Suvi Nurmi, Tiina Äikäs & Eerika Koskinen-Koivisto

Muistojen ja paikkojen yhteys on kiinnostanut tutkijoita niin etnografisessa tutkimuksessa, kulttuurimaantieteessä kuin arkeologiassakin. Paikkasidonnainen taide puolestaan on tuonut paikkaan liittyvien muistojen kerroksia näkyväksi erityisellä tavalla. Piippumuistoja-projektissa tutkijoiden tuottama haastatteluaineisto ja kansalaisten interaktiivisella karttasivulla jakamat kuvat sekä tarinat toimivat kuva- ja sanataiteilija Suvi Nurmen paikkasidonnaisten taideteosten materiaalina. Tekstissä taiteilija ja kaksi hankkeen tutkijaa pohtivat, kuinka taiteen keinoin voi tehdä näkyväksi kulttuuriperintökohteiden monikerroksisia merkityksiä ja miten taiteen ja tieteen lähestymistapoja yhdistämällä voi saada uutta tietoa paikan kokemisesta. Paikkasidonnainen taide synnyttää uusia tulkintoja kulttuuriperintökohteista ja mahdollistaa tutkimusaineiston esittelyn moniaistisesti.  Se myös mahdollistaa yleisön osallistumisen kulttuuriperinnön kokemiseen myös silloin, kun heillä itsellään ei ole aiempia kokemuksia teollisuuspaikkakuntien menneisyydestä.

Avainsanat: Paikkasidonnainen taide, teollinen kulttuuriperintö, osallistuminen, moniaistisuus

Tehtaan piiput kulttuuriperintönä ja paikkasidonnaisina muistoina

Kaupungin tai kylän siluetissa kohonnut tehtaan piippu oli 1800–1900-luvuilla näkyvä maamerkki, joka kertoi tarjolla olevasta työstä ja vauraudesta. Näin ollen piiput liittyivät sekä maaseututaajamien, kaupunkien että tehtaissa työskennelleiden ihmisten identiteettiin. Tehtaiden jäätyä autioiksi teollisuuden rakennemuutosten myötä myös piiput jäivät usein kylmilleen ja alkoivat 1900-luvun loppupuolella saavuttaa käyttöikänsä pään. Vähitellen niitä on alettu monin paikoin pitää epäesteettisinä turvallisuusriskeinä. Tehtaiden piippuihin suhtautuminen ei kuitenkaan ole ainoastaan negatiivista. Monille paikallisille ne saattavat olla lapsuuden ajoista asti tuttuja maamerkkejä tai materiaalisia jäänteitä työhön liittyvistä muistoista.

Vuonna 2021 alkaneessa, Koneen Säätiön rahoittamassa Piippumuistoja-hankkeessa tarkastelemme tehtaiden piippuja osana teollista kulttuuriperintöä. Emme näe kulttuuriperintöä viranomaisten määrittämänä, staattisena kokonaisuutena, vaan prosessina, jossa menneisyyden jäännökset saavat uusia merkityksiä ihmisten toimiessa vuorovaikutteisesti niiden kanssa (Enqvist 2016; Äikäs ym. 2021). Kulttuuriperintö syntyy siis toiminnan ja jatkuvan sekä toisaalta muuttuvan merkitystenannon kautta. Lähtökohtanamme on, että piiput kulttuuriperintönä liittyvät myös vahvasti paikkasidonnaiseen muistamiseen ja muistoihin. Paikka, jolla tehtaan piippu on seissyt, saattaa olla merkityksellinen vielä senkin jälkeen, kun piippu on purettu tai saanut uuden käyttötarkoituksen.

Hankkeessa mukana olevat kohdepaikkakunnat ovat Oulun seutu, Kajaani, Kuopio, Säynätsalo ja Lahti. Paikkakunnat sijaitsevat eri puolilla Suomea ja teollisuus on niissä läsnä eri tavoin. Kajaanissa teollisuus näkyy lähinnä Renforsin Rannan aidatulla alueella, kun taas Lahdessa piippuja on osana kaupunkikuvaa ja uusi visuaalisten taiteiden museo Malva on avattu Mallasjuoman vanhaan tehdaskiinteistöön. Toivomme erilaisten teollisten historioiden kerryttävän erilaisia muistoja. Kohteiden valintaan on vaikuttanut myös jo ennen hanketta luodut yhteydet paikallisiin museoihin, joiden kanssa olemme tehneet yhteistyötä aineiston keruussa. Hieman sattumalta kaikki kaupungit ovat myös jotain kautta tuttuja ainakin osalle hankkeemme jäsenistä joko asuin- tai työskentelypaikkakuntina tai sukulaisten kotipaikkakuntina.

Kohdepaikkakuntien lisäksi muistoja kerätään Muistot kartalla -sivun (https://muistotkartalla.fi/) avulla. Rekisteröityneet käyttäjät voivat lisätä kohteita sekä niihin liittyviä kuvia ja muistoja Suomen kartalle. Lisäksi he voivat kommentoida toisten lisäämiä kohteita, mikä lisää karttasivun vuorovaikutteisuutta. Kohteet ovat sivun kautta kenen tahansa selailtavissa ilman rekisteröitymistä, joten toivomme sivun palvelevan hankkeen jäsenten lisäksi muitakin piipuista kiinnostuneita. Sivu avattiin maaliskuussa 2021 ja siihen voi lisätä tarinoita koko hankkeen ajan. Muistot voivat koskea mitä tahansa ajankohtaa tuotantolaitosten toiminnan aikana tai sen jälkeen, ja muistoja voi lisätä myös paikoista, joissa piippu tai koko tehdasrakennus on purettu. Muistoja tarkastellaan kuitenkin nykyhetkestä käsin, eikä kartassa voi siirtyä yhdestä aikatasosta toiseen.

Piippumuistoja-hankkeessa keräämme suomalaisten tehtaiden piippuihin liittyviä muistoja ja valokuvia. Piippumuistot ovat projektissa sekä interaktiivisella karttasivulla jaettuja kuviin liitettyjä, kirjoitettuja tarinoita että haastatteluiden kautta tavoitettuja suullisia kertomuksia, joita kuva- ja sanataiteilija Suvi Nurmi käyttää paikkasidonnaisten taideteostensa materiaalina. Jokaiselle kohdepaikkakunnalle syntyy oma teoksensa, ja dokumentaatiot niistä kootaan hankkeen lopussa näyttelyksi. Nurmen taiteellinen työskentely projektissa sijoittuu vasta vuosille 2022–2023, mutta hän on ollut mukana aineistonkeruun suunnittelussa ja hänen työskentelytapansa on pohjana suunnitelmalle paikkojen, muistojen ja taiteen välisen yhteyden käyttämisestä osana tätä hanketta. Nurmen aiemmat kulttuuriperinnöstä ja paikkaan liittyvistä muistoista ja kertomuksista ammentavat taideteokset, kuten monimediateos Ekfrasis – erään taidetilan historia (Galleria Oksasenkatu 11, 2016) ja ääniteos Se silta meni tästä näin (Galleria Forum Box, 2014) lisäävät ymmärrystämme taidelähtöisen toisinjulkaisemisen mahdollisuuksista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, kuinka taiteen keinoin voidaan tehdä näkyväksi paikkoihin liittyviä muistoja ja sitä kautta synnyttää myös keskustelua kulttuuriperinnön merkityksistä. Pohdimme, miten tiede ja taide kuvaavat ihmisten paikkakokemuksia ja paikkaan sidottuja muistoja ja kuinka tieteen ja taiteen lähestymistavat voivat käydä vuoropuhelua keskenään. Kysymme, millaisia tulkintoja menneisyydestä ja nykyisyydestä paikkasidonnainen taide mahdollistaa.

Paikoista ja muistamisesta

Paikalla tarkoitetaan merkityksellistettyä, usein henkilökohtaista tilaa. Elämämme ja toimintamme paikassa muokkaa sitä, miten ymmärrämme paikan merkityksen ja millaisena näemme sen käyttötarkoituksen. Paikkojen merkitykset kumpuavat kulttuuristamme ja henkilökohtaisista kokemuksistamme, ja paikkoihin liittyy muistoja, odotuksia, tunteita, arvoja ja tietoa. (Haarni ym. 1997, 16–17; Sillanpää 2017, 71.) Paikkojen merkitys ja käyttötarkoitus voi näin ollen muuttua ajan tai erilaisen toiminnan myötä joko vuosien saatossa tai hyvinkin nopeasti. Esimerkkinä mainittakoon Seinäjoen Törnävä, jossa teollisuusmiljöö on vähitellen muuttunut puistoalueeksi, joka puolestaan kokee kerran vuodessa nopean muutoksen rockfestivaalin näyttämöksi (Äikäs, Kuokkanen & Perttola 2016). Muistomme paikassa tapahtuneesta toiminnasta muokkaavat paikan saamia merkityksiä, ja paikka toisaalta vaikuttaa muistojemme syntyyn ja kietoutuu osaksi henkilöhistoriaamme (Karjalainen 1998; 2006). Elämämme aikana samaan paikkaan voi liittyä hyvin erilaisia muistoja; lähimetsä voi kantaa muistoja niin lapsuudenleikeistä kuin rauhallisesta lounastauon kävelyretkestä puolison kanssa.

Paikkasidonnaisten muistojen kerrostuneisuus on yksi keskeinen lähtökohta antropologisessa ympäristötutkimuksessa, jossa tarkastellaan ihmisen toimintaa erilaisissa ympäristöissä ja vuorovaikutusta ympäristön ja maiseman kanssa (esim. Feld & Basso 1996; Ingold 2000). Antropologi Sarah Pinkin (2008) mukaan kokemus paikasta ja paikantunut (emplaced) tietäminen syntyvät hetkellisen aistikokemuksen ja toiminnan lisäksi muistoista, jotka liittyvät menneisiin paikkoihin. Tämän vuoksi paikan kokemuksessa on keskeisesti läsnä ajallisuus ja menneet maailmat, ja paikkoihin liitetään erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin merkityksiä (Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto-Arponen 2017). Esimerkiksi kaupunkiympäristöön liittyvät muistot kiinnittyvät usein tiettyihin vuorokauden- ja vuodenaikoihin, niihin liittyviin arkielämän rytmeihin ja liikkumiseen sekä eri ikävaiheisiin (ks. Olsson, Rinne & Suopajärvi 2021). Paikan kokemukseen teollisissa ympäristöissä ovat olennaisesti vaikuttaneet niin teollisen työn rytmit kuin sen tuottamat moniaistiset kokemukset (Koskinen-Koivisto 2014, 109–110). Jos teollinen toiminta on loppunut, ovat nämä hallitsevat elementit siirtyneet niiden ihmisten muistoihin, jotka työskentelivät tehtaissa ja asuivat niiden läheisyydessä, eivätkä ole osa uusien asukkaiden tai vierailijoiden kokemusta, sillä heillä ei ole henkilökohtaista kosketusta menneeseen. Muistojen kerroksia voidaan kuitenkin kerätä, tallentaa ja tuoda nykypäivän ihmisten ulottuville esimerkiksi paikkojen nimeämisen tai taiteen keinoin. Paikkasidonnainen taide on tuonut paikkaan liittyvien muistojen kerroksia näkyväksi (ks. Till 2008), kuten tulemme tässä artikkelissa Nurmen teosten kautta osoittamaan. Pohjautuen paikan kokemuksen teoretisointiin voisi siis ajatella paikkasidonnaisen taiteen tavoitteen olevan monimerkityksellisyyden ja ajallisen kerrostuneisuuden ilmentäminen ja menneisyyden aistikokemusten tuominen esiin nykyhetkessä.

Paikkasidonnainen taide on noussut esiin 1990-luvulta alkaen ja nostanut samalla myös paikalliset yhteisöt merkityksellisempään rooliin etenkin julkisessa taiteessa. Paikkasidonnaisuus on laajentunut tarkoittamaan paitsi konkreettisen sijainnin erityisominaisuuksien huomioon ottamista, myös paikkaa käyttävien ihmisten kuuntelemista ja osallistamista teoksen syntyyn (Kwon 2002, 82, 103). Osallistavuudella tarkoitetaan taiteilijoiden ja yleisön keskinäistä ja molemminpuolista vuorovaikutusta. Konkreettisten taideteosten sijaan julkinen taide muuttui yhä enemmän prosesseiksi, tapahtumiksi, työpajoiksi ja tilanteiksi, kuten Chicagossa vuonna 1993 järjestetyssä, Mary Jane Jacobin kuratoimassa Culture in Action -tapahtumassa, joka käsitti kahdeksan laajaa teoskokonaisuutta Chicagon kaupunkitilassa toukokuusta syyskuuhun (Kwon 2002, 100). Vaikka monissa näistäkin teoksista oli omat ongelmansa, Culture in Action merkitsi uuden aikakauden alkua paikkasidonnaisen taiteen määrittelyssä. Kuraattori Jacob tosin huomautti, etteivät Culture in Actionissa edustetut taiteen tekemisen tavat suinkaan olleet uusia, mutta aika oli niille otollinen (Kwon 2002, 107–108).

Nykyinen paikkasidonnainen taide on muodoltaan ja keinoiltaan yhtä moninaista kuin tekijänsä, mutta keskeistä on edelleen työskentely institutionaalisten taidetilojen ulkopuolella sekä laajasti käsitettävän 'paikan' erityisominaisuuksien ja sitä käyttävien yhteisöjen huomioon ottaminen.

Suomessa paikkasidonnaista taidetta nähdään vuosittain esimerkiksi Kuopiossa järjestettävällä ANTI Contemporary Art Festivalilla, joka kokoaa taiteilijoita ympäri maailmaa hyödyntämään kaupunkitilaa ja työskentelemään paikallisten yhteisöjen parissa, sekä Turussa joka kesä pidettävällä Olohuone 306,4 km2 -kaupunkitaidefestivaalilla, jolla on silläkin jo pitkät perinteet paikkasidonnaisen taiteen näyttämönä. Yksittäisiä, pienempiä tapahtumia järjestetään jatkuvasti. Koneen säätiön tukema ja taiteilijavetoisen Kunstventures-tuotantoyhtiön luotsaama Art Cache Helsinki -teossarja tuotti uutta teknologiaa hyödyntäviä paikkasidonnaisia teoksia Helsingin kaupunkikuvaan vuosina 2016–2018. Syksyllä 2021 Ars Pori Megastore -festivaali toi Porissa nykytaideteokset osaksi kauppakeskuksen vilinää.

Viime vuosina on nostettu esiin yleisön rooli myös tieteessä ei vain tiedon vastaanottajina vaan myös sen tuottajina (esim. Wessman, Thomas & Rohiola 2019). Paikkasidonnaista taidetta voi käyttää yhtenä keinona tuoda esiin paikallisten ihmisten näkökulman ja merkityksenannot osana kulttuuriperintöön liittyviä keskusteluja ja osallistaa näin ihmiset keskusteluun kulttuuriperinnöstä. Taiteen avulla voidaan tavoittaa uusia yleisöjä ja merkityksiä.

Myös taiteen tekemiseen ja kokemiseen liittyvät epistemologiset kysymykset ovat nousseet yhä tärkeämmiksi. Esimerkiksi taiteilijoiden ympäristösuhdetta on lähestytty taiteilijan ja ympäristön, diskursiivisen ja materiaalisen välisenä vuorovaikutuksena eli yhteismuotoutumisena (intra-action, Barad 2007, suomentanut Järviluoma ym. 2021). Piippumuistoja-hankkeen paikkasidonnaisten taideteosten kohdalla on kyse kerrottujen muistojen, paikan ja taiteilijan tulkintojen yhteismuotoutumisesta. Taidekokemuksia on myös tarkasteltu katsantokantoja laajentavina, transformatiivisena kokemuksina. Tällaisia voivat olla taiteeseen sisältyvät posthumanistiset näkökulmat, jotka suuntaavaan huomiota elonkirjoon ja lajienväliseen vuorovaikutukseen (ks. esim. Aula 2022). Piippumuistoja-hankkeen puitteissa tehtyjen kohdevierailuiden aikana on jo havaittu vanhoihin tehtaisiin liittyvää monilajista vuorovaikutusta, kun rakennuksissa ja niiden ympäristössä on nähty esimerkiksi rottia ja lokkeja. Monilajisuus saattaa nousta yhdeksi lähtökohdaksi myös hankkeen puitteissa toteutuvassa taiteessa.

Teollisuusperintökohteet muistamisen paikkoina

Kun muistamisen paikkoina ovat teollisuuskohteet, liittyy paikkasidonnaiseen muistamiseen erityispiirteitä koskien muistojen arvottamista. Anna Sivula (2017, 6) toteaa teollisuusperinnön käsitteen olevan sosiaalisesti rakentunut muutamien valittujen, arvotettujen ja entistettyjen teollisen historian jäännösten pohjalta. Osa teollisuusperinnön kohteista on listattu arkeologisiksi kohteiksi, osa rakennetuksi kulttuuriympäristöksi, mutta joitakin on myös listausten ulkopuolella. Teollisuuteen liittyvät paikat voivat linkittyä voimakkaasti ihmisten paikallisidentiteettiin ja ammatti-identiteettiin. Toisaalta teollisuusperintöön saattaa liittyä myös vaiettuja ja hävettyjä merkityksiä, kun se yhdistetään ympäristöongelmiin, rakennemuutoksista johtuvaan työttömyyteen ja työläistaustaan.

Tutkimuksemme kohteena olevat tehtaiden piiput ovat saaneet moninaisia merkityksiä teollisuuden symboleina ja osana rapistuvaa kaupunkikuvaa. Hylättyinäkin ne ovat kuitenkin näkyviä maiseman elementtejä. Käyttönsä jälkeen niitä on hyödynnetty esimerkiksi maamerkkeinä merellä kulkiessa. Muutenkin teollisuuskohteet liittyvät voimakkaasti ympäröivään maisemaan, ja ne menettävät osan merkityksestään, jos niitä tarkastellaan irrallaan lähistöllä olevista muista kohteista ja maiseman elementeistä. Tuotantorakennukset ja työläisten asunnot sekä raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljettamisessa keskeiset rautatiet ja vesistöt kietoutuivat toiminnan verkostoksi (Ingold 2000).

Teollisuuteen liittyvä maisema on myös kerroksellinen, palimpsesti; vanhat toiminnat jättävät jälkiään maisemaan liittyviin muistoihin, kasvillisuuteen ja paikannimiin. Nämä voivat viitata kadonneisiin maailmoihin, joiden muisto elää enää epäsuorissa viitteissä. Esimerkiksi Oulun Pateniemen vanhalla saha-alueella sahanaikaiset tielinjat näkyvät pylväshaapakujana ja nykyiset tiennimet, kuten Sahantie ja Laivavarvintie, viittaavat alueen teolliseen historiaan (ks. Juola 2021). Teollisuusperinnön tutkimuksessa painopiste onkin 1980–1990-luvuilla – ja Suomessa 2000-luvun alussa – siirtynyt yksittäisistä kohteista teollisuusmaisemiin (industrial landscapes) (Sivula 2017, 10, 13).

Teollisuusperintö on myös elävää perintöä. Monilla teollisuuden ympärille syntyneillä paikkakunnilla teollinen toiminta ja tuotanto jatkuvat uudessa muodossa. Aikansa arkkitehtuurin helmiin lukeutuvista tehtaista ja varastoista saneerataan usein uusia toimistotiloja ja loft-asuntoja. Kulttuurintutkijat ovat huomanneet teollisuusperintökohteiden ympärillä jälkiteollisen yhteiskunnan luovaan talouteen liittyvän industrial cool -ilmiön (ks. Willim 2002; 2008). Vaikka esimerkiksi urbaanin löytöretkeilyn kuvastossa vanhat teollisuuslaitokset esitetään usein hylättyinä ja autioina paikkoina, jo tähänastiset haastattelumme ovat osoittaneet, että kyseisiin paikkoihin liittyy hyvin monenlaista käyttöä. Osa teollisuuskohteista on otettu vaikkapa varastotiloiksi tai pienimuotoisempaan teollisuuskäyttöön. Tämän lisäksi kohteilla on kuitenkin epävirallisempaa toimintaa moninaisten harrastusten ympärillä. Erilaisille seikkailuhenkisille toiminnoille tyhjillään olevat teollisuuskiinteistöt tarjoavat mieltä kutkuttavan ympäristön, jolloin kiinteistön saneeraus saatetaan nähdä sen arvoa vähentävänä toimintana. Samoin saneeraus saattaa peittää kerroksia, joita historiasta kiinnostuneet kävijät pyrkivät tavoittamaan. Teollisuusperintöä voidaankin osittain kuvata eräänlaiseksi underground-perinnöksi, jonka tekee kiinnostavaksi juuri se, että sitä ei ole institutionalisoitu, suojeltu ja kunnostettu. Näin ollen teollisuusperintö voi myös muodostua ristiriitaiseksi kulttuuriperinnöksi, jossa kunnostamisen ja aloilleen jättämisen (ns. Preserving by not preserving -ajatus, ks. esim. Arboleda 2016) tarpeet voivat kilpailla.

Tieteellisen tutkimuksen havainnot taiteen materiaalina

Hankkeemme paikkasidonnainen työskentelytapa, johon sisältyy osallistuvaa havainnointia, paikallisten asukkaiden haastatteluja ja jalkautumista tutkimaan mielenkiintoisia yksityiskohtia valitulta alueelta, ammentaa etnografisesta tutkimuksesta. Etnografisessa tutkimusprosessissa tuotettava tieto on luonteeltaan dialogista eli myös tutkijat tuovat havainnointiin ja haastatteluihin oman (ruumiillisen ja tilallisen) kokemuksensa paikoista. Keskeistä sekä tieteen että taiteen kannalta on, että teollista kulttuuriperintöä lähestytään kokemuksellisesta näkökulmasta. Kulttuuriperintökohteissa paikkoihin liittyvät tarinat ja muistitieto yhdistyvät affektiivisiin, ei-kielellisiin ruumiillisiin kokemuksiin, joiden tavoittaminen edellyttää tutkijan ja taiteilijan omaa osallistumista, aistivaa havainnointia ja kokemusten reflektointia (Pink 2009, 38–40). Olennaista onkin tutkijan ja tutkittavan yhteinen liikkuminen paikassa, mitä Sarah Pink (2008) kutsuu paikan tekemiseksi (place-making). Hankkeessamme “paikkoja on tehty” tutustumalla teollisiin ympäristöihin siellä työskennelleiden tai edelleen työskentelevien kanssa, mukaan lukien keskustelut tehdasmiljöiden uusiokäytöstä ja sen suunnittelusta sekä hyödyntämisestä harrastustarkoituksiin.

Kuten yllä mainitsimme, hankkeen jäsenillä oli kuitenkin jonkinlainen suhde paikkakuntiin jo ennen hanketta. Oulussa, jossa monet hankkeemme jäsenet ovat asuneet ja työskennelleet jo vuosia, vanhat teollisuuskohteet ja niiden ympärillä käydyt mediakeskustelut ovat toimineet hankkeen inspiraationa ja lähtökohtina. Oulun kohteilla oli ennen hanketta vierailtu luonnossa kulkemiseen ja urbaaniin löytöretkeilyyn linkittyvien käyntien yhteydessä. Muihin paikkakuntiin olemme suhtautuneet lähinnä uteliaan vierailijan asenteella. Esimerkiksi sukulaisuussuhteiden vuoksi tutuksi tulleessa Kajaanissa Renforsin Ranta houkutti tutkimaan aluetta ja sen teollista historiaa. Lahdessa teollisuus on näyttäytynyt keskeisenä osana kaupungin identiteettiä, ja jätti kiinnostuksen siellä kesätöitä tehneen hankkeemme jäsenen mieleen. Säynätsalossa ja Kuopiossa teollinen historia on tullut tutummaksi vasta tämän hankkeen myötä, mutta niittenkin valintaan tutkimuskohteiksi ovat vaikuttaneet hankkeen jäsenten asuinpaikat ja aiemmat kontaktit esimerkiksi paikkakuntien museoammattilaisiin ja muihin kulttuuriperintötoimijoihin.

Hankkeemme tuottaa aineistoa moninaisin tavoin ja yhteistyössä usean eri tahon kanssa. Kansalaisilla on mahdollisuus osallistua aineiston tuottamiseen tallentamalla kuviaan ja tarinoitaan Muistot kartalla -sivulle. Ihmiset ovat myös olleet meihin suoraan yhteydessä ja pyytäneet tulla haastatelluiksi. Teemahaastattelut ovatkin toinen keskeinen tapa hankkia aineistoa hankkeessamme. Kysymykset vaihtelevat hieman riippuen siitä, mikä on haastateltavan suhde piippuun: onko tehdasalue vanha työpaikka, harrastepaikka, taiteen innoittaja tai uusiokäytön tila. Haastateltavilta itseltään tulleiden kontaktien lisäksi olemme etsineet haastateltavia yhteistyössä paikallisten museoiden ja kotiseutuyhdistysten kanssa.

Haastattelut toteutetaan mahdollisuuksien mukaan piippukohteilla. Tämän lisäksi olemme vierailleet piipuilla ja kuvanneet niitä valituilla kohdepaikkakunnilla. Paikalliset museot ovat jälleen olleet apuna paikallistuntemuksessa. Osalle vanhoista teollisuusalueista pääsee kulkemaan vapaasti ainakin tehtaan tai jäljelle jääneen piipun ympäristössä. Piiput voivat olla jopa osa nykyistä kaupunkikuvaa ja sijaita aivan asutuksen keskellä (Kuva 1). Toisinaan teollisuusrakennus on kuitenkin lukittu, eikä sinne ole pääsyä ilman hallinnoijan lupaa. Kajaanissa vierailimme Renforsin Rannan alueella, jossa vanhat UPM:n tilat on otettu erilaisten toimijoiden käyttöön. Alue on yhä toimiva teollisuuskiinteistö, joka on aidattu ja jonne pääsy vaatii kulkuluvan. Käytössä olevissa teollisuuskiinteistöissä menneisyyttä on tehty näkyväksi seinille ripustetuilla suurennoksilla historiallisista kuvista, tuomalla UPM:n vanha logo osaksi sisustusta sekä jättämällä kerroksellisuutta näkyviin tiloja kunnostettaessa (Kuva 2). Tilat on kuitenkin muokattu palvelemaan uusien käyttäjien tarpeita ja alueen ulkoasu ilmentää tehokkuutta ja moderniutta huolella valittuine värimaailmoineen ja tarkkaan suunniteltuine kulkureitteineen. Vanhan tehtaan puolikin on otettu osittain uuteen käyttöön, mutta osa siitä on tyhjillään. Siellä aika tuntuu seisahtuneen viimeisten työntekijöiden lähtöön. Kansiot ja piirrokset ovat yhä hyllyillään, varoitus- ja ohjekyltit seinällä ja WC-tilojen suihkuverho paikoillaan (Kuva 3). Samalla pintoja peittävä pöly ja tiloihin pesiytyneet linnut kertovat ajan kulusta. Tehdasalueella kuuluvat äänet ja ihmiset ovat poissa ja tilalla on tyhjillään seisseen rakennuksen hieman tunkkainen haju.

Kuva 1. Piippu osana Lahden rantamaisemaa (kuva: Tiina Äikäs 2021).

Kuva 2. Merkkejä UPM:n historiasta nostettuina esiin Renforsin rannan tehdasalueella, Kajaanissa (kuva: Tiina Äikäs 2021).

Kuva 3.Vanhan tehtaan puolella Renforsin rannassa aika tuntuu pysähtyneen (kuva: Tiina Äikäs 2021).

Nämä eri tavoin kerätyt aineistot tavoittavat teollisen maiseman palimpsestin eri kerroksia. Vierailuillamme ja haastatteluissamme menneisyys on läsnä nykyisyydessä, mutta emme ole kiinnostuneita ainoastaan kohteiden historiasta vaan yhtä lailla niiden nykyisistä merkityksistä ja käyttötarkoituksista. Etenkin karttasivun kautta tavoitamme myös ihmisiä, joiden paikoille antamat merkityksenannot eivät välttämättä ole sidoksissa kohteiden teolliseen käyttöön.

Haastattelut ja muistot paikkasidonnaisen taiteen lähtökohtina

Piippumuistoja-työryhmän taiteilijajäsen Suvi Nurmi työskentelee paikkojen ja muistojen parissa ja käyttää materiaalinaan sanoja. Hänen teoksensa toimivat usein muistomerkkinä yksittäisen paikan unohdetulle historialle. Äänitaideteos Laiva on lastattu (2010) oli kuunneltavissa Kalasataman viimeisen laivanlastausrampin alla juuri ennen sen purkamista. Installaatio Sanoihin säilötty (2018) toi Wiurilan kartanon vanhaan maakellariin installaation, jossa yhdistyivät kartanon historiaa käsittelevistä kirjoituksista sekä alueelta nykypäivänä löytyvistä teksteistä poimitut sanat, vanhat lasipurkit ja äänimaisema.

Lähestymme paikkasidonnaisen taiteen ja kulttuuriperinnön yhteenkietoutumista käyttäen esimerkkinä kahta Nurmen paikkasidonnaista teosta: Se silta meni tästä näin (2014) ja Ekfrasis –erään taidetilan historia (2016). Kuten Piippumuistoja-hankkeessa, myös näissä teoksissa yksittäisten ihmisten muistot olivat tärkeässä roolissa, ja teosten valmistelussa hyödynnettiin paljolti samoja menetelmiä, jotka tulevat olemaan käytössä myös Piippumuistoja-hankkeen taideosiossa.

Vaikka Nurmi käyttää teostensa materiaalina haastatteluita, alkuperäiset lähteet eivät ole jäljitettävissä lopputuloksesta. Hän poimii haastattelumateriaalista yksittäisiä katkelmia ja sulauttaa niitä toisiinsa uudeksi, kuvitteelliseksi keskusteluksi, niin ettei enää ole selvää, mikä sitaatti on poimittu keneltäkin puhujalta. Lisäksi repliikit ovat lopullisessa teoksessa ääninäyttelijöiden lausumia, mikä etäännyttää teosta alkuperäisestä materiaalista entisestään. Tavoitteena ei olekaan pelkkä dokumentaarisuus, vaikka kaikki teoksissa käytetty teksti onkin poimittu autenttisista haastattelutilanteista. Yhdistelemällä katkelmia haastatteluista uudeksi kokonaisuudeksi saadaan aikaan teos, joka on enemmän kuin osiensa summa: kollektiivinen kuva siitä, mitä ajatuksia aiheena oleva paikka on herättänyt.

Nurmea kiinnostaa myös se, millä tavoin paikasta puhutaan. Minkälaisia kielen keinoja käytetään silloin, kun muistellaan toisaalla sijaitsevaa paikkaa, niin että sen puitteiden kuvailu on pelkän muistin varassa? Entä kun muistellaan paikkaa, jota ei enää ole olemassa? Miten paljon eri ihmisten kokemukset paikasta poikkeavat toisistaan, ja mistä se kertoo? Miksi koemme tilat eri tavoin ja kiinnitämme niissä huomiota eri asioihin?

Muistoja ja mikrofilmejä

Äänitaideteos Se silta meni tästä näin (https://youtu.be/m7T3QYeUVco) syntyi vuonna 2014 osaksi taidegalleria Forum Boxin juhlavuoden ryhmänäyttelyä Helsingissä. Siihen oli kutsuttu mukaan 11 nuorta taiteilijaa, joille annettiin vapaat kädet. Nurmi lähestyi haastetta ryhtymällä tutkimaan galleriatilan ympäristöä ja sen historiaa. Forum Box sijaitsee Ruoholahdenrannassa, ja sen vierestä nousevat portaat Lönnrotinkadun päässä olevalle tasanteelle. Kävi ilmi, että kyseiseltä paikalta oli 1990-luvun alussa purettu suuri liikennesilta, joka oli ollut aiemmin merkittävä kulkureitti keskustasta länteen, mutta jota kukaan ei enää tuntunut muistavan.

Nurmi ryhtyi etsimään dokumenttiaineistoa siltaan ja sen purkuun liittyen, tutki mikrofilmejä Helsingin pääkirjastossa ja luki vanhoja sanomalehtiartikkeleita aiheesta. Lisäksi hän kävi läpi siltaa käsitteleviä nettikeskusteluja, haastatteli alueen asukkaita ja yrittäjiä ja tutki kaupunginosayhdistyksen arkistoa keräten kertomuksia ja muistoja sillasta ja sen purkamisesta. Kertyneestä tekstimateriaalista syntyi ääniteos, jossa sanomalehtitekstit ja yksittäisten ihmisten kertomukset vuorottelivat kahdeksan ääninäyttelijän lausumina. Yhteen tuotuina irralliset toteamukset, havainnot, kokemukset ja muistot tuntuivat kommentoivan toinen toisiaan ja valottavan siltaa eri puolilta. Taiteilijalla onkin tutkijaa suurempi vapaus irrottaa sitaatteja kontekstistaan ja asettaa niitä keskustelemaan keskenään. Tieteellisessä tutkimuksessa, esimerkiksi etnografisessa ja antropologisessa tutkimuksessa tutkijan on tarkasteltava haastateltavien kertomuksia suhteessa haastattelutilanteeseen ja laajempaan kulttuuriseen kontekstiin ja esitettävä tulkintoja, jotka perustuvat yksilön ja kulttuurin vuorovaikutukseen ja suhteeseen. Tutkijan on myös keskusteltava tulkinnoistaan aiemman tutkimuksen ja toisten tekemien tulkintojen kanssa. Taiteessa ei ole välttämätöntä selittää tulkintoja eikä osoittaa, miten tulkinta on muodostunut. Taiteen esteettinen kokeminen onkin kokonaisvaltainen ja monitahoinen prosessi, jossa yksilöiden kokemuksia ei voi eritellä osiin ja verrata toisiinsa (ks. myös Formenti 2017).

Suvi Nurmen taiteelle on keskeistä teosten vieminen julkiseen tilaan kenen tahansa kohdattaviksi. Forum Boxin ryhmänäyttelyn osaksi toteutettu Se silta meni tästä näin -ääniteos oli kuultavissa näyttelyn ajan galleriatilan ulkoseinään kiinnitetyistä kaiuttimista (Kuva 4). Kaiuttimien sijoittelun ansiosta teos tavoitti myös satunnaiset ohikulkijat eikä ainoastaan niitä, jotka uskaltautuivat sisälle taidegalleriaan.

Kuva 4. Se silta meni tästä näin -teokseen liittyneet kaiuttimet muistojen paikalla (kuva: Suvi Nurmi, 2014).

Muistin varassa

Vuonna 2016 Nurmi kutsuttiin pitämään yksityisnäyttely galleria Oksasenkatu 11:een Helsingin Töölössä. Hän otti lähtökohdakseen gallerian 20-vuotisen historian, mutta ennen kaikkea muistot ja mielikuvat, joita yksittäisillä ihmisillä tilasta oli. Oksasenkatu 11:n galleriatila on muodoltaan epätavallinen ja omaleimainen, ja erityisesti Nurmea kiinnosti se, miten eri tavoin sen fyysiset puitteet sanallistettaisiin. Näyttelyprojekti sai nimekseen “Ekfrasis”, joka merkitsee kirjallisuudentutkimuksessa taideteoksen tai rakennuksen sanallista kuvausta (https://youtu.be/38DzCUA-T8A).

Nurmi kutsui haastateltaviksi parikymmentä henkilöä, joilla oli jonkinlainen side galleriatilaan tai sen historiaan. Oleellista oli, että haastattelut toteutettiin muualla, niin että tilan kuvailu tapahtui muistin varassa. Lisäksi Nurmi pyysi kutakin haastateltavaa piirtämään tilan pohjapiirroksen ulkomuistista.

Eri ihmiset hahmottivat tilan mielikuvissaan hyvin eri tavoin. Joku sijoitti kolme eri huonetta alakertaan, jossa on todellisuudessa vain yksi huone. Joku luonnehti kierreportaita kiikkeriksi ja vaarallisiksi, joku toinen hurmaaviksi ja kauniiksi. Jonkun mielestä gallerian etutila oli ahdas ja kellarimainen, toisen mielestä taas avara ja valoisa. Tuntui kuin haastateltavat olisivat puhuneet jokainen eri tilasta.

Haastattelumateriaalia kertyi yhteensä yli 15 tunnin verran. Nurmi poimi siitä yksittäisiä repliikkejä ja koosti niistä kuvitteellisen vuoropuhelun, jonka hän äänitti ääninäyttelijöiden lausumana ja installoi tilaan kuunneltavaksi. Alakerran näyttelytilaan tuli nähtäville haastateltavien piirtämistä pohjakuvista rakennettu animaatio (Kuva 5), ja lisäksi kaikkialle näyttelytilaan sijoitettiin tekstiteippauksina kyseisiä kohtia koskevia yksittäisiä, kuvailevia sanoja, jotka olivat aitoja poimintoja haastatteluista (Kuva 6). Sanojen koko riippui siitä, montako kertaa ne oli haastatteluissa mainittu. Ääntä, videokuvaa ja tekstiä yhdistävä teoskokonaisuus oli esillä galleriassa kahden viikon ajan, ja siitä kirjoitettiin myös Taiteilija-lehdessä (https://taiteilijalehti.fi/oksasenkatu-11-efkrasis).

Kuva 5. Ekfrasis-teoksen pohjapiirrosanimaatio näyttelytilassa (kuva: Saku Soukka, 2016).

Kuva 6. Ekfrasis-teoksen tekstiteippauksia (kuva: Saku Soukka, 2016).

Uudet piippudiskurssit – Piippumuistoja-hankkeen taideosion hahmottelua

Piippumuistoja-hankkeen taiteellisessa toteutuksessa tulee olemaan kaksi osiota: Muistot kartalla -sivulle kertyneistä vastauksista ammentava kokoava työskentely, jossa tarkastellaan sitä, mikä yhdistää piippuihin liittyviä kertomuksia ja muistoja ympäri Suomen, sekä paikkasidonnainen osio, jossa annetaan ääni kunkin kohdepaikkakunnan omalle piippukeskustelulle.

Työskentelyssään Nurmi hyödyntää aiemmista teoksistaan tuttua palapelitekniikkaa, jossa eri yhteyksistä poimitut tekstikatkelmat yhdistyvät saumattomaksi kokonaisuudeksi. Muistot kartalla -sivun kohdalla tarkastelun kohteena on erityisesti sanasto, jolla piipuista kerrotaan. Analysoimalla aitoja muistokertomuksia Nurmi laatii uusia tekstejä, joissa piippumuistoja yhdistävä kerrontatapa tulee näkyväksi. Ne pyritään julkaisemaan virtuaalisina teoksina Muistot kartalla -sivulla hankkeen loppupuolella.

Paikkasidonnaisessa osiossa Nurmi käyttää teostensa materiaalina kohdepaikkakunnilla toteutettujen haastatteluiden litterointeja sekä puheena oleviin piippuihin kytkeytyvää tekstiaineistoa, kuten uutisointia ja verkkokeskustelua. Tavoitteena on tiivistää kullekin paikkakunnalle ominainen piippudiskurssi uuteen, oivaltavaan muotoon, josta yksittäisiä ääniä ei enää voi erottaa.

Nurmi luo hankkeessa kullekin kohdepaikkakunnalle oman teoksensa tai teoskokonaisuutensa. Hän pyrkii löytämään parhaiten kunkin kohteen ilmapiiriin sopivat menetelmät työskentelemällä keskusteluyhteydessä paikallisten toimijoiden kanssa ja tutustumalla piippukohteiden fyysisiin puitteisiin ja niiden mahdollisuuksiin teosten toteutuksessa. Lopulliset teokset valmistuvat kohdepaikkakunnille hankkeen kolmantena vuonna järjestettävän näyttelysarjan yhteydessä.

Teosten toteutustavat voivat vaihdella yhteisöllisestä työpajatyöskentelystä paikkasidonnaiseen ääniteokseen, kaupunkitilaan sijoittuvaan teksti-installaatioon tai esimerkiksi lisättyä todellisuutta hyödyntävään mediataideteokseen sen mukaan, mikä tuntuu sopivan kullekin paikkakunnalle parhaiten.

Yhtenä mahdollisuutena on keskusteltu siitäkin, että Nurmi hyödyntäisi myös hankkeen työryhmän keskinäistä diskurssia teostensa materiaalina. Tällöin vaarana olisi kuitenkin se, että teokset eivät avautuisi enää yhtä luontevasti yleisölle. Nurmi pitää tärkeänä sitä, että hänen taiteensa on helposti lähestyttävää ja että sen kautta kuka tahansa voi kokea tunnistamisen ja oivalluksen hetkiä. Akateemisen keskustelukulttuurin kommentointi tarjoaisi sellaisia luultavasti melko rajatulle yleisölle.

Tiede, taide ja uudet merkitykset

Nurmen aiemmat teokset osoittavat, kuinka taide voi tehdä ihmisten paikkasidonnaiset muistot näkyviksi ja lisätä näin uuden kerroksen paikan palimpsestiin. Siinä missä tutkimus irrottaa muistot paikasta osaksi tieteellistä diskurssia, taide voi helpommin tuoda uuden tulkinnan osaksi paikkaa ja nostaa kadonneen uudelleen näkyväksi. Tämä tarjoaa ihmisille mahdollisuuden kokea paikan uudella tavalla peilaten omia muistojaan tai niiden puutetta muiden muistoihin. Nurmen teoksissa taiteen, muistamisen ja paikan yhteys konkretisoituu, kun muistot tuodaan nähtäville ja kuultaville juuri niille paikoille, joita ne koskevat (kuvat 4, 5 ja 6). Tätä artikkelia varten teokset on täytynyt irrottaa kontekstistaan, mikä osoittaa tieteellisen lähestymistavan vaikeuden paikoista puhuttaessa. Irrallaan alkuperäisestä kontekstistaan teokset lakkaavat keskustelemasta ympäröivän maiseman kanssa ja niiden yhteys toiminnan verkostoon katkeaa. Piippumuistoja-hankkeen teokset tullaan sijoittamaan muistamisen kannalta keskeisiin paikkoihin kullakin kohdepaikkakunnalla. Sijainti ihmisten muistoille keskeisillä paikoilla voi tuoda niin taiteen kuin historiankin piiriin myös sellaisia ihmisiä, joita käynti taidegalleriassa tai historiallisessa museossa ei houkuta. Näin se osaltaan demokratisoi taidetta ja tiedettä.

Paikan merkitys korostuu sekä teoksen näyttelypaikan valinnan että paikallisten haastateltavien kautta. Taiteilija Bill Aitchison käyttää artikkelissaan ”Collaboration with location” (2005) termiä ‘paikkaherkkyys’ (site-sensitivity) kuvatessaan taiteilijan suhdetta paikkaan. Hän kirjoittaa, että paikkasidonnaisesti työskentelevän taiteilijan on tärkeää olla tietoinen valitsemastaan paikasta ja vastaanottavainen sille niin, että hän kykenee joka hetki reagoimaan paikan erityispiirteisiin. Piippumuistoja-hankkeessa paikkaherkkyys pyritään saavuttamaan hyödyntämällä paikallisten vinkkejä sekä kuuntelemalla haastatteluissa paikallisia ihmisiä. Näemme, että paikkaherkkyyteen liittyy myös erilaisten muistojen salliminen ja näkyväksi tekeminen, joka on ollut keskeistä Nurmen aiemmissakin teoksissa.

Taide voi lisäksi olla tutkimusta riippumattomampi tapahtumien kronologiasta. Tutkijoilla on usein pyrkimys ohjata haastateltavia tapahtumajärjestyksen mukaiseen kerrontaan kysymällä: “Mitä sitten tapahtui?” Muistelijalle itselleen tai toisaalta myöskään taiteilijalle tapahtumien järjestyksellä ei kuitenkaan välttämättä ole väliä tai ne voivat jäsentyä muuhun kuin kronologiseen järjestykseen (ks. esim. Koskinen-Koivisto 2014, 125). Etnografisessa tutkimuksessa onkin jo varhain huomioita, että kronologisen ja koherentin kertomuksen muodostamisessa on kysymys tutkimukseen sisältyvästä epistemologisesta vallankäytöstä (esim. Bruner 1986). Myös Nurmen teoksissa tapahtumien kronologia on tarkoituksellisesti sekoitettu, kun eri haastateltavien kommentit on laitettu keskustelemaan keskenään. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten tutkimukseen haastateltavina osallistuneet kokevat taideteokset. Heitä on informoitu etukäteen siitä, että haastatteluaineistoa käytetään taideteoksissa. Yksittäiset haastateltavat eivät välttämättä ole tunnistettavissa taideteoksista. Tunnistettavuuden kysymys on merkittävä taideteosten kokijan kannalta: herättävätkö teokset samastumisen kokemuksia vai vierautta.

Erityisesti ääniteoksissa konkretisoituukin myös paikasta puhumisen moniäänisyys. Ne sekä yhdistävät ääniä että antavat erilaisen äänen erilaisille lähestymistavoille. Paikkaan liittyvät muistot ja paikkojen saamat merkitykset voivat olla moninaisia ja jopa ristiriitaisia. Tämä on tullut esiin esimerkiksi tutkittaessa hirttopuupaikkaan liittyviä muistoja Oulussa, jossa osa haastatelluista päätyi jopa riitelemään kyseisen puun alkuperäisestä sijainnista (ks. Ikäheimo & Äikäs 2018). Ekfrasis-teos konkretisoi pohjapiirrosanimaation kautta visuaalisesti sen, kuinka ihmisten muistot paikasta voivat olla hyvinkin erilaisia.

Kuten edellä mainittu esimerkki hirttopuulta osoitti, paikan muistaminen voi olla myös hyvin tunteikasta. Kiihtyneen keskustelun lisäksi hirttopuuhun liittyi muun muassa pelon, häpeän ja surun tunteita (Ikäheimo & Äikäs 2018). Tunteet ovat keskeisiä myös paikan kokemiselle laajemmin (Bell 1997; Davidson, Bondi & Smith 2005). Uskomme, että taiteen keinoin näitä paikkaan ja kulttuuriperintöön liittyviä tunteita on helpompi ilmaista ja välittää kuin tieteellisen tekstin kautta. Taide paitsi kuvaa tunteita usein myös herättää niitä tieteellistä tekstiä enemmän. Tunne ja kokemus ovat taiteessa läsnä. Viime vuosina on nostettu esiin moniäänisyyden (esim. Hajibayova 2018; Äikäs ym. 2021) ja tunteiden (esim. Smith, Wetherell & Campbell 2018; Smith 2021) merkitys ihmisten ja kulttuuriperinnön suhteessa. Mikäli lähdemme siitä, että myös ihmisten suhde kulttuuriperintöön on voimakkaasti sidoksissa tunteisiin, voisi taiteellisen esityksen nähdä pääsevän lähemmäs ihmisten käsitystä kulttuuriperinnöstä kuin tieteellinen diskurssi.

Lopuksi

Piippumuistoja-hankkeessa paikan muistamista ja merkityksiä tarkastellaan osana paikkojen perinnöllistymistä – kulttuuriperinnön näkökulmasta. Uskomme, että hankkeessa toteutetut taideteokset voivat auttaa selvittämään, millainen merkitys piipuilla on ihmisille ja liittyykö tuo merkitys niiden mahdolliseen rooliin teollisuusperintönä. Paikkasidonnaisuus, moniäänisyys ja tunteet ovat mielestämme keskeisiä piippuihin liittyvälle kulttuuriperintökeskustelulle. Sen vuoksi taide voi tuottaa uusia näkökulmia teollisuusperinnön tarkasteluun nostamalla esiin ääniä ja tunteita, jotka helposti häviävät tieteellisessä tarkastelussa käsitteiden ja faktatiedon taakse, ja tuomalla muistot uudella tavalla osaksi paikkaa. Taide tuo mahdollisuuden paitsi tehdä tutkimustamme näkyväksi yleisölle myös ottaa yleisö osaksi hankkeen tiedontuotantoa.

Piippumuistoja-hankkeen lähtökohtana on kulttuuriperintöön liittyvien kokemusten ja muistojen tarkastelu. Tieteellinen osuus hankkeesta pyrkii käsitteellistämään piippuihin liittyvälle kulttuuriperinnölle annettuja merkityksiä ja taiteellinen osuus puolestaan tuomaan ne lähelle yleisöä ja palauttamaan ne niihin paikkoihin, joissa kokemukset ja muistot ovat syntyneet. Paikkasidonnaisuus on olennainen osa tätä prosessia, ja miellämme juuri sen kokemuksellisen tiedon toisinjulkaisemisena. Toivomme, että hankkeemme loppupuolella toteutetut taideteokset tarjoavat etenkin paikallisille mutta myös muualla asuville tilaisuuden kokea muistojen paikat uudella tavalla. Muistojaan kanssamme jakaneet ihmiset tulevat osaksi kulttuuriperintödiskurssia, kun he sekä ovat muistojensa kautta taiteen aineistona että pääsevät kokemaan muistoista ammentavia taideteoksia ja kokemaan niiden herättämiä tunteita. Näin taide paitsi kuvastaa kulttuuriperintöön liittyviä merkityksiä myös luo uusia merkityksiä.

Lähteet

Verkkosivut

Nurmi, Suvi (2014) Se silta meni tästä näin. Äänitaideteoksen dokumentaatio, https://youtu.be/m7T3QYeUVco. Avattu 23.4.2024.

Nurmi, Suvi (2016) Ekfrasis. Äänitaideteoksen dokumentaatio, https://youtu.be/38DzCUA-T8A. Avattu 23.4.2024.

Kirjallisuus

Aitchison, Bill (2005) Collaboration with location. Dramaturgy Forum, https://www.academia.edu/3078795/Collaboration_with_Location.

Arboleda, Pablo (2016) Heritage views through urban exploration: the case of ‘Abandoned Berlin’. International Journal of Heritage Studies 22:5, 368–381.

Aula, Inkeri (2022) Keskinäisen vaikuttumisen tiede ja taide ympäristökriisien keskellä. Teoksessa Taina Kinnunen & Juhana Venäläinen (toim.) Kulttuurintutkimus tietämisen tapana. Tampere: Vastapaino, 345–373.

Barad, Karen (2007) Meeting the universe halfway. Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. Durham: Duke University Press.

Bell, Michael Mayerfeld (1997) The ghosts of place. Theory and Society 26:6, 813–836. http://www.jstor.org/stable/657936.

Bruner, Edward M. (1986) Ethnography as narrative. Teoksessa Victor W. Turner & Edward M. Bruner (toim.) The anthropology of experience. Urbana & Chicago: University of Illinois Press, 139–155.

Davidson, Joyce, Bondi, Liz & Smith, Mick (toim.) (2005) Emotional geographies. Aldershot: Ashgate.

Enqvist, Johanna (2016) Suojellut muistot: Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Feld, Steven & Basso, Keith (1996) Senses of place. Santa Fe: School of American Research Press.

Formenti, Laura (2017) Learning from aesthetic experience: complexity and biography. INSEA (International Society for Education through Art) 2017 Konferenssipöytäkirjat, Keynote-luento, 61–72.

Haarni, Tuukka; Karvinen, Marko; Koskela, Hille & Tani, Sirpa (1997) Johdatus nykymaantieteeseen. Teoksessa Tuukka Haarni, Marko Karvinen, Hille Koskela & Sirpa Tani (toim.) Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, 9–34.

Hajibayova, Lala (2018) Leveraging collective intelligence: From univocal to multivocal representation of cultural heritage. Journal of Documentation 74:6, 1190–1203.

Ikäheimo, Janne & Äikäs, Tiina (2018) Hanging tree as a place of memories: Encounters at a 1916 execution site. Journal of Community Archaeology & Heritage 5:3, 166–181. https://doi.org/10.1080/20518196.2018.1483997.

Ingold, Tim (2000) The perception of the environment. Lontoo: Routledge.

Juola, Marjo (2021) Muuttuva teollisuusmaisema: Pateniemen entisen sahan alueen biografia. Tekniikan Waiheita 39:3, 61–84. https://doi.org/10.33355/tw.102888.

Järviluoma, Helmi; Aula, Inkeri; Pöllänen, Sonja; Pärjälä, Eeva; Tiainen, Milla & Venäläinen, Jugana (2021) Kaupunki taiteena ja taiteilijat kaupungissa. Taiteentekemisen ja ympäristön yhteismuotoutuminen aistielämäkerrallisilla kävelyillä. Teoksessa Tanja Vahtikari, Terhi Ainiala, Aura Kivilaakso, Pia Olsson & Panu Savolainen (toim.) Humanistinen kaupunkitutkimus. Tampere: Vastapaino, 61–94.

Karjalainen, Pauli Tapani (1998) Place and intimate sensing. Nordisk Samhällsgeografisk Tidskrift 27, 3–16.

Karjalainen, Pauli Tapani (2006) Topobiografinen paikan tulkinta. Teoksessa Seppo Knuuttila, Pekka Laaksonen & Ulla Piela (toim.) Paikka: Eletty, kuviteltu, kerrottu. Kalevalaseuran vuosikirja 85, 83–92.

Korjonen-Kuusipuro, Kristiina & Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2017) Muistelun monet muodot – kertomus, kehollisuus ja hiljaisuus paikan tietämisen tapoina. Elore 24:1. https://doi.org/10.30666/elore.79278

Koskinen-Koivisto, Eerika (2014) Her own worth: Negotiation of subjectivity of a life narrative of a female laborer. Studia Fennica Ethnologica 16. Helsinki: The Finnish Literature Society.

Kwon, Miwon (2002) One place after another. Site-specific art and locational identity. Cambridge, MA: MIT Press.

Nurmi, Suvi (2016) Oksasenkatu 11 täyttää 20 vuotta – Suvi Nurmen näyttely käy läpi gallerian historiaa. Taiteilija 16.2.2016. https://taiteilijalehti.fi/oksasenkatu-11-efkrasis

Olsson, Pia; Rinne, Jenni & Suopajärvi, Tiina (2021) Kaupungin tuntu: Paikka moniaistisena kokemuksena. Teoksessa Tanja Vahtikari, Terhi Ainiala, Aura Kivilaakso, Pia Olsson & Panu Savolainen (toim.) Humanistinen kaupunkitutkimus. Tampere: Vastapaino, 31–59.

Pink, Sarah (2008) An urban tour: The sensory sociality of ethnographic place-making. Ethnography 9:2, 175–196. https://doi.org/10.1177/1466138108089467.

Pink, Sarah (2009) Doing sensory ethnography. Lontoo: Sage.

Sillanpää, Taina (2017) Muistetun lapsuuden maantiede: Päiväkotimuistot lapsuuden maantieteen ja muistitietotutkimuksen leikkauspinnassa. Kasvatus & Aika 11:3, 70–79.

Sivula, Anna (2017) Mitä teollinen kulttuuriperintö on? : Teollinen kulttuuriperintö saa arvonsa historiasta. Teoksessa Anna Sivula, Maarit Grahn, Jarkko Keskinen, Tiina Rajala & Suvi Heikkilä (toim.) Satakunnan teollinen kulttuuriperintö: Emil Cedercreutzin museossa 17.--18.4.2015 pidetyn seminaarin esitelmiä. Harjavalta: Satakunnan Historiallinen Seura, 9–36.

Smith, Laurajane (2021) Emotional heritage: Visitor engagement at museums and heritage sites. Lontoo & New York: Routledge.

Smith, Laurajane; Wetherell, Margaret & Campbell, Gary (2018) Emotion, affective practices, and the past in the present. Lontoo & New York: Routledge.

Till, Karen (2008) Artistic and activist memory-work: Approaching place-based practice. Memory Studies 1:1, 99–113.

Wessman, Anna; Thomas, Suzie & Rohiola, Ville (2019) Digital archaeology and citizen science. Introducing the goals of FindSampo and the Sualt project. SKAS 1, 2–17.

Willim, Robert (2002) Framtid.nu: Flyt och friktion i ett snabbt företag. Eslöv: B. Östlings bokförl. Symposion.

Willim, Robert (2008) Industrial cool: Om postindustriella fabriker. Lund: Lunds universitet.

Äikäs, Tiina; Kuokkanen, Tiina & Perttola, Wesa (2016) Feeling the festival: Archaeological study of a rock festival in Seinäjoki, Finland. Journal of Contemporary Archaeology 3:1, 77–101.

Äikäs, Tiina; Kuokkanen, Tiina; Tranberg, Annemari & Ikonen, Tiia (2021) Oulunsalon Varjakan sahamiljöö moninaisten toimijoiden kulttuuriperintökohteena. Tekniikan Waiheita 39:3, 84–114.

Tekijät

Dos., FT Tiina Äikäs työskentelee arkeologian yliopistotutkijana Oulun yliopistolla. Hän on johtanut vuosina 2021-2023 Piippumuistoja-hanketta, jossa tutkittiin poikkitieteellisesti ja taidetta hyödyntäen tehtaiden piippujen merkityksiä kulttuuriperintönä. Äikkään tutkimuksen keskiössä ovat teollisen kulttuuriperinnön käyttö ja merkitykset sekä toisaalta pyhien paikkojen tutkimus nykyisyyden arkeologian näkökulmasta. Hänen tuorein julkaisunsa on Tuuli Matilan kanssa yhdessä toimitettu Connecting with Ambivalent Heritage: Creative Uses of Post-industrial Spaces (Bloomsbury). ORCID: 0000-0002-3575-7236.

Suvi Nurmi on kuvataiteilija, jonka työlle on leimallista paikkasidonnaisuus, osallistavuus ja tekstin käyttö tärkeimpänä materiaalina.  Hänen työskentelynsä tapahtuu aina vuoropuheluna ympäristön kanssa, usein sanoista ja muistoista ammentaen. Nurmen teoksia on nähty mm. ANTI Contemporary Art Festivalilla, Turun taidehallissa, Rauman taidemuseossa ja Ateenan biennaalissa, mutta eniten häntä kiehtoo taiteen vieminen tiloihin, joissa sitä ei ole totuttu näkemään. Vuosina 2021–2023 Nurmi työskenteli taiteilijana monialaisessa Piippumuistoja-hankkeessa, jonka aikana syntyi paikkasidonnaista taidetta hankkeen kaikille viidelle kohdepaikkakunnalle. ORCID: 0009-0007-7378-7253.

Dos, FT Eerika Koskinen-Koivisto työskentelee etnologian ja antropologian yliopistotutkijana Jyväskylän yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa SENSOMEMO-tutkimushanketta (2020-2024) sekä Digitaalisen kansalaistietokeskuksen Ihmistieteilijä-osahanketta. Koskinen-Koivisto on tutkinut aistimuistoja ja muistin materiaalisuutta, vuorovaikutusta toisen maailmansodan kulttuuriperinnön, paikkaan kiinnittymistä ja asukaslähtöistä aluesuunnittelua. Hänen tuorein julkaisunsa on SENSOMEMO-hankeryhmän toimittama artikkelikokoelma Reconstrucing Homes: Affective Materiality and Atmpsheres of Belonging (Berghahn 2024). ORCID: 0000-0001-9056-4982.