliseen materiaaliin tutustuminen olisi varmasti tihentänyt tekijöiden ja kokijan välistä dialogia ja vahvistanut tekijöiden tutkimuksellisten tavoitteiden mukaista merkityksenantoa. (Museonäyttelyn kokemisesta ks. esim. Kirchberg & Tröndle 2012; Roppola 2012.)

Kuten tekijän ja kokijan näkökulmien kuvaus osoittivat, tekijän intentio ja kokijan kokemus olivat monelta osin samansuuntaisia. Näyttely ohjasi kokijaa pohtimaan näkyviä, konkreettisia rajoja (valtioiden välinen raja pakolaisuuden kontekstissa), kielellisiä rajoja (murtaen puhutun suomen vaikutus kotoutumiseen uudessa ympäristössä) ja näkymättömiä rajoja (terveyden ja sairauden välinen rajankäynti). Esineisiin liittyvät tarinat johdattivat pohtimaan identiteetin ja kuulumisen kysymyksiä niin yksittäisten ihmisten kuin ihmisryhmien näkökulmasta. Näyttelyesineiden kirjo rakensi kokijan ymmärrystä siitä, että rajoja ja rajoihin liittyvää identiteettiä voi tarkastella useasta näkökulmasta, eikä sitä tarvitse ankkuroida vain kansalliseen tulkintakehykseen, vaan rajan tematiikka voi kytkeytyä myös monipaikkaisuuteen ja marginaalisuuteen. Nämä kokijan ajatuspolut ovat yhteneväisiä näyttelyn tekijän kertoman tutkimuksellisen tavoitteen kanssa. 

Tekijän ja näyttelyn rakentaneen työryhmän tutkimuksellinen intentio välittyi kokijalle paitsi yleisellä näyttelyn teeman tasolla myös joidenkin yksittäisten teosten tasolla. Esimerkiksi tekijän yhdeksi suosikikseen mainitsema Pistoksissa -teos herätti voimakkaita kokemuksia myös kokijassa. Teoksessa kymmeniä injektioruiskuja oli aseteltu tasaisin välimatkoin oranssia seinää vasten (kuva 6). Teoksen rakenne ja näytteille asettaminen kommunikoivat teoksen muista näyttelyesineistä poikkeavaa lähestymistapaa rajan kysymykseen. Teoksessa olevat esineet – injektioruiskut – ohjasivat ajattelun pois paikkaan ankkuroituvasta rajojen ylittämisestä kohti henkilökohtaisempaa rajan kokemusta. Saman esineen (injektioruisku) toistuminen teoksessa vahvisti käsitystä pitkäaikaisesta sairaudesta. Teoksen kirkkaan oranssi tausta kaappasi näyttelyvieraan huomion teokseen. Esinetyyppi, esineiden toisto ja väritausta toimivat näyttelyn tekijöiden keinoina kommunikoida esineen tarkoitusta ja kytköstä rajateemaan, mikä tässä tapauksessa johti siihen, että kokija merkityksellisti teosta pitkälti tekijöiden tavoitteleman merkityksen mukaisesti. 

Kuten kokijan kuvaus näyttelykokemuksesta osoitti, tekijän intentio ja kokijan kokemus eivät kuitenkaan olleet identtiset. Näyttelyä rakentaessaan tekijöillä on tutkimuksellinen tavoite, jota he pyrkivät ilmentämään näyttelyn muodossa. Merkitystä muodostaessaan kokija ei toimi vain näyttelyssä ”läsnä olevan” informaation varassa, vaan hän käyttää omaa elämänkokemustaan merkityksen muodostamisen resurssina tavalla, joka poikkeaa tekijän intentiosta. Toisaalta kokijakaan ei voi tietää etukäteen, millaisia tutkimusteemaan liittyviä kokemuksia ja merkityksiä näyttelyesineiden kanssa suhteeseen asettuminen herättää. Näyttääkin siltä, että materiaalisten esineiden muotoon laadittu kommunikaatio rakentaa myös ”kolmatta merkitystä”, joka on sekä tekijän että kokijan tietoisen intention ulottumattomissa. Kenties tämä on tulosta siitä, että esineillä ei ole kieleen vertautuvaa ”kielioppia”, joka mahdollistaisi eksaktien merkitysten kommunikoimisen (Blair 2004) sekä siitä, että konkreettisina – visuaalisina ja materiaalisina – objekteina esineet puhuttelevat voimakkaasti kokijan tunteita ja kokemuksia (Leavy 2018) ja rakentavat hänelle uudenlaisia subjektipositioita.

Näyttelyn mahdollistamaa ja rakentamaa ”kolmatta merkitystä” voi tarkastella myös muun kuin materiaalisen esineen monimerkityksisyyden kautta. Kolmannen merkityksen voi ymmärtää myös näyttelyn kautta tapahtuvan vuorovaikutuksen tuloksena, jonka osapuolina ovat tekijä ja kokija, näyttely ja kokija sekä kokijan itsereflektio. Kolmannen merkityksen tarkastelutavan perustan muodostavat tekijän ja kokijan erilaiset lähtökohdat ja elämänkokemus, jotka rakentavat myös erilaiset resurssit ja viitekehykset näyttelyn merkityksellistämiseen ja tulkintaan. Kun tekijän ja kokijan merkityshorisonttien vuoropuhelu yhdistetään esineiden ja näyttelyn materiaaliseen, visuaaliseen, auditiiviseen ja tilalliseen kommunikaatioon, rakentuvan merkityksen ja ymmärryksen alkuperää on mahdotonta tavoittaa. Näyttelyn aktivoima itsereflektio puolestaan voi nostaa esiin kokijan tiedostamattomia kokemuksia, jotka aktivoituvat tietoisiksi näyttelyn merkityksen muodostamisen resursseiksi. Kokijalle rakentuva merkitys ja ymmärrys ei näin ollen ole palautettavissa yksittäiseen kokijaan ja hänen intentioonsa, vaan merkitys on rakennelma, jossa yhdistyvät näyttelyssä muodostuvat ja vuorovaikutukseen asettuvat sosiaaliset ja materiaaliset merkityspotentiaalit. Kokijoiden erilaiset lähtökohdat, kiinnostuksen ohjaama huomion kiinnittyminen erilaisiin näyttelyssä oleviin asioihin sekä esineiden monimerkityksisyys selittävät myös sitä, miksi eri kokijat voivat ymmärtää näyttelyn eri tavoin.

Perinteisistä kirjoitetuista tutkimusjulkaisuista poiketen näyttelyn kommunikoima tutkimustieto ei ole tutkijan rationaalisen päättelyn täsmällistä raportointia. Econ (1989) ”avoimeen taideteokseen” viitaten näyttelymuotoista tutkimusjulkaisua voisi kuvata kehkeytyväksi tutkimusnarratiiviksi, jonka kautta tutkija/tekijä kutsuu näyttelyvieraan neuvottelevaan merkityksenantoon esineisiin sisältyvän merkityspotentiaalin täydentämiseksi. Näyttelyvieras ajatellaan pikemminkin kanssatutkijaksi (co-researcher) kuin ulkopuoliseksi vieraaksi. Tällöin tietoakaan/tutkimustuloksiakaan ei ymmärretä tuotoksiksi, joita tekijä/tutkija välittää näyttelyvieraalle, vaan yhteisrakentamisen tulokseksi, jossa näyttelyvieraan (itse)reflektiolla on keskeinen rooli.

Kuten tekijän kuvaus ja reflektio osoittivat, myöskään tekijän toiminta ei ollut ainoastaan rationaalista näyttelyn rakentamista vaan kokemus kytkeytyi prosessiin usealla tavalla. Tekijä oli usein voimakkaan innostuksen vallassa: innostus syntyi sekä mielenkiinnosta rajojen ylittämisen ja liikkumisen teemoihin että näyttelyn suunnittelun ja rakentamisen aikana kehkeytyneistä ideoista ja oivalluksista. Monesti innostumisen kokemukset syntyivät ryhmätyöskentelystä, jossa näyttelyn teemaa ja näyttelynrakennusta tarkasteltiin moniammatillisesti ja monitieteisesti eri näkökulmista. Lisäksi kokemuksen mukana olo näkyi huomiona siitä, miten tekijän oma suhtautuminen tietyntyyppiseen näyttelyesineistöön muuttui näyttelyn aikana. Näyttelymuotoisen julkaisun rakentaminen näyttikin toimivan paitsi keinona hahmottaa tietoa usean toimijan näkökulmasta (Bartlett 2013), myös hedelmällisenä tutkijan omien ajattelu- ja toimintatapojen reflektioalustana, minkä Thieme (2012) näkee yhtenä keskeisenä taidelähtöisen julkaisemisen antina tutkijalle.

Visualisoimme yllä olevalla kuvalla (kuva 8) näkemystämme näyttelyssä muodostuvasta merkityksestä ja kokemuksesta sekä niiden kautta rakentuvasta kokijasta. Näyttelyvieraalle rakentuva merkitys näyttäytyy monikerroksisena rakennelmana, jossa esineiden materiaaliseen läsnäoloon kimputtuvat esineiden omistajien tarinat, kokijan nykyiset ja menneet kokemukset sekä näyttelymuotoon rakennettu tekijän tutkimuksellinen intentio. Tietoisten merkityskerrosten lisäksi ymmärrykseen punoutunee tiedostamattomia merkityskerroksia, joissa esineet ja näyttelytila kommunikoivat merkityksiään ja puhuttelevat näyttelyvierasta fysikaalisilla laadullisuuksillaan (Mitchell 2005). Tieto ja kokemus eivät ole peräisin vain kokijasta, eivätkä ne ole vain tekijän tietoisen konstruoimisen tulosta, vaan esineen lähiluvun kautta rakentuva tieto on monipaikkaista, monipersoonaista ja multimodaalista. Rajat kokijan, tekijän, esineiden omistajien, esineiden ja ympäristön välillä liudentuvat. Tällaisen tiedon ja kokemuksen kautta rakentuva kokijakaan ei ole tarkkarajainen ja korostetun yksilöllinen, vaan rakentuu yhteydessä toisiin ja ympäristöön. Kenties tämänkaltainen yksilön laajentumisen kokemus voi mahdollistaa empatian, mikä tässä näyttelyssä tarkoittaa myötäelävää samaistumista toisten ihmisten kokemuksiin erilaisista rajoista. 

Entä mikä on loppujen lopuksi tekijän ja kokijan näkökulma ja positio artikkelin kirjoitusprosessin jälkeen, kun kaikki on keskusteltu ja kirjoitettu yhdessä? Emme ajattele näyttelyä enää pelkästään konkreettisena näyttelynrakennuksena, vaan myös prosessina, jossa näyttelylle on annettu erilaisia tulkintoja. Yhtäältä näyttely on synnyttänyt uudenlaisia merkityksen tarkastelun käsitteitä ja lähestymistapoja ja toisaalta näyttelyä on tarkasteltu näiden käsitteiden ja lähestymistapojen valossa. Koemme, että tässä vaiheessa näyttelyn tekijä on myös näyttelyn kokija – aivan samalla tavalla kuin näyttelyn kokija on myös näyttelyn tekijä. Tutkimuksen näkökulmasta näyttelymuotoinen julkaiseminen ei toiminut vain tutkimustulosten julkaisemisen välineenä vaan myös menetelmiä, käsitteitä ja lähestymistapoja koskevana ”hautomona”, jossa artikkelin kirjoittajat rakensivat ymmärrystään näyttelystä taidelähtöisen julkaisemisen muotona.

Lähteet

Arnold de Simine, Silke (2013) Mediating memory in the museum: Trauma, empathy, nostalgia. Lontoo: Palgrave Macmillan. 

Barthes, Roland (1968/2006) The death of the author. Teoksessa Adam Hazard & Leroy Searlea (toim.) Critical theory since 1965. New York: Wadsworth Publishing Company, 1256–1258. 

Bartlett, Ruth (2013) Playing with meanings: Using cartoon to disseminate research findings. Qualitative Research 13:2, 214–227.

Bhabha, Homi (2004) Location of culture. Lontoo: Routledge.

Blair, J. Anthony (2004) The rhetoric of visual arguments. Teoksessa Charles A. Hill & Marquerite Helmers (toim.) Defining visual rhetorics. New York: Routledge, 41–91.

Brummet, Barry (2019) Techniques of close reading. Lontoo: Sage.

Chang, Heewon (2015) Individual and collaborative autoethnography as method. Teoksessa Stacy Holman Jones, Tony E. Adams & Carolyn Ellis (toim.) Handbook of Autoethnography. Walnut Creek: Left Coast Press, 107–122.

Davydova, Olga (2009) Suomalaisena, venäläisen, kolmantena: etnisyysdiskursseja transnationaalisessa tilassa. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Eco, Umberto (1962/1989) The open work. Cambridge: Harvard University Press.

Halliday, M. A. K. (1978) Language as social semiotic: The social interpretation of language and meaning. Lontoo: Edward Arnold.

Halliday, M.A.K. (1994) An introduction to functional grammar. Lontoo: Arnold.

Holman Jones, Stacy; Adams, Tony E. & Ellis, Carolyn (2015) Introduction: Coming to know autoethnography as more than a method. Teoksessa Stacy Holman Jones, Tony E. Adams & Carolyn Ellis (toim.) Handbook of autoethnography. Walnut Creek: Left Coast Press, 17–48. 

Kadonnut kinnas -360 virtuaalinäyttely. https://www.360panorama.fi/360KadonnutKinnas/.

Kirchberg, Volker & Tröndle, Martin (2012) Experiencing exhibitions: A review of studies on visitor experience in museums. Curator The Museum Journal 55:4, 435–452.

Kress, Gunther & van Leeuwen, Theo (2006) Reading images: The grammar of visual design. New York: Routledge.

Lanz, Francesca (2016) Staging migration (in) museums: A reflection on exhibition design practices for the representation of migration in European contemporary museums. Museum & Society 14:1, 178–192.

Leavy, Patricia (2018) Introduction. Teoksessa Patricia Leavy (toim.) Handbook of arts-based research methods. New York: The Guilford Press, 3–21.

Lipps, Theodor (1903) Ästhetik: Psychologie des Schönen und der Kunst: Grundlegung der Ästhetik, Erster Teil. Hampuri: L. Voss.

Merleau-Ponty, Maurice (2000) Phenomenology of perception. Lontoo: Routledge.

Mitchell, W. J. T. (2005) What do pictures want? Chicago: University of Chicago Press.

Montgomery, Monica O. (2017) What Is a museum? Teoksessa Edward P. Alexander, Mary Alexander & Juilee Decker (toim.) Museums in motion: An introduction to the history and functions of museums. Lanham: Rowman & Littlefield.

O’Halloran, Kay L. (2008) Systemic functional-multimodal discourse analysis (SF-MDA): Constructing ideational meaning using language and visual imagery. Visual Communication 7:4, 443–475.

O’Neill, Paul & Wilson, Mick (toim.) (2015) Curating research. Lontoo: Open Editions.

Pöysä, Jyrki (2010) Lähiluku vaeltavana käsitteenä ja tieteiden välisenä metodina. Teoksessa Jyrki Pöysä, Helmi Järviluoma & Sinikka Vakimo (toim.) Vaeltavat metodit. Joensuu: SKTS, 331–360.

Roppola, Tiina (2012) Designing for the museum visitor experience. New York: Routledge

Royce, Terry D. (2007) Intersemiotic complementarity: A framework for multimodal discourse analysis. Teoksessa Terry D. Royce & Wendy Bowcher (toim.) New directions in the analysis of multimodal discourse. New York: Routledge, 63–100. 

Thieme, Susan (2012) “Action”: Publishing research results in film. Forum: Qualitative Sozialforschung/Forum: Qualitative Social Research 13:1, 1–21.

Vannini, Philipp & Abbott, Sarah (2018) Going public: The reach and impact of ethnographic research. Teoksessa Patricia Leavy (toim.) Handbook of arts-based research. New York: The Guilford Press, 689–704.

Verducci, Susan (2000) A conceptual history of empathy and a question it raises for moral education. Educational Theory 50:1 87–99.

Vischer, Robert (1873/1994) On the optical sense of Form: A contribution to aesthetics. Teoksessa Harry F. Mallgrave & Eleftehrios Ikonomou (toim.) Empathy, form, and space: Problems in German aesthetics, 1873–1893.  Santa Monica: Getty Center for the History of Art and Humanities, 89–123. 

Wertsch, James V. (1991) Voices of the mind: A sociocultural approach to mediated action. Cambridge: Harvard University Press. 

Wertsch, James V. (2002) Voices of collective remembering. Cambridge: Cambridge University Press.

Kuvat

Kuva 1: Näyttelyyn johdatteleva kuutionmuotoinen esittely- ja ohjeteksti (kuva: 360 Finland).

Kuva 2: Näyttelyssä oli tekstikuutioita, joiden avulla näyttelyyn pystyi tutustumaan pelillisesti (kuva: 360Finland).

Kuva 3: Digikamera 1990-luvulta (kuva: 360-Finland).

Kuva 4: Kotona-installaatio, tekijä Tarja Tanttu (kuva: 360Finland).

Kuva 5: Puinen matkalaukku (kuva: 360Finland).

Kuva 6: Osa Pistoksissa-installaatiosta, tekijä Päivi Saarelma (Kuva: 360Finland).

Kuva 7: Osa Pistoksissa-installaatiosta, tekijä Päivi Saarelma (kuva: 360Finland).

Kuva 8: Rakentuva näyttelyn kokija (Kuva: Tuulikki Kurki ja Tarja Tanttu).

Viitteet

[1] Kadonnut kinnas -hankkeen työryhmään kuuluivat tutkijat Saija Kaskinen, Tuulikki Kurki, Kirsi Laurén, Biljana Stankovic, Tarja Tanttu ja myös kuvataiteilijana toiminut Kari Korolainen sekä kuvataiteilija Päivi Saarelma. Hanke toimi Karjalan tutkimuslaitoksessa Itä-Suomen yliopistossa ja sitä rahoitti Koneen Säätiö (2018-2020).

[2] Kadonnut kinnas –hankkeen jäsenten lisäksi työryhmään kuuluivat intendentti Iiris Heino, Reetta-Mari Kellokoski sekä museonjohtaja Tarja Raninen-Siiskonen Pohjois-Karjalan museo Hilmasta.

Tekijät

FT Teo Tuulikki Kurki työskentelee kulttuurintutkimuksen, erityisesti kulttuurisen muutoksen tutkimuksen, professorina Itä-Suomen yliopistossa. Hänen viimeaikainen tutkimuksensa on käsitellyt erilaisia rajoja ja rajaseutuja kirjallisuuden ja trauman näkökulmista. Aihepiirin julkaisuja ovat mm. Rajan kirjailijat. Venäjän Karjalan suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina (SKS, 2018) sekä teemanumerot ”Approaching Trauma through laughter, betrayal, and othering” (Cultural Analysis 2022), toim. Tuulikki Kurki, Tiiu Jaago, Kirsi Laurén, Saija Kaskinen & Tarja Tanttu ja  ”Arkipäivän esineet ja liikkumisen kokemukset” (Elore 2022), toim. Kurki, Kaskinen & Tanttu.

FT, YTT Jari Martikainen työskentelee sosiaalipsykologian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa. Hän on suorittanut tohtorin tutkinnot sekä sosiaalipsykologiasta että taidehistoriasta. Martikaisen viimeaikainen tutkimus tarkastelee pakolaisuuteen, ryhmien välisiin suhteisiin, populistiseen kommunikaatioon ja johtajuuteen liittyviä teemoja visuaalisten, multimodaalisten ja taidelähtöisten menetelmien avulla. Parhaillaan Martikainen johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Ryhmienvälisiä suhteita ja paikallisia kohtaamisia – Maahanmuuttajataustaisten ja suomalaisten nuorten mielikuvia toisistaan, elämästään ja tulevaisuudestaan monikulttuurisessa Savossa (2023-2026).