Johanna Vaattovaara, Santeri Niskanen ja Tiina Syrjä

Artikkeli tutkii vakiintuneen heimostereotypian, savolaisstereotypian, ravistamista. Monimenetelmäisessä ja -kanavaisessa tutkimuskokonaisuudessa yhdistyvät näyttelijäntaiteellinen murreruumiin tutkimus, tähän pohjaava näyttelijän reflektio sekä sosiolingvistisen kielitietoisuustutkimukseen perustuva yleisötutkimus. Selvitämme, miten näytelmän ja näyttelijäntyöllisin keinoin pystytään työstämään heimostereotyyppisiä ajatusrakennelmia sekä sitä, missä määrin tässä onnistutaan Kylymillä kiskoilla näytelmäesityksiin kytketyn yleisötutkimuksen perusteella. Samalla pohditaan, miten näyttelijäntaiteellisia ja sosiolingvistisiä työkaluja voidaan yhdistää vakiintuneen stereotypian kriittisessä tutkimisessa. Näytelmän työstön ja vastaanoton analyysit valottavat, miten näyttämötaidetta on totuttu tulkitsemaan niin murteen käyttöön kuin teatterin totunnaisiin kielellisiin käytänteisiin perustuvien ideologisten oletusten läpi. Savon murre savolaisstereotypian laukaisijana on yleisön odotushorisonttia voimakkaasti luotaava elementti. Tutkimus tarjoaa potentiaalisia suuntaviivoja tämän odotushorisontin muokkaamiseen taiteen keinoin.

Asiasanat: murre, stereotypia, kansanlingvistiikka, näyttelijäntaide, yleisötutkimus

Johdanto

Tutkimme tässä artikkelissa heimostereotypioita ja niiden haastamista. Artikkeli on osa näyttelijäntaiteellisia ja sosiolingvistisiä lähestymistapoja yhteen kutovaa monivaiheista, taiteellis-tieteellistä tutkimuskokonaisuutta, jonka avulla tuotamme uudenlaista tutkimustietoa jo pitkään vakiintuneista stereotypioista. Lähestymme stereotypioita kriittisesti tutkimalla sitä, miten stereotypiaa voidaan ravistaa sekä sitä, millaisia haasteita tässä kohdataan yhtäältä taiteellisissa prosesseissa ja toisaalta yleisön odotusten näkökulmasta. 

Tutkimuksen keskiössä on Tampereen yliopiston Teatterityön (nyk. Teatteritaiteen) tutkinto-ohjelman eli Nätyn näyttelijäopiskelijoiden Ville Mikkosen ja Santeri Niskasen kirjoittama ja esittämä näytelmä Kylymillä kiskoilla (2020). Näytelmä itsessään on taiteellinen tutkimus, jonka avulla Mikkonen ja Niskanen ovat analysoineet murreruumiin ja työruumiin välistä suhdetta näyttelijäntyössään. Samalla he ovat tarkastelleet yhteistyötään savolais- ja stadilaisstereotypioiden tuottamisessa ja erityisesti näiden murtamisen tutkimisessa. Näyttelijäntyölliseen analyysiin on ollut integroituneena näyttelijöiden oman kielitietoisuuden tutkimisen juonne. Artikkelissa teemme tätä juonnetta näkyväksi yhdistämällä näyttelijäntyöllisen reflektion (Niskasen työpäiväkirjojen ääni) ja yleisön reaktioiden tutkimisen analyysin. Näitä tarkastelemme kokonaisuutena monialaisessa teoreettisessa viitekehyksessämme, jota tuonnempana esittelemme. Paitsi puheena oleva näytelmä taiteellisine prosesseineen myös tutkimuskokonaisuus voidaan nähdä toisinjulkaisemisena, sillä pidämme artikkeliin upotettuja audiovisuaalisia otteita merkityksellisinä osina lineaariseksi tekstiksi tuotettua artikkeliamme siitä huolimatta, että kiireinen lukija voi niiden katsomisen ohittaa. Otteet tallenteesta kehollisuuksineen, äänteineen ja intonaatioineen on tuotos, joka luettuna tai litteroituna ei olisi sama.

Rajaussyistä artikkelimme keskittyy erityisesti savolaisstereotypiaan, sen myötä Santerin esittämään rooliin ja siinä tuotettuun savolaismurteeseen. Savolaisstereotypiaa tarkastellessamme peilaamme analyysiä kuitenkin hieman myös stadilaisstereotypiaan; kielimuodot ja yksittäiset kielelliset valinnat kuullaan ja tulkitaan aina myös toisia, vaihtoehtoisia kielellisiä valintoja vasten (Eckert 2008; Piippo ym. 2016, 83–105), ja savolaisstereotypian käsittelyssä olennainen on myös sille näytelmässä asetettu vastapooli. Näytelmän tutkimuksellisena lähtökohtana on ollut halu murtaa sekä savolaismurteen aktivoimaa lupsakan savolaisen (heimo)stereotypiaa että sille vastakkaista leuhkan stadilaisen stereotypiaa kirjoittamalla henkilöhahmoille rooleja ja luonteenpiirteitä, joita ei edellä mainittuihin stereotypioihin ole totunnaisesti kytketty. Tekstin ja näyttelijäntyöllisten valintojen avulla pyrittiin etäännyttämään sekä näyttelijät että katsojat kyseisiin kielimuotoihin stereotyyppisesti yhdistyvistä sosiaalisista tyypeistä (engl. social types), ja havahduttamaan niiden kriittiseen tiedostamiseen.

Elokuvatutkija Veijo Hietala (2000, 69) on todennut, että elokuvissa tyypillisesti murteen avulla tuotettu savolaisuus edustaa ennen muuta “kansanomaisuutta” ja maalaisuutta, jonka vastapoolina näyttäytyy kaupunkikulttuuri ja siihen liittyvä käsitys hienostelevuudesta ja elitismistä. Tähänastisen sosiolingvistisen tutkimustiedon valossa on ennestään tiedossa, millaiset kielenpiirteet tuottavat tällaista savolaisuutta eli aktivoivat kuviteltuun, stereotyyppiseen savolaisuuteen liittyviä mielteitä (ks. Mielikäinen & Palander 2002, 2014; Nupponen 2011). Sama pätee savolaisstereotypian eräänlaiseen vastapooliin, stadilaisstereotypiaan (Palander 2007; Vaattovaara, Kunnas & Saviniemi 2018). Tässä emme siten niinkään keskity stereotypioiden kielellisen tuottamisen sisältöihin, vaan tavoitteenamme on selvittää, 1) miten näytelmän ja näyttelijäntyöllisin keinoin pystytään työstämään heimostereotyyppisiä ajatusrakennelmia sekä 2) miten ja missä määrin tässä yleisötutkimusaineiston perusteella onnistutaan. Lisäksi pohdimme, 3) miten taiteellisia ja tieteellisiä prosesseja ja lähestymistapoja voidaan yhdistää vakiintuneen heimostereotypian tutkimisessa. Mitä sellaista uutta tällaisen asetelman keinoin voidaan saada esiin, joka ei ilman käsillä olevaa toisinjulkaisemista olisi mahdollista.

Tutkimuksemme avulla pyrimme selvittämään ensinnäkin, millaisista näyttelijäntyöllisistä prosesseista stereotyyppisiä ajatusmalleja haastamaan pyrkivässä esityksessä on kyse (tutkimuskysymys 1). Tältä osin analyysin ääni on erityisesti näyttelijä Santeri Niskasen. Sosiolingvistisen kielitietoisuustutkimuksen (tutkimuskysymys 2) kannalta kiinnostavaa näyttelijän ammatillisen kielitietoisuustyön tarkastelun ohella olisi tarkastella, millaisia kielellis-ruumiillisia resursseja näyttelijät rooleissaan ottavat käyttöön. Tässä artikkelissa ei ole kuitenkaan tilaa keskittyä näytelmässä käytetyn kielen yksityiskohtiin, vaan rajaamme tarkastelun kansanlingvistiseen lähestymistapaan ja teatteriyleisön kielitietoisuutta heijasteleviin kokemuksiin. Olemme kuitenkin upottaneet artikkeliin paikoin otoksia näytelmän tallenteesta, jotta myös näytelmässä käytettyyn kielelliseen toimintaan on mahdollisuus saada tuntumaa^[1]. Esittelemme aineiston ja menetelmät teoreettisten lähtökohtien jälkeen.

Teoreettiset lähtökohdat

Määritelmällisesti stereotypiat ovat yksinkertaistavia, jonkin ryhmän kuviteltuihin tai todellisiin ominaisuuksiin perustuvia uskomuksia ja yleistyksiä, joiden kautta ihminen jäsentää ja luokittelee havaintojaan maailmasta ja ennakoi esimerkiksi toisten ihmisten käyttäytymistä (Schneider 2004; Lehtonen 2005; Nadler & Voyles 2020). Ne ovat eräänlaisia kognitiivisia oikopolkuja (Garrett 2010, 4), jotka yhtäältä ovat välttämättömiä, sillä ilman jonkinlaisia kategorisoivia ennakko-oletuksia moninaisten arkisten havaintojen sulattaminen ja oman suhteen muodostaminen niihin kävisi ihmiselle työlääksi. Toisaalta stereotypiat voivat olla myös vahingollisia ja diskriminoivia, mihin on vähemmän kiinnitetty kriittistä huomiota sosiolingvistisen kansanlingvistiikan (engl. folk linguistics) alalla, missä stereotyyppisiä yleistyksiä on tarkasteltu lähinnä murteisiin liittyvien mielikuvien näkökulmasta (Niedzielski & Preston 2000; Mielikäinen & Palander 2014). Lingvistisessä antropologiassa ja sen eräitä keskeisiä teorioita hyödyntävässä sosiolingvistiikassa on tutkittu myös kielenpiirteiden rekisteriytymistä (engl. enregisterment) eli sitä, miten kytkökset kielellisten ilmiöiden ja paikkojen välillä syntyvät (esim. Johnstone 2016; Halonen & Vaattovaara 2017). Eckert (2008, 2019) on tarkastellut laajemmin sitä, miten kielellinen vaihtelu on osa sosiaalisia kategorioita tuottavaa, muokkaavaa ja ylläpitävää merkityssysteemiä. Tässä artikkelissa pohdimme, miten tätä kielellisin keinoin rakentuvaa merkityssysteemiä on taiteen keinoin mahdollista tutkia. Keskitymme erityisesti siihen, miten kielellisten tuotosten varassa rakentuvia stereotyyppisiä kytköksiä on taiteen keinoin mahdollista tuoda kriittiseen tietoisuuteen.

Sekä psykologian että sosiaalipsykologian aloilla stereotypioita on tyypillisesti lähestytty kognitiivis-behavioristisena ilmiönä (ks. esim. Amossy & Herschberg Pierrot 2001; Nadler & Voyles 2020). Kuten asenteita yleisemmin myös stereotypioita voidaan tarkastella niiden implisiittisyyden vs. tiedostamisen näkökulmasta (Schneider 2004; Hillard 2020), mutta niiden yhteys käyttäytymiseen (samoin kuin yhteys ylipäätään asenteiden ja käytöksen välillä) on todettu monimutkaiseksi (Garrett 2010; Hillard 2020, 26–27). Stereotyyppisten kytkösten tiedetään kuitenkin olevan myös sosiaalisesti tuotettuja, ja niiden taustalla olevien sosiaalisten tyyppien (engl. social types) esimerkiksi median ja taiteen ylläpitämiä (ks. Dyer 1999; Le Grand 2019; myös Eckert 2019). Suomen kontekstissa Lehtonen (2005, 65) on todennut, että mitä laajemmin omaksuttu stereotypia on, sitä hanakammin se on taipuvainen vahvistumaan median välityksellä. Populaarikulttuurin alueella tunnetuimpia savolaisuuden representaatioita lienevät Esa Pakarisen roolihahmot, joiden tuottamisessa keskeinen väline on ollut murre (Hietala 2000, 65–68). Näille rillumarei-viihteen hahmoille (Severi Suhonen ja Pekka Puupää) yhteisenä piirteenä voi nähdä kiinnittymisen jonkinlaiseen yksinkertaisen, lupsakan maalaisen sosiaaliseen tyyppiin.

Murteen käytön teho sosiaalisten tyyppien ja edelleen stereotyyppisten hahmojen tuottamisessa perustuu siihen sosiolingvistiikan alalla laajasti osoitettuun seikkaan, että kielellinen variaatio kantaa usein sosiaalisia merkityksiä. Tässä yksittäiset kielenpiirteet voivat olla erityisen merkityksellisiä, mistä hyvä esimerkki on niin kutsuttu “helsinkiläinen s”, jonka aseman kehittymiseen suomalaisten tietoisuudessa medialla ja populaarikulttuurilla on ollut merkittävä roolinsa (Halonen, Nyström, Paunonen, Vaattovaara 2020).

Helsinki ja helsinkiläisyys edustavat suomalaisille stereotyyppistä urbaania, jossa Hietalan (2000) kuvaama “hienosteleva ja elitistinen herrakulttuuri” on kognitiivisista oikopoluista yksi, ja esimerkiksi pissiksiin ja muihin alakulttuureihin, kuten erilaisiin jengeihin liittyvät yleistykset toinen (Halonen ym. 2020). Kuviteltua helsinkiläisyyttä vasten savolaisstereotypia näyttäytyy kaupunkikulttuurille vastakkaisena, toiseutena: “aitona” kansanomaisuutena. Joissakin tulkintakonteksteissa saamistaan negatiivisemmista sävyistä huolimatta (esim. junttius, alempiluokkaisuus) savolainen etnisyys on tavattu esittää taiteessa utooppisena, myönteisenä maalaisuutena (Hietala 2000, 69–71).

Keskeisiä käsitteitä tutkimuksessamme ovat Niskasen jo kandidaatin tutkielmassaan (2019) käyttöön ottamat käsitteet työruumis ja murreruumis, jotka liittyvät Kylymillä kiskoilla -näytelmän avulla tavoiteltuun stereotypioiden haastamiseen ja näyttelijäntyöllisten prosessien tutkimiseen. Työruumiilla tarkoitetaan ruumiillista identiteettiä, joka ilmenee näyttelijän ammatin työtilanteista kumpuavana ruumiillisena viritystilana (Niskanen 2019, 2021; vrt. myös Oida & Marshall 2004). Työruumiin avulla tehdään näyttelijäntyöllisiä valintoja, havainnoidaan omaa toimintaa ja metakäsitellään työprosesseja. Murreruumiilla puolestaan tarkoitetaan näyttelijän subjektiivista, kehollista suhdetta kotiseutuidentiteettiin ja kotiseudulla puhuttavaan murteeseen. Murreruumiin näkökulmasta keskitytään tässä Niskasen savolaiseen kotiseutuidentiteettiin liittyvään kokemukseen ruumiillisesta identiteetistä, joka virittyy Savon murteella puhumisen ja teatterimaailman ulkopuolisen elämän kautta.

Suomessa näyttelijäopiskelijan puheeseen ja ääneen kohdistuvat opetusmenetelmät ovat usein vahvasti nojautuneet angloamerikkalaiseen näyttelijäkoulutukseen vaikuttaneisiin menetelmiin (esim. Linklater 1976, 1992), joissa taustaoletuksena on ns. “vapaa” ja “luonnollinen” neutraalikeho ja -ääni, joita muuntamalla näyttelijä voi tehdä roolihenkilön puheeseen ja kehonkäyttöön liittyviä valintoja. Tämä näkyy mm. siinä, että yleiskieltä pidetään näyttelijän puheen lähtökohtana, jotta kaikki roolihenkilöt eivät paikantuisi näyttelijän kotiseudulle tai siinä, että näyttelijällä itsellään pitäisi olla ”hyvä ryhti”, jota voi tarvittaessa muuntaa roolihenkilön fyysisten ominaisuuksien mukaan. Tähän perinteeseen myös Niskasen työruumis osin kytkeytyy. Ongelmalliseksi tämän koulutusajattelun tekee puheen ja kehon standardisointi, joka ei ole aina ottanut riittävästi huomioon esimerkiksi näyttelijöiden sukupuolen, etnisyyden ja fyysisen kykeneväisyyden variaatiota, ja etenkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tätä on alettu teatterialan kirjallisuudessa huomioida ja kritisoida (ks. esim. Evans 2010; McAllister-Viel 2015; Spatz 2015; Boston 2018). Myös suomalaisessa näyttelijäkoulutuksessa sosiokulttuuriseen diversiteettiin kiinnitetään nykyisin enemmän huomiota. Näyttelijöiden yksilöllinen äänen ja kielellisten repertuaarien moninaisuus on aiempaa enemmän päässyt näyttämöllä esiin. Vaikka yleiskielen hallitsemista pidetään näyttelijälle edelleen tärkeänä, koulutuksessa on edetty murteen poisoppimisesta rinnalleoppimiseen, jossa yleiskieleen ei suhtauduta ideaalina vaan yhtenä kielimuotona näyttelijän äidinkielen – tässä tapauksessa savolaismurteen – rinnalla. Yleiskieltä voi kuitenkin pitää edelleen suomalaisilla näyttämöillä normina ja murteen käyttämistä poikkeamana, jolle on yleensä jokin erityinen syy (roolihenkilön paikallisuuden tai maalaisuuden korostaminen, murteen käyttäminen koomisena elementtinä tms). Kylymillä kiskoilla, joka on kauttaaltaan tuotettu yleiskielestä eriävillä kielimuodoilla, savolla ja stadilaisella slangilla, on siis yhä näyttämöllä harvinaisuus, koska nk. ideaalikieli (ks. Preston 2017) loistaa siinä kokonaan poissaolollaan.

Kielitietoisuustutkimuksen suunnasta tutkimusasetelmassa on viime kädessä kyse kieli-ideologisten rakenteiden kriittisestä tutkimisesta. Ideologia ja siten myös kieli-ideologia voidaan määritellä eri tavoin (ks. esim. Määttä & Pietikäinen 2014). Tässä tarkoitamme kieli-ideologioilla sellaisia vakiintuneita, jopa normatiivistuneita käsityksiä, uskomuksia ja asenteita, joiden avulla tässä tapauksessa suomalaisen kieliyhteisön kehyksessä selitetään tai perustellaan kieleen liittyviä havaintoja (vrt. Silverstein 1979, 193; Blommaert & Vershcueren 1998, 8). Kieli-ideologioissa on kyse skeemoista tai käsitysjärjestelmistä, joiden puitteissa havainnot kielellisestä variaatiosta – kuten kielellisten muotojen kytkeytyminen puhujiensa essentialistisiin ominaisuuksiin – tulevat edelleen kytketyksi laajempiin kulttuurisiin rakenteisiin ja ajatusmalleihin (Irvine & Gal 2000).

Siinä missä näyttelijäkoulutuksen taustalla on saattanut vallita implisiittinen oletus tietynlaisesti kykenevästä ja puhuvasta ”neutraalikehosta”, on kielenkäyttäjien kielikäsityksiä ja kielitietoisuutta käsittelevän tutkimuksen piirissä vastaavasti tunnistettu ideaalikieli-malli. Esimerkiksi Prestonin (2017, 381) mukaan erityisesti nk. maallikoiden (engl. non-linguists) kielellistä variaatiota koskevat ajatusmallit pohjaavat tyypillisesti normatiiviseen käsitykseen ideaalikielestä, jota vasten sellaisia ”poikkeamia” kuten murteita tai kielivirheitä helposti tarkastellaan. Suhteessa ideaalikieleen niin virheet kuin murteetkin näyttäytyvät sille alisteisessa suhteessa tai joka tapauksessa ideaalikieltä heikompina. Sivuuttaen tässä sen, ettei ideaalikielinäkemys ole vieras kielen ammattilaistenkaan keskuudessa, todettakoon vielä, että ideaalikieliajattelu nojaa käsitykseen kielestä rakenteellisena, hierarkkisena systeeminä, jota arvioidaan tyypillisesti sen puhtauden tai oikeellisuuden näkökulmasta. Tämä modernistinen ajattelu, johon on sisäänrakentunut myös niin kutsuttu yksikielisyyden vinouma, edusti valtavirtaa 1900-luvun kielentutkimuksessa (Määttä & Pietikäinen 2014, 17).

Suomalaisten murrekäsityksistä karttuneen aiemman tutkimustiedon perusteella tiedetään (ks. myös Hietala 2000), että savolaismurteen ja stadilaispuheen stereotypiat poikkeavat toisistaan sosiaaliselta evaluaatioltaan merkittävästi. Savolaisstereotypia pohjaa topeliaaniseen kuvaan savolaisista yhtenä suomalaisista heimoista (Topelius 1981 [1876]), jonka mukaan savolaiset ovat “ymmärtäväisiä” ja “omaa etuaan katsovia”. Stereotyyppistynyt käsitys ylemmyydentuntoisista, leuhkoista ja eri tavoin “syntisistä” helsinkiläisistä on puolestaan kehkeytynyt viimeisen 150 vuoden mittaan prosessissa, jonka alkuvaiheessa Suomi kansakuntana syntyi ja jossa Helsinki monikielisenä, nopeasti teollistuvan Suomen pääkaupunkina sopi huonosti talonpoikaisen Suomen kansalliseen kertomukseen (Halonen & Vaattovaara 2017; Halonen ym. 2020).

Kansanlingvistiikan alalla on myös osoitettu, miten puhe kielestä jakautuu karkeasti kahteen metakielen tyyppiin: deskriptiivisempään puheeseen itse kielestä (esim. helsinkiläisten ässät ovat teräviä, savolaiset viäntävät levveesti) sekä evaluoivaan puheeseen kielen käyttäjistä. Niedzielski ja Preston (2000, 302–314) ovat esittäneet ja sittemmin lukuisat empiiriset tutkimukset osoittaneet, että nämä metakielen tyypit (metakieli I ja II) kietoutuvat ihmisten tietoisuudessa toisiinsa käytännössä kytkien erilaiset puhumisen tavat ja vaihtoehtoiset ilmaisutavat erilaisiin sosiaalisiin tyyppeihin tai stereotyyppeihin. Tätä mekanismia heijastelevat suomenkin kontekstissa toistuvasti saadut tulokset, joiden mukaan esimerkiksi savon murre (!) kuulostaa ihmisten mielestä lupsakalta, leppoisalta, letkeältä, huvittavalta, kiertelevältä ja kierolta ja helsinkiläisten kielenkäyttö puolestaan teennäiseltä, itsevarmalta, hienostelevalta, tärkeilevältä, leuhkalta, tylynkuuloiselta ja ylimieliseltä (ks. Mielikäinen & Palander 2002, 103). Pelkästään suunsa avaaminen näillä kielimuodoilla on siten omiaan laukaisemaan stereotypioiden mukaiset käsitykset puhujan oletetuista luonteenpiirteistä ja muista ominaisuuksista.

Aineistot ja menetelmät

Tutkimuksemme koostuu monimenetelmäisestä taiteellis-tieteellisestä tutkimuskokonaisuudesta, jossa yhdistyvät näyttelijäntaiteellinen murreruumiin tutkimus, tähän pohjaava näyttelijän reflektio sekä sosiolingvistisen kielitietoisuustutkimuksen tavoitteisiin ja lähtökohtiin nojaava yleisötutkimus. Tutkimuksen pääaineistona voi tässä pitää näytelmän muodossa julkaistua työtä Kylymillä kiskoilla (Mikkonen & Niskanen 2020), sen yhtä esitystallennetta sekä näyttelijä Santeri Niskasen reflektiota näytelmästä ja näyttelijäntyöllisistä havainnoista näytelmän harjoitus- ja esityskaudella. Esitystallenne vastaa erityisesti tutkimuskysymyksiin 1 ja 3, mutta tallenteen katsominen ei ole lukijalle tutkimustulosten arvioinnin kannalta välttämätöntä. Samoihin tutkimuskysymyksiin pureutuvat otteet Santeri Niskasen työpäiväkirjasta, jotka yhdessä esitystallenteen lainausten kanssa tuovat artikkeliimme taiteelliselle tutkimukselle tyypillistä käytännön havainnollistusta teoksesta ja sen tekemisestä. Taiteelliseen tutkimukseen yhdistämme näytelmän esitysten yhteydessä kerätyn yleisötutkimusaineiston analyysin. Tältä osin aineistonamme on 197 tutkimukseen suostumuksensa antaneen vastaajan reaktiot näkemäänsä esitykseen.

Kylymillä kiskoilla sijoittuu tulevaisuutta parodioivaan maailmaan, jossa maaseutu on tyhjenemässä ja VR on lopettamassa viimeisetkin kaukojunayhteytensä. Viimeisen Savoon vievän junan ravintolavaunussa kohtaavat Mikkosen näyttelemä stadilainen Stidi ja Niskasen henkilöhahmo Jaska, joka asuu junan määränpäässä. Näytelmä alkaa komediallisissa merkeissä murteen ja slangin stereotypioita myötäillen. Esityksen edetessä stereotypiat pyritään tietoisesti murtamaan paljastamalla, että Stidin veli on tapettu velkarahojen takia, ja että Stidi on viemässä paksua setelinippua sovittuun paikkaan Sukevalle. Tappajaksi paljastuu palkkamurhia tekevä savolainen Jaska, joka on junassa palaamassa työmatkaltaan kotiin. Kumpikin henkilöhahmoista puhuu kotiseudulleen ominaisella vahvalla savolaisella tai Helsingin slangiksi miellettävällä puhetyylillä.

Esityksiä oli yhteensä seitsemän viidellä paikkakunnalla ja yleisötutkimus tehtiin välittömästi esitysten jälkeen. Esityksiä voidaan ajatella julkaisuina ja samalla kansanlingvistisestä näkökulmasta katsottuna elisitaatiotilanteina, jonka yhteydessä saadut välittömät reaktiot olemme keränneet sekä avoimia että Likert-asteikollisia kysymyksiä sisältäneellä yleisötutkimuslomakkeella. Tampereen esitystä lukuun ottamatta yleisötutkimusaineisto on saatu savolaispaikkakunnilla pidetyistä esityksistä: Kuopiossa, Vieremällä (2 esitystä), Kiuruvedellä ja Sonkajärvellä (2 esitystä). Näytelmää oli tarkoitus esittää myös pääkaupunkiseudulla, mutta koronatilanteen vuoksi se ei ollut mahdollista. Siten emme valitettavasti pääse vertailemaan yleisön reaktioita Savossa ja Helsingissä. Seitsemässä esityksessä viidellä paikkakunnalla lomakkeen täyttäneiden vastaajien ikäjakauma vaihteli suuresti näytöksen mukaan (ks. taulukkoa 1). Suhteellisesti yliedustettuna ovat nuorimmat ikäryhmät (lomakkeella vaihtoehdot alle 20 v. tai 20–24 v.; oheisessa taulukossa yhdistettynä ikäryhmäksi alle 25 v.), mitä selittää se, että kahdella paikkakunnalla nk. iltanäytöksen (i) ohella aineistoa kerättiin lukiolaisille kohdennetuista esityksistä (l). Naisvastaajat ovat jokaisessa näytöksessä enemmistönä. Vastaajien joukossa oli yksittäisiä osallistujia, jotka ilmoittivat sukupuolekseen “muu” tai “en halua vastata” (ks. taulukkoa 1).

Taulukko 1: Yleisötutkimuksen vastaajien (N) profiili (ikäryhmä, sukupuoli) esityksittäin.

Näytös	alle 25 v.	25-35	36-45	46-55	56-60	yli 60	Ei vast.	N	M	Muu/ Ei vast.
Tampere (23)	9	8	2	2	1	1	-	11	7	5
Kuopio (28)	5	4	8	4	3	4	-	18	9	1
Vieremä/i (25)	1	2	2	8	2	10	-	15	9	1
Vieremä/l (30)	26	1	-	1	1	-	1	17	11	2
Sonkajärvi/i (25)	-	-	-	7	4	13	1	15	8	2
Sonkajärvi/l (48)	42	2	3	1	-	-	-	29	17	2
Kiuruvesi (18)	9	-	5	2	-	2	-	12	5	1
YHTEENSÄ (197)	92	17	20	25	11	30	2	117	66	14

Näyttelijät pyysivät katsojia esitysten päätteeksi vastaamaan tuoliensa alta löytyvään kyselylomakkeeseen. Lomakkeella selvitettiin avoimin kysymyksin vastaajien ajatuksia 1) helsinkiläisyydestä (Millaisia ajatuksia sinulla on helsinkiläisyydestä? Mitä uusia ajatuksia näytelmä mahdollisesti herätti Helsingistä tai helsinkiläisyydestä?) ja 2) ajatuksia savolaisuudesta (vastaava kysymyspari). Toisin kuin yleensä kansanlingvistissä tutkimuksissa, joissa kysymysmuotoilut kohdennetaan kieleen eli metakielen tasoon I (esim. miltä kielimuoto X kuulostaa), asetelma oli tässä käänteinen: kysymykset viritettiin koskemaan metakielen tasoa II (kielenkäyttäjiä koskevat käsitykset) sen tutkimiseksi, millaisia ajatuksia näytelmässä kauttaaltaan käytetty savolainen ja stadilainen kieli katsojissa aktivoivat. Tavoitteena oli näin saada esiin, millaisia (missä määrin kriittisiä) reaktioita näytelmä nostattaisi vastaajissa. Kolmannessa avokysymyksessä vastaajille annettiin vielä vapaat kädet kuvata, mitä muuta haluaisit todeta näytelmästä tai siinä käytetystä kielestä Avointen vastausten analyysissä yhdistettiin laadullisen sisällönerittelyn ja sisällönanalyysin periaatteita (Tuomi & Sarajärvi 2018,118‒132, 140‒144).

Lomakkeella selvitettiin myös muutamia taustatietoja osallistujista nopeasti vastattavalla menetelmällä: ikäryhmän ja sukupuolen ohella tiedusteltiin Likert-asteikoiden avulla vastaajan omaa suhdetta Savoon ja savolaismurteeseen sekä Helsinkiin ja helsinkiläispuheeseen. Osallistujat osoittautuivat olevan pääosin Savosta; valtaosa valitsi arvon 5 (Täysin samaa mieltä) väittämien Savo on minulle läheinen/tuttu paikka ja Olen Savosta kotoisin kohdalla ja vain yksittäiset vastaajat valitsivat numeroa 4 pienemmän arvon. Suhdettaan Helsinkiin vastaajat kuvasivat vastaavien väittämien avulla vaihtelevammin paikan tuttuutta/läheisyyttä koskevalla mittarilla, mutta vastaukset kuitenkin kasautuivat arvoihin 1 ja 2 (Täysin eri mieltä, Jokseenkin eri mieltä). Vain muutama yksittäinen vastaaja ilmaisi olevansa kotoisin pääkaupunkiseudulta.

Taiteellinen työ – pyrkimys ravistella stereotypioita

Kylymillä kiskoilla on siis kahden näyttelijän yhteistyössään rakentama esitys, jonka lähtökohtana oli tutkia Savon murteen ja Stadin slangin herättämiä stereotypioita taiteellisen prosessin jokaisessa vaiheessa aina näytelmän kirjoittamisesta sen esittämiseen. Kielitietoisuuden tutkiminen oli sekä taiteellinen lähtökohta että keino luoda taiteellista sisältöä. Esityksen harjoittelu johti lopulta kysymykseen, minkälaista ruumiillisuutta oma kotimurre näyttelijässä tuottaa.

Kielellisten stereotypioiden tutkiminen näytelmän keinoin palautuu keväällä 2019 Tampereen yliopistossa näyttelijäntaiteen opiskelijat ja suomen kielen opiskelijat yhteen tuoneelle Suomet vieraina suussa -nimiselle kurssille, jolla tekijät työstivät erityisesti kielelliseen variaatioon perustuvia kysymyksiä ja projekteja oppimisympäristössä, joka perustui tutkivan käytännön periaatteille (ks. tarkemmin Vaattovaara & Syrjä 2020). Eräässä kurssin tehtävässä Santeri esitti uutisankkuria, joka kertoi savoksi Jokelan koulusurmista (Niskanen 2019). Performanssi onnistui laajasti herättämään kielen asiantuntijoiksi opiskelevat kriittiseen kielitietoisuuteen. Johannalle oppimisympäristön ohjaajana ja kielentutkijana tilanne oli merkityksellinen ja mieleenpainuva. Santeri onnistui tekemään kolmessa minuutissa sen, mitä en usko [tieteelliseen kirjallisuuteen nojaavilla] kursseillani ja millään pedagogisilla menetelmillä saavuttaneeni, kirjoitti Johanna omaan reflektiopäiväkirjaansa kurssitapaamisen jälkeen. Teho perustui mitä ilmeisimmin siihen, että esitys herätti yleisössä tunnereaktion. Samalla kokemus oli merkityksellinen myös tekijälleen. Omassa päiväkirjassaan Santeri kuvasi kokemustaan näin (ks. myös Vaattovaara & Syrjä 2020, 72):

Tänään oli tyylitehtävän esitykset. Olin viikonloppuna miettinyt, että tahdon tutkia savon murteen stereotypiaa ja sen rikkomista survomalla sen paikkaan, johon se ei sovi. Sain ajatuksen lukea uutisia, koska jossakin murteen stereotyyppiin liittyvässä tutkimuksessa sanottiin, että savonkieliset uutiset olisi vaikea ottaa vakavasti. Valitsin litteroida Kymmenen uutiset Jokelan kouluammunnasta. Ajattelin että se on ainakin vakava aihe, sille ei kukaan naura. Koska en lähtökohtaisesti myöskään halua tehdä murteestani hauskaa, päinvastoin. Tavoittelen hetkeä, jolloin koomiset stereotypiat puheestani katoaisivat edes hetkeksi pois. Loin tilanteen, jonka merkkasin uutisenluvuksi. Istuin pöydän takana, pyöritin tunnarin, ja luin uutisen puvuntakissa ja kauluspaidassa niin vakavasti ja selkeästi kuin pystyin. Ainoa ero normiuutisiin oli se, että olin kääntänyt tismalleen saman uutisen savoksi. En ollut muuttanut sanajärjestyksiä enkä sanoja, vaan viänsin tekstin omalle kielelleni sellaisenaan.

Puheena olevan tutkivan näytelmän syntyhistoria palautuu viime kädessä tähän Santerin kokeiluun ja kokemukseen. Performanssi sai heräteltyä opiskelijoiden kielitietoisuutta siinä määrin, että myöhemmin Santeri ja Ville (Mikkonen) saivat idean kokeilla kielellisten stereotypioiden tutkimista kokonaisen näytelmän avulla. Kumpikin kirjoittaja–näyttelijä toi prosessin eri vaiheisiin omaa kielellistä tietoisuuttaan ja kielenkäyttäjän asiantuntemustaan – Niskanen savolaistaustaisena ja Mikkonen pääkaupunkiseudulla kasvaneena. Näytelmätekstin kirjoittamisessa huomionarvoista on, miten hankalaa oli ollut löytää kirjoitusasua puhutulle kielelle. Ikään kuin näppäimistöstä puuttuisi kirjaimia, jolloin käsikirjoitukseen kirjoitetusta murteesta ja slangista tuli ajoittain tekijöilleen harjoitusvaiheessa jopa viitteellistä. Tekstin tuottamista helpotti pääsääntöisesti improvisoitujen kohtausten äänitteiden litteroiminen, koska suora murteelle kirjoittaminen osoittautui haastavaksi. Samasta syystä näyttelijäntyön reflektiota ja analyysia tässä artikkelissa tukevat myös autenttiset otteet esitystaltioinnista: on konkreettisempaa nähdä taltioinnista, kuinka murre ja slangi ruumiillistuvat näyttelijässä kuin lukea otetta käsikirjoituksesta, joka ei täysin vastaa autenttista puhetta tai sisällä muuta näyttelijän ilmaisua. Pidämme siksi audiovisuaalista materiaalia olennaisena osana käsillä olevaa artikkelia.

Näytelmään kirjoitettiin tarkoituksella stereotypioiden näkökulmasta epätyypillinen savolainen, palkkamurhaajaksi paljastuva Jaska (vs. lupsakka savolainen), sekä stadilainen avoimen hauras (vs. ylimielinen kovis) Stidi. Stereotypioiden näkökulmasta epätyypilliset representaatiot savoa ja slangia puhuvista henkilöhahmoista muotoutuivat sekä tekstin että näyttelijäntyön tasolla. Näytelmätekstiin kirjoitettu dramaturgia lähti syvälle juurtuneista kulahtaneista stereotyypeistä, ja junamatkan aikana molemmilta henkilöhahmoilta kuorittaisiin pintakerrokset ja katsottaisiin mitä heidän ytimistään löytyy (ks. myös Niskanen 2021).

Itse näyttelijäntyössä olennaiseksi asiaksi nousi Jaskan roolihahmon rakentamisessa työruumiin ja murreruumiin suhde minuun ja toisiinsa näyttelemisen hetkellä. Kumpi on vahvemmin esillä ja missä tilanteessa? Voivatko murre- ja työruumis olla minussa yksitellen ilman toisiaan murteisen tekstimateriaalin kanssa? Minua kiinnosti erityisesti murreruumiilla näytteleminen, koska en ollut koskaan sitä tietoisesti näyttämöllä tutkinut. Olin kyllä näytellyt kotimurteellani, mutta koen sen olleen enemmän murteellisen tekstimateriaalin tutkimista työruumiilla, kuin murreruumiilla näyttelemistä.

Tekstiin kirjoitettu Jaskan ja Stidin välinen ensimmäinen kohtaaminen ravintolavaunussa nimettiin “väärinymmärrysdialogiksi”. Mikkonen ja Niskanen leikittelivät absurdilla ajatuksella siitä, että henkilöhahmot puhuvat niin eri tavalla, että eivät oikeasti ymmärrä toisiaan. Toisen puheen kokeileminenkin on haastavaa.

[--] tekstin kokonaisdramaturgian rakenteesta johtuen yritimme väärinymmärrysdialogia tehdessämme aluksi harjoituksissa representoida karikatyyrisiä murteellisia stereotyyppejä ja tilannetta, jossa savolaisen ja stadilaisen välillä on konflikti. Työskentely oli hyvin työruumislähtöistä ja tuntui, että näyttelijöinä jouduimme kannattelemaan tilannetta tarpeettomasti. Taiteellisen opinnäytteeni ohjaava opettaja Mikko Bredenberg teki huomion että näyttelemme turhan suoraan tekstin sisällä olevaa konfliktia, ja hän ehdotti että toisimme hahmoja luomistamme karikatyyreistä lähemmäksi itseämme (tässä tapauksessa näyttelijäntyöllisesti kohti murreruumista) ja antaisimme heidän olla aidosti kiinnostuneita toisistaan. Muutoksen jälkeen tekijänä minusta tuntui, että kohtausta oli fyysisesti kevyempi esittää, yhteispeli Mikkosen kanssa oli nautinnollista ja varmasti mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin aiempi stereotyyppien representointi. Tuntui helpottavalta näyttelijäntyöllisesti käyttää murreruumiin sosiaalisia taitoja hyväksi kohtauksessa ja olla kiinnostunut toisesta ihmisestä ja samalla käyttää kirjoittamaamme kohtausta sen materiaalina. Tekstin ehdottamaa henkilöhahmojen välistä kitkaa vastaan tekeminen teki kohtauksesta minulle mielenkiintoisemman näytellä ja todennäköisesti katsojalle seurata. En tiedä lopulta syntyikö komiikka tavastamme näytellä kohtausta, kohtauksen absurdiudesta vai itse murteen ja slangin suhteesta toisiinsa ja sen herättämistä stereotyyppisistä mielikuvista. Minulle tekijänä se tuli nimenomaan yhdessä tekemisen tavasta, kannattelun puutteesta ja kepeydestä, jonka yhdessä Mikkosen ja Bredenbergin kanssa löysimme.

Tekijät ovat työprosessiensa kautta tulleet tietoiseksi kielellisten stereotypioiden syvälle juurtuneista yksinkertaistavista maailman käsittämisen tavoista. He tunnistivat myös stereotyyppisen ajattelun olevan heissä itsessään vahvasti läsnä, ja halusivat kirjoittaa kohtauksen, joka rakentuisi vain näiden ensimmäisten kapeiden mielikuvien varaan ja kärjistäisi stereotyyppiset mielikuvat näkyväksi ironian keinoin. Syntyi “pseudokohtaus”, jonka tekstintuottamisen lähtökohtana oli kirjoittaa slangilta tai Savon murteelta kuulostavaa siansaksaa. Mikkonen ja Niskanen tuottivat pseudotekstiä toinen toisensa puheen tavasta.

Oli kiva että tehtiin juuri näin päin, koska meillä on myös itsellämme stereotyyppiset mielikuvat toisen puheen tavasta. Ajattelin itse kirjoittaessa selkeitä tilanteita, ja hain niille intuitiivisesti slangilta kuulostavia sanoja. Totta kai pseudoslangilla kirjoittamani repliikki ”koflaa toflarilt pari dikkerii” tarkoitti minun päässäni tupakan pummaamista joltain tuntemattomalta vakosamettihousuiselta tyypiltä, vaikka varsinaista slangia puhuva ei sitä pidä juuri minään. Oli myös nautinnollista ja mielenkiintoista kuulla ja lukea Villen kirjoittamaa pseudosavoa ja vieraantua omasta murteestani hetkeksi hänen mielikuvaansa.

Kohtaus rakentui näytelmässä siten, että Stidi huomaamattaan sohaisee kuolevan maaseudun muurahaispesää, josta ärsyyntyneenä Jaska yrittää tehdä pilkkaa Stidin puheen tavasta. Tämä ymmärtääkin haasteen leikkinä ja alkaa vastailla pseudosavoksi.

Pseudokohtauksesta tuli näyttelijäntyöllisesti työruumiin tutkimus, ja yritin sillä lihallistaa mielessäni olevan kapeimman mahdollisen stadilaisstereotyypin. Muistan pseudostadia puhuessani muuttaneeni s-äänteeni viiltäväksi stadiässäksi ja hakeneeni korkeampaa ja etisempää puheen tapaa. Mielessäni oli kuva ja muoto huonoryhtisestä kaverista housut puolikintussa. Tunsin lippiksen tiukasti päässäni ja hieman laskettujen farkkujen vyötärö kiristi etureisiäni. Molemmat vaatteet virittivät ruumiini asentoa ja liikkumista, ja niiden tuntua kuunnellen vein tätä hahmoa syvemmälle kohti niitä suuntia, johon se oli työruumiin valintojen avulla lähdössä. Näiden stereotyyppisten mielikuvien syventäminen työruumiin avulla tuottivat absurdia ja sarjakuvamaista fyysistä olemista näyttelijäntyöhöni.

Näytelmän loppua kohden Mikkosen näyttelemä Stidi avautuu oman veljensä kuolemasta maksamattomien velkarahojen takia. Palkkamurhaajana työskentelevä savolainen Jaska tajuaa hiljalleen juttelevansa tappamansa ihmisen pikkuveljelle, joka on tuomassa velkarahoja hänelle kun taas Stidi tajuaa asian vasta lopussa Sukevan asemalla laittaessaan rahanipun Jaskan ojennettuun kouraan. Katsojalle Jaskan paljastaa viimeistään junaan jätetty Stidin isoveljeltä otettu huuliharppu. Komediallisen alkupuoliskoon verraten näytelmä siirtyi selkeästi synkempään tunnelmaan tekstin ja näyttelijäntyön tasolla. Jaskan paljastuminen murhaajaksi alkaa, kun tämän käytös, energia ja olemus muuttuu verraten aiempaan.

Tämän artikkelin kirjoittajista näyttelijöiden kouluttaja Tiina oli katsojana ensi-illassa, josta tallenne on tehty. Hän muistaa yleisön tarkkaavaisuuden terävöitymisen sekä tihentyneen tunnelman ja hiljaisuuden katsomossa, kun Jaskaa näytelleen Niskasen ilme muuttui vähitellen hyytäväksi.

Sarjamurhaajaksi^[2] muuttuminen oli minulle näyttelijäntyöllisesti selkeä ja kirkas hetki, jossa työ- ja murreruumis olivat olemassa yhdessä, limittyneinä ja toinen toistaan tukevina kokemuksina. Hetkeä selkeytti entisestään se, että muuttuminen oli ajallisesti monen minuutin mittainen ja siinä kerkesi kuulostella mitä minussa tapahtuu. Murreruumis oli Villen kanssa. Se kuunteli Villeä ja oli kiinnittyneenä häneen empatiallaan. Murreruumis ikään kuin rauhoittui Villen äärelle. Toisaalta työruumis oli virittyneenä vahvasti ja valui hitaasti ja hallitusti uuteen asentoon, jonka olin työruumiille opettanut tarkoittavan sarjamurhaajaa. Transformaatio tuntui näin ollen hurjan voimakkaalta. Tunsin näytteleväni molemmilla ruumiilla yhtä aikaa. Koin jopa tarvitsevani kumpaakin ruumista näytelläkseni. Tunsin myös siinä hetkessä vahvasti olevani ei-stereotyyppinen savolainen lavalla, joka vapautti minua murretaustaisena näyttelijänä suuresti.

Kylymillä kiskoilla -esityksen taiteellisessa prosessissa tekijät lähtivät tietoisesti horjuttamaan kielellisiä stereotypioita, mutta tähän pyrkiessään he löysivät itselleen mielenkiintoista näyteltävää, joka ei välttämättä enää suoraan keskittynyt suoraan stereotypioiden rikkomiseen. Esimerkiksi keskittymällä yhteispeliinsä tekijät löysivät alun väärinymmärrysdialogin näyttelemiseen uuden näkökulman, joka toimi horjuttamisteemaa tukevana ja monipuolistavana keinona. Lähtöajatuksista poikkeaminen on taiteellisille prosesseille ominaista ja välttämätöntä, jotta saavutettaisiin monikerroksellista kerrontaa ja monesta näkökulmasta ammentavaa näyttämöllistä kokeilua.

Näytelmä yleisön kokemana

Miten sitten näytelmän käsikirjoittaja–näyttelijöiden intentio stereotypioiden haastamisesta savolaisvoittoisen yleisön keskuudessa toteutui? Yleisötutkimuksen tuloksia tarkastellessa on otettava huomioon, että keruutilanne välittömästi näytelmän jälkeen on ollut jossain määrin rauhaton ja mahdollisesti monille vaativa hetki lomakkeen täyttämiseen. Vaikka useiden monisanaisten vastausten perusteella voidaankin olettaa, että osa vastaajista paneutui vastaamiseen, tukevat keskimäärin niukat vastaukset oletusta, että vastaajien reaktiot olivat enimmäkseen nopeita ajatuksia, joista ei välttämättä välity vastaajan näkemys koko laajuudessaan tai syvyydessään. Vaikka vastaava kritiikki pätee lomaketutkimuksiin yleisestikin, on saatujen vastausten tulkintaan suhtauduttava suuntaa antavina myös siksi, että näytelmän herättämät syvällisemmät ajatukset ovat saattaneet nousta vastaajien mieleen viipeellä – ei välttämättä vielä esityksen yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen. Aineistoa onkin syytä kohdella vastaajien tuottamina päällimmäisinä, mahdollisesti hätäisinä reaktioina. Vastausten avulla voidaan kuitenkin karkeasti nähdä, missä määrin näyttelijöiden intentio heimostereotypioiden ravistelemisesta on tavoittanut yleisön.

Koska tässä tutkimuksessa olemme kiinnostuneita ennen kaikkea näytelmän herättämistä ajatuksista stereotyyppisiä ajatusrakennelmia kohtaan emmekä niinkään itse savolais/helsinkiläisstereotypioiden sisällöistä, pidättäydymme analyysissä karkealla tasolla sivuuttaen pääosin itse stereotypiat. Niiden voidaan myös todeta olleen varsin odotuksenmukaisia, vakiintuneiden stereotypioiden mukaisia. Kiinnostavinta aineistossa on tutkimustavoitteemme mukaisesti se, missä määrin ja millä tavoin yleisö on havahtunut näytelmän tavoittelemaan stereotypiakriittisyyteen. Seuraavassa, ennen aineiston määrällistä ja laadullista tarkastelua tästä näkökulmasta avaamme ensin 197 vastaajan tuottaman aineiston luokitteluamme.

Lomakeaineiston luokittelu

Lomakeaineistoa luettiin aluksi läpi useaan kertaan ensin esityksittäin sekä kysymyksittäin. Analyysiä lähestyttiin erityisesti vastaajittain eli kutakin vastauslomaketta (vastaukset avokysymyksiin 1–3) kokonaisuutena tarkastellen, näytöskohtainen aineisto kerrallaan (ks. aineiston esittelyä). Tämä lähtökohta sisällönerittelyyn ja -analyysiin valittiin, sillä vastaajien vastausnäkökulmien havaittiin poikenneen usein mahdollisesti aikapainesyistä kysymyksittäin; stereotypioiden reflektio on voinut tulla esiin vain yhden kysymyksen (savolais- tai stadilaisnäkökulma) yhteydessä, mihin toisessa kohtaa on saatettu viitata esimerkiksi maininnalla “ks. edellinen/seuraava”, “samoin kuin edellä” tms. Toisinaan vastaaja on voinut vaihtaa vastaamisen lähestymistapaa toisessa kysymyksessä. Analyysi onkin tehty luokittelemalla vastauslomakkeet niiden kokonaistarkastelun perusteella joko stereotypiakriittisiin tai muihin riippumatta siitä, onko stereotypiakriittisyys johdonmukainen kaikkien osavastausten näkökulmasta vai ei. Lomake on luokiteltu stereotypiakriittisen kategoriaan, mikäli yksikin osa vastauksesta on tulkittu stereotypiakriittisyyttä ilmentäväksi.

 Taulukko 2. Stereotypiakriittisten vastausten (vastaajien) osuus näytöksittäin.

Näytös	Stereotypiakriittisyyttä heijastavat vastaukset (N)	Muut vastaukset (N)
Tampere (23)	11 (48 %)	12 (52 %)
Kuopio (28)	10 (36 %)	18 (67 %)
Vieremä/i (25)	3 (12 %)	22 (88 %)
Vieremä/l (30)	4 (13 %)	26 (87 %)
Sonkajärvi/i (25)	4 (16 %)	21 (84 %)
Sonkajärvi/l (48)	7 (15 %)	41 (85 %)
Kiuruvesi (18)	3 (17 %)	15 (83 %)
YHTEENSÄ (197)	42 (21 %)	155 (79 %)

Kuten taulukosta 2 ilmenee, stereotypiakriittisten vastaajien prosentuaalinen osuus vaihtelee 12 % – 48 % välillä näytöksestä riippuen. Samalla huomio kiinnittyy siihen, että Kuopion ja Tampereen esitysten yleisö on ollut stereotypioita näytelmän tavoitteen mukaisesti kriittisemmin tarkastelevaa kuin muiden esitysten yleisöt keskimäärin. Näytöksen yleisön ikäjakaumalla ei näytä olevan yhteyttä tuloksiin: näytöksistä kaksi oli kohdennettu erityisesti lukiolaisille (Vieremä l ja Sonkajärvi l), joiden stereotypiakriittisyys osoittautui olevan yhtä vähäistä kuin samojen paikkakuntien iltanäytöksissä (i), joiden yleisöt painottuivat keski-ikäisiin ja eläkeikäisiin (ks. taulukkoa 1). Aineiston perusteella nuorten ikäluokkien edustajat ovat siis stereotypioiden vankeja yhtä lailla kuin vanhemmatkin, ja toisaalta stereotypiakriittisiä löytyy eri ikäluokista. ^[3]

Koko aineiston tasolla vastaajien selvä enemmistö keskittyi siis vastauksissaan ainoastaan näkökulmiin, joista ei voinut miltään osin lukea sterotypiakriittisyyttä. Näihin muihin näkökulmiin emme tässä ulota yksityiskohtaisempaa laadullista analyysiä, vaan rajaudumme esittelemään kategoriasta Muut [kuin stereotypiakriittiset] vastaukset selkeimpinä tunnistettuja osakategorioita, jotka olemme nimenneet stereotypiamyötäileviksi sekä murreilotteleviksi. Kategoriaan Muut vastaukset sisältyi näiden ohella kirjo erilaisia vastauksia, joista huomattava osa oli myös tyhjiä tai vain lyhyen reaktion sisältäviä (esim. “Ei.”). Näiden tulkittiin kiistävän, että vastaajalla olisi ajatuksia ennestään tai näytelmän herättäminä uusia ajatuksia Helsingistä/helsinkiläisyydestä tai Savosta/savolaisuudesta.

Stereotypiakriittiset

Aineistoa määrällisesti tarkasteltaessa (ks. taulukkoa 2 edellä) kävi ilmi, että Tampereen yleisö poimi esityksestä tekijöiden intention mukaisia, stereotypiakriittisiä elementtejä selvästi enemmän kuin muiden paikkakuntien yleisöt. Tätä voi selittää se, että Tampereen yliopistossa esitetyn esityksen yleisöstä merkittävä osa oli Nätyn henkilökuntaa ja opiskelijoita, joilla on saattanut olla taustatietoa näytelmän tavoitteista. Lisäksi korkeampaa stereotypiakriittisyyttä voi selittää yleisön teatteritaustaan painottuvalla profiililla, johon voi liittyä kyky tunnistaa paremmin satiirin keinoja teatterissa sekä stereotypiakriittisyyden omaksuminen ylipäätään sellaisten yliopisto-opintojen yhteydessä, jotka ovat omiaan kehittämään kielitietoisuutta (vrt. myös Vaattovaara & Syrjä 2020). On myös mahdollista, että Kuopion kaupunginteatterilla esitetyssä esityksessä yleisön joukossa oli enemmän teatterin ammattilaisia kuin muiden savolaispaikkakuntien näytöksissä. 

Tampereen stereotypiakriittisten vastaajien vastaukset olivat usein pohtivia ja analyyttisiä (esimerkit 1 ja 2):

• [Kysymys 3] Ensimmäisenä tulee mieleen murre ja sen tuoma leppoisuus. Esityksen myötä tuli muistutus siitä, itsestäänselvästä asiasta, että stereotypiat kumoutuvat aina kun katsoo ihmistä yksilönä. Ei ole savolaisia ja helsinkiläisiä joukkoina vaan yksilön tarinat määrittävät ja kuka tahansa voi olla mitä ja keitä vain. (31–35 v., ei ilm. sp., Tampere)

• [Kysymys 1] Helsingistä on kylmä kuva. Nyt oli ihanaa nähdä herkkä puoli. Vaikka oli rankka stoori, niin esitettiin kauniisti. [Kysymys 2] Kylmä taktikoiva savolainen oli uusi. Tottunut näkemään lupsakkaa enemmän. [Kysymys 3] Rikasta kieltä, leikittelyä. Uusia ihania sanoja. Yllättävä ja stereotypioita rikkova, tai venyttävä. (Mies, 25–30 v., Tampere)

Stereotypiakriittisiksi luokitellut vastaajat koko aineistossa toivat useimmiten esiin myös itse käsitteen stereotypia tarkastellessaan esitystä yhdessä tai useammassa lomakkeensa avovastauksessa (esimerkit 3–6):

• [Kysymys 1]) “Kalliohipsteri-stereotypia on eka ajatus. Toinen stereotypia helsinkiläisistä on rikkaat kauppislaiset :D En ees tajunnu kuinka vahvoina ne on alitajunnasta.” (Nainen, alle 20 v. Kiuruvesi)

• [Kysymys 2] [Savolaiset] Semmoisia samanlaisia kun kaikki muutkin. Ei sellainen samanlainen stereotypia mitä aina esitetään. (Mies, alle 20 v., Vieremä)

• [Kysymys 1]) Esitys murtaa stereotypiaa, tekee stadilaisestakin ihmisen :D (Mies, 41–45 v., Kuopio.)

• [Kysymys 1] Itselläni on ihan tiedostamatta ollut tosi samanlaisia ajatuksia ja stereotypioita [Helsingistä/helsinkiläisyydestä] lol kuin näytelmässä esitettiin. [Kysymys 2] Sama kuin edellisessä. [Kysymys 3] Vautsivau! Tosi nerokas ja vaikuttava! [Kolme sydänkuviota], (Nainen, alle 20 v., Kiuruvesi)

Toisinaan stereotypiakriittisyys ilmeni vastauksesta niukalla tavalla ilmennettynä (esimerkit 7 ja 8). 

• [Kysymykset 1 ja 2] Näytelmä → ihminen on sama kielen takana. (Nainen, 50-60 v.; Kuopio)

• [Kysymys 1] Samaa kansaa. [Kysymys 2] Samaa kansaa. [Kysymys 3] Hyvin näytelty sitä. (Mies, alle 20 v., Sonkajärvi)

• [Kysymys 2] Monilla on mielikuva savolaisista lupsakoina lötteinöinä. Näytelmä osoitti, ettei. Ihmiset on ihmisiä ja melko samanlaisia, asuvatpa missä hyvänsä. (Nainen 56–60 v., Sonkajärvi)

(10) [Kysymys 1] Näytelmä osoitti, että ihan mukavia myös helsinkiläiset ovat. Kaikkihan me olemme samanlaisia. (Nainen, 36–40, Kuopio)

Vastaajia stereotypiakriittisiin ja muihin luokiteltaessa tulkinta ei aina ollut yksiselitteistä. Muutamasta vastauksesta oli vaikea päätellä, mistä näkökulmasta (stereotypiakriittisestä vai stereotypiaa myötäilevästä) vastauksessa oli kyse. Seuraavat kolme vastausta päädyttiin sisällyttämään kategoriaan Muut vastaukset:

• [Kysymys 3] Näytelmä oli todella hyvä ja se toi esille yleisiä stereotypioita. Helsinkiläisyys ei herätä erikoisia ajatuksia. Ajatusmaailma on hieman erilainen ja suppeampi tietyissä asioissa. Savolaisuus on lähellä sydäntä. (Mies, alle 25 v., Vieremä/l)

• [Kysymys 1] [Helsingin] Murre osittain edelleen todella outoa. Helsinkiläisistä semmoinen kuva etteivät tajua kaikkia perus juttuja. [Kysymys 2] [Savosta] Tulee kotoisa fiilis ja näytelmä herätti savolaisista oudon kuvan. [Kysymys 3] oli hyvä, että oli vastakkain asettelua. (Nainen, alle 20 v., Sonkajärvi)

• [Kysymys 3]. Näytelmässä sivuutettiin hienosti useita murteita. Ja yritys käyttää toisen murretta oli hieno ajatus, mitä pitäis käyttää muutenkin. [Kysymys 1] [Helsinkiläisyys] on osa Suomea ja oman tyylistä. Ja rikkaus. Hektisyys tulee mieleen Helsingistä. [Kysymys 2] Luonto <B ja murre. Oma synnyinseutu. (Nainen, 46–50, Sonkajärvi).

Näytelmän vastakkainasettelut sinänsä eivät jääneet vastaajilta huomaamatta, mutta usein niitä oli tulkittu toisin kuin näytelmän intentiona oli ollut.

Muut vastaukset

Stereotypiakriittisten kategoriaan lukeutumattomat eli kategoriaan Muut vastaukset luokitelluissa vastauslomakkeissa tuotiin usein joko suoraan tai epäsuorasti esiin, että näytelmän todettiin vahvistaneen vastaajan ennestään stereotyyppistä käsitystä helsinkiläisistä tai savolaisista. Koska vastaajakunta oli voittopuolisesti alueelliselta taustaltaan savolaisia, ei ole yllättävää, että aktiivisen kommentoinnin kohteena olivat useammin helsinkiläiset kuin savolaiset. Tavanomaista oli asetella helsinkiläisyyttä ja savolaisuutta vastakkain, mihin lomake itsessäänkin saattoi vastaajaa ohjata etenkin, mikäli näytelmän kriittisyys stereotypioita kohtaan oli katsojalta ohittunut.

• [Kysymys 1] [Helsingistä] ajatukset olivat aika samanlaisia kuin mitä näytelmässä esitettiin. [Kysymys 2] Ajatukset olivat savolaisuudestakin samanlaisia. Ehkä uutena ajatuksena tajusin oikeasti, kuinka paljon töitä lähtee esim. Savosta ja siirtyy Etelä-Suomeen. [Kysymys 3] Kielen käyttö ja murteen käyttö näytelmässä oli uudenlainen ja mukava asia. (Nainen, alle 20 v. Vieremä)

• [Kysymys 1] [Helsinki] sisäänpäin kääntynyttä, vahvisti mielikuvia! [Kysymys 2] [Savo] Hauskaa, sukurakasta tai aluerakasta, uteliasta. Vahvisti mielikuvia. (Nainen 36–40; Sonkajärvi)

• [Kysymys 1] Mikäs siinä, vässyköitä ne [helsinkiläiset] vähän on. Ei nyt varmaan mitään uutta, kuvasi aika lailla miten ajattelinkin. [Kysymys 2] [Savolaiset] ihan alfoja, ei muuta. [Kysymys 3] Oli se [näytelmä] hyvä kyllä. Hyvin oli just ne stereotypiat.” (Nainen, alle 20 v., Vieremä).

• [Kysymys 3] Mielestäni siinä tuli hienosti esiin Suomen sisäiset erot ihmisissä. (Nainen, alle 20 v., Sonkajärvi)

Muiden kuin stereotypiakriittisten keskuudessa näytelmää kommentoitiin vastauksissa kysymykseen 3 saaduissa vastauksissa usein näkökulmasta, jonka olemme kiteyttäneet murreilottelevaksi (ks. esimerkkejä 18–20, myös esimerkki 13). Nämä maininnat koskevat näytelmän kielen “rikkautta”, “murre-erojen esiin tuomista”, “hauskuutta” tai sitä että kielen tai murteenkäyttö oli “mukava asia”. Yhdessäkään kommentissa näytelmän kieltä ei suhteuteta käsitteisiin kirjakieli tai yleiskieli, mutta kielenkäyttöä koskevien kommenttien voidaan usein nähdä peilautuvan eräänlaista teatterikielen normatiivista oletusta tai yleiskieltä (ideaalikieltä) vasten.

• Oli hauska seurata, miten suuri murre-ero on. (Nainen, alle 20 v., Sonkajärvi)
• Todella hyvä näytelmä! Kieli oli hyvä, sillä eri murteilla saa hauskoja juttuja aikaiseksi. (Mies, alle 20 v./Sonkajärvi)

• Kielen käyttö ja murteen käyttö näytelmässä oli uudenlainen ja mukava asia. (Nainen, alle 20 v., Vieremä)

• [Kysymys 1] Itse en koskaan haluaisi Helsingissä asua ellei ole täysi pakko, muttei minua hesalaiset häiritse. [Kysymys 2] Olen savolainen ja tuo on tärkeä identiteetilleni. [Kysymys 3] tykkäsin! murre erot tulivat hauskasti esityksessä esille :D (Nainen, alle 20 v., Sonkajärvi)

Joissakin vastauksissa kommentoitiin kielimuotojen ymmärtämiseen liittyviä vaikeuksia. Erityisesti slangia käsiteltiin kysymykseen 3 saaduissa vastauksissa vaikeasti ymmärrettävänä. Toisinaan kysymyksen 3 kohdalla kommentoitiin myös dialogin vaikeaselkoisuutta, mutta pääosa näytelmän kieltä koskevista kommenteista liittyi kielellisen vaihtelun tuottamaan hauskuuteen, rikkauteen, uutuuteen tai viihdyttävyyteen.

Heimostereotypiat taiteellisen ja kansanlingvistisen analyysin leikkauspisteessä

Monialaisen taiteellis-tieteellisen tutkimuksemme lähtökohtana on ollut teatteriproduktiossa työstetty näyttelijän työruumiin vs. murreruumiin tutkiminen ja tässä artikkelissa erityisesti pyrkimys savolaisstereotypian kriittiseen käsittelyyn. Olemme keskittyneet savolaisuuteen ja savolaiseen heimostereotypiaan sitä koskevien näyttelijäntaiteellisten -ja työllisten tavoitteiden näkökulmasta (tutkimuskysymys 1) sekä yleisötutkimuksen näkökulmasta (tutkimuskysymys 2). Yleisötutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten ja missä määrin stereotyyppisiä ajatusmalleja onnistutaan näytelmän keinoin ravistelemaan. Tässä pohdimme vielä taiteellis-tieteellisten prosessien ja analyyttisten lähestymistapojen yhteen sulauttamisen hedelmällisyyttä (tutkimuskysymys 3).

Kylymillä kiskoilla -näytelmän muodossa toteutettu tutkimus sai alkunsa vastaavan kaltaisesta kysymyksestä, jota Niskanen oli jo aiemmin pohtinut Suomet vieraina suussa -kurssin tehtävässään: kuinka saisi horjutettua lavalla murteen stereotypiaa? Niskanen tunnistaa sekä kurssilta, jossa hän esitti savoa puhuvaa uutisankkuria, että Kylymistä kiskoista hetket, jolloin murretta käytetään paikassa, joka on hyvin kaukana stereotypiasta ja jolloin katsojalle tarjotaan mahdollisuus ottaa murteeseen uusi suhde uudessa kontekstissa. Jo tämän mahdollisuuden tarjoaminen tuo hänelle näyttelijänä vapauden tunnetta siitä, että oma murre voi olla lavalla muutakin kuin oletettua lupsakkuutta ja kieroa velmuilua. Käsillä olevan artikkelin kirjoitusyhteistyö on edelleen tarjonnut uuden kontekstin reflektoida ja jatkotutkia näyttelijän suhdetta murteeseensa ja murteen käyttöä taiteellisessa työssä. Santeri kirjoittaa:

Taustalla näissä tavoitteissa on ollut pohdintani siitä, millaisia omaa näyttelijäntaidetta lukitsevia stereotypioita äidinkieleni Savon murre kantaa mukanaan, miten tutkia murteeni stereotypioita lavalla ja tulla niistä tekijänä tietoisemmaksi, sekä löytää niistä jotain näyttelijää hyödyttävää. Koen taiteellisissa prosesseissa karttuvan näyttelijän ruumiillisen tiedon lisäävän ymmärrystä murteestani, joka on minulle rakas, tärkeä ja henkilökohtainen asia. Kriittinen suhtautuminen sen stereotypioihin on pohjimmiltaan murteeni kunnioittamista.

Teatterissa on mahdollista kontrolloida, mitä näyttämölle tuodaan, mutta ei sitä, mitä katsoja lopulta näkee ja miten näkemäänsä tulkitsee. Tätä voidaan pitää taiteellis-tieteellisen, monikanavaisen tutkimuksemme eräänlaisena, sinänsä odotuksenmukaisena päähavaintona. Yleisötutkimus näyttää, että katsojista verrattain harvat lukivat näytelmää stereotypioita ravistelemaan pyrkivänä. Valtaosassa saaduista yleisövastauksista, jotka myötäilivät stereotyyppistä ajattelua tai sijoittuivat muutoin stereotypiakriittisten vastausten ulkopuolelle, kommentoitiin erityisesti stereotyyppisiä stadilaisia ja vastaavasti usein omaa, tyypillisesti lämmintä suhdetta Savoon. Tätä voi pitää odotuksenmukaisena, koska aineiston vastaajat olivat Likert-väittämien avulla selvitettyjen alueellisten taustatietojen perusteella pääosin Savon alueelta tai vähintään Savon Helsinkiä huomattavasti kotoisammaksi tuntevia.

Kirjallisuudentutkija Hans Robert Jauss (1982/1970, 19) on kuvannut odotushorisonttia, joka teoksen vastaanottajassa virittyy sekä kulttuurihistorian että hänen aiempien vastaanottokokemustensa perusteella. Myös teatterissa teoksen ja vastaanottajan väliseen vuorovaikutussuhteeseen kuuluu, että katsoja usein heijastaa teatterilavan tapahtumia omaa kokemusmaailmaansa vasten. Tämä peilisuhde saa katsojan kiinnostumaan näytelmän tapahtumista ja kiintymään sen hahmoihin. Kiintymys johtaa katsojan valikoivaan havainnointikykyyn, jolloin hän alkaa keskittyä tarkemmin tärkeimmiksi kokemiinsa näyttämöllisiin tapahtumiin. (McConachie 2008, 18–19.)

Koska kielellisten valintojen (savolaismurteen) merkitys stereotypian laukaisijana on voimakas, ja koska teatterissa ja populaarikulttuurissa Savon murre stereotypiansa mukaisesti esiintyy usein humoristisissa yhteyksissä (Hietala 2000), voidaan olettaa, että Kylymillä kiskoilla -esityksen katsojienkin vahvaa odotushorisonttia on tältä osin ollut vaikea muuttaa. Voidaan pohtia, missä määrin tätä on vaikeuttanut näytelmän komediallinen alkupuoli. Edellä puheena olleella kurssilla Niskasen kolmen minuutin Jokela-performanssi oli ollut alusta saakka yleisölleen pysäyttävä: silloin yleisö kytkeytyi ensi hetkestä lähtien institutionaaliseen kehykseen (televisiouutiset), mikä yhdistettynä savon murteen käyttöön onnistui herättämään yleisössään syvälle käyviä tunteita ja voimakastakin stereotypiakriittistä reflektiota. On mahdollista, että näytelmän Kylymillä kiskoilla alku, jossa Niskasen esittämä savolaishahmo esitellään stereotypiaa myötäilevästi, on luonut myös sen mukaisen odotushorisontin eli tukenut katsojien odotusta monipolvisesti huastelevasta, lupsakasta savolaisesta niin, että roolihenkilön paljastuminen palkkamurhaajaksi näytelmän kuluessa on jopa jäänyt osalta katsojista havaitsematta. Peilisuhteen aiheuttama kiintymys Savoa puhuvaa hahmoa kohtaan on saattanut lisäksi estää savolaiskatsojan valikoivaa katsetta kiinnittämästä huomiota hahmon epämiellyttäviin puoliin. Tämä on ainakin mahdollinen selitys sille, miksi näytelmän yleisöstä löytyi stereotypioihin kriittisesti suhtautuvia katsojia yleisötutkimusaineistomme perusteella varsin pieni vähemmistö. 

Yksi kiinnostava tulos on, että stereotypiakriittinen yleisö painottui teatterikaupunkeihin ja tiedetysti teatteriväen keskuudessa pidettyyn esitykseen. Avoimeksi jää, millainen yhteys yleisön ammatillisilla taustoilla tai orientaatioilla mahdollisesti on ollut kriittiseen kielitietoisuuteen. Tapaus Jokela esitettiin yleisölle, joka kokonaisuudessaan koostui kahden tyyppisistä kielen ammattilaisista: kieltä ja näyttelijäntyötä yliopistossa opiskelevista. Se, että tuossa tapauksessa yleisö poikkeuksetta havahtui stereotypiakriittisyyteen (vrt. myös yleisötutkimuksemme tulokset Kuopiosta ja Tampereelta) voi osittain palautua yleisön luonteeseen. Toisaalta Jokela-performanssi erosi tässä tutkimastamme näytelmästä siinä, että Jokelan tapauksessa odotushorisontti rikottiin performanssin ensi hetkestä. Tapaustutkimuksemme antaakin aiheen olettaa, että tämä on jossain määrin edellytys stereotypioiden ravistumiselle.

Lisäksi voidaan pohtia, mikä merkitys on taiteen lukutaidolla, joka kehittyy taidekokemusten ja -koulutuksen kautta. Voitaneen olettaa, että monilla, etenkin kauempana teatterikaupungeista asuvilla katsojilla, joista huomattava osa tämänkin esityksen yleisöistä koostui, on voinut olla vaikeuksia ottaa kriittistä suhdetta satiirin ja ironian keinoin käsiteltäviin kielellisiin stereotypioihin yksinkertaisesti harvakseltaan koettujen teatterielämysten vuoksi. Tämä jää kuitenkin spekulaatioksi, sillä yleisötutkimuksessa ei selvitetty vastaajien teatterissa käymisen frekvenssiä tai suhdetta teatteriin. Murteen käytön vakiintuneisuus teatterissa erityisesti huumorin keinona on toisaalta voinut virittää siihen liittyvän odotushorisontin ja eksyttää kokeneemmankin teatteriharrastajan.

Yleisötutkimuksen tuloksia tarkasteltaessa on syytä huomioida keruukontekstin tilanne, joka on voinut vaikuttaa vastausten laatuun menetelmällisine rajoituksineen. Olemme kuitenkin tutkimuskokonaisuutemme avulla päässeet analysoimaan stereotypioita (tässä etenkin savolaisstereotypiaa) sekä niiden taiteellisen työstämisen että katsojan tulkinnan näkökulmasta. Yleisötutkimus vahvistaa entisestään kansandialektologiassa ja laajemminkin sosiolingvistiikan piirissä muodostunutta kuvaa siitä, miten elimellisesti mielikuvat kielen käytöstä ja niiden eroista kytkeytyvät käsityksiin kuvitelluista puhujista stereotyyppisine ominaisuuksineen. Tässä olemme todenneet kytköksen olevan niin lujan, ettei stereotypian vastaiset roolihahmot yksistään riitä kytköstä hevin horjuttamaan, jos odotushorisontti pääsee muodostumaan stereotypiaa myötäileväksi.

Tutkimusryhmämme tapaamisissa ja kirjoitusretriiteissä oivalsimme, että sekä näyttelijäntaiteellisten että kielitieteellisten lähestymistapojen kehittymistä aloilla luonnehtii jonkinlainen käynnissä oleva transformaatio suhteessa standardeihin. Näyttelijäntaiteessa perinteisesti ominaista on ollut eräänlainen neutraalin kehon ja kielentutkimuksessa puolestaan neutraalin kielen (ideaalikielen) taustaolettama, joita nykytutkimuksessa on molemmilla aloilla erilaisin empiirisin ja teoreettisin lähestymistavoin alettu haastaa tai monimuotoistaa. Tämän paralleelin pystyimme tunnistamaan, koska omat lähtökohtamme ovat ankkuroituneet jälkimodernistiseen ideaan niin näyttelijän ruumiista kuin kielestä; olemme jakaneet käsityksen diversiteetistä normaalina lähtökohtana ja ymmärryksen kielestä dynaamisena, sosiaalisena toimintana. Käsillä olevaan aiheeseen olemme halunneet tarttua muun muassa siksi, että erilaiset stereotypiat ovat keskenään julkisissa diskursseissa melko tavalla eri asemassa: siinä missä esimerkiksi sukupuoleen liittyviä stereotypioita on jo pitkään voimakkaasti ravisteltu, yhä edelleen heimostereotypioihin suhtaudutaan jonkinlaisina luonnollistuneina totuuksina, joista on turvallista tehdä (kritiikitöntä) viihdettä.

Näistä lähtökohdista kohtasimme tutkimusprosessin mittaan stereotypioiden kerroksisuuden ja myös sen, ettei stereotypioiden kahleista kukaan meistä ole vapaa. Teatterintekijälle stereotypiat voivat olla myös hyödyllisiä, materiaalia tuottavia ensimmäisiä mielikuvia, jotka käynnistävät työskentelyn helposti. Erilaiset stereotypiat kuitenkin vaativat kriittistä tarkastelua ja tietoisuutta niin näyttelijältä kuin katsojalta tullakseen kyseenalaistetuiksi. Kylymillä kiskoilla -näytelmässä kielellisiltä stereotypioilta ei voi välttyä, mutta tärkeä kysymys tekijöille oli, voiko ensimmäisten mielikuvien päälle lähteä kerrostamaan täysin erisuuntaista, jopa stereotypian vastaista kertomusta ja kuinka se ratkaistaan näyttelijäntyöllisesti.

Pyrimme Kylymillä kiskoilla -näytelmässämme sekä näyttelijöinä että esityksentekijöinä tietoisesti viemään henkilöhahmojamme stereotypiasta poispäin kirjoittamamme juonen ja näyttelijäntyöllisten valintojemme kautta. Alleviivasimme sitä mielestämme aika paljon pitkin matkaa. Esimerkiksi Savolaisen sarjamurhaajan paljastuminen oli kirjoitettu tapahtuvaksi juonen tasolla vähitellen. Se näkyi mm. voimakkaana ruumiillisena viritystilana tuntuneessa valumisessa, siitä miten Jaska suhtautui Stidiin tämä kertoessa mihin hän on menossa ja viimeistään lopussa paljastumiseen. Myös kielelliset stereotypiat ja niihin kriittinen suhtautuminen kyseisen näytelmän aiheena tulivat viimeistään esille pseudokielikohtauksen kohdalla, joka ironisoi, alleviivasi ja paisutti Savon murteen ja slangin stereotyyppisiä piirteitä niin kielen kuin ruumiin tasolla. Vielä laajempi asian alleviivaus olisi tuntunut siltä, että pureskelemme asian valmiiksi katsojalle, mikä ei ole taiteen tehtävä.

Näytelmän, sen tallenteen sekä lomaketutkimusmenetelmään perustuvan yleisötutkimuksen avulla olemme tässä artikkelissa päässeet tutkimaan niin stereotypioiden tuottamista kuin stereotypioiden ravistamistakin. Tutkimuskokonaisuuden ytimessä on ollut näytelmän muotoon tuotettu tutkimus, joka pitää sisällään taiteellisen prosessin aina näytelmän käsikirjoittamisesta esityksiin ja esitysten vastaanottamiseen. Tutkimuskokonaisuutemme avulla saadut tulokset tukevat havaintoja siitä, miten vaikeaa vallitsevien stereotypioiden ravistelu teatterin ja representaation keinoin on. Kylymillä kiskoilla näytelmän työstön ja vastaanoton analyysit valottavat, miten näyttämötaidetta on totuttu tulkitsemaan niin murteen käyttöön kuin teatterin totunnaisiin kielellisiin käytänteisiin perustuvien ideologisten oletusten läpi. Heimostereotypioista ollaan ehkä vielä pitkään pääsemättömissä, mutta niiden kriittinen työstäminen ja tiedostaminen on kuitenkin ollut mahdollista tässä toteutetun taiteellis-tieteellisen tutkimuksen keinoin. Syvään juurtunutta savolaista heimostereotypiaa vasten savolainen palkkamurhaajana on kuitenkin ollut sekä näyttelijälle haasteellinen tuotettavaksi että katsojalle tulkittavaksi. Miten pitkälle palkkamurhaaja olisi pitänyt viedä, jotta hahmon raakuus olisi yleisön kokemuksissa peitonnut murteen laukaiseman lupsakan savolaisen? Jäämme pohtimaan myös sitä, millaiseen taiteellis-tieteelliseen tutkimukseen ja julkaisemiseen stereotypioiden ja kriittisen kielitietoisuuden tutkimus voisi vielä eteenpäin kehitetysti pohjautua.

Lähteet

Aineistolähteet

Mikkonen, Ville & Niskanen, Santeri (2020) Kylymillä kiskoilla. Ohjaaja Mikko Brandenberg. Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelma. Artikkelissa esitetyt otteet ovat näytelmän taltioidusta ensi-illasta 30.9.2020.

Yleisötutkimusaineisto (N=197 lomakevastausta). Näytelmän seitsemän esityksen yhteydessä kerätty paperinen, nimettömänä vastattu kyselyaineisto.

Lähdekirjallisuus

Amossy, Ruth & Herschberg Pierrot, Anne (2001) Stereotypes and clichés. Buenos Aires: Eudeba.

Blommaert, Jan & Vershcueren, Jef (1998) Debating diversity: Analysing the discourse of tolerance. Lontoo: Routledge.

Boston, Jane (2018) Voice: Readings in theatre practice. Lontoo: Palgrave Macmillan.

Dyer, Richard (1999) The role of stereotypes. Teoksessa Paul Marris & Sue Thornham (toim.). Media Studies: A Reader, 2nd Edition. Edinburgh University Press, 245−251.

Eckert, Penelope (2008) Variation and indexical field. Journal of Sociolinguistics 12:4, 453–476.

Eckert, Penelope (2019) The limits of meaning: Social indexicality, variation, and the cline of interiority. Language 95:4, 751–776.

Evans, Mark (2010) Movement training for the modern actor. Lontoo: Routledge.

Garrett, Peter (2010) Attitudes to language. Cambridge: Cambridge University Press.

Halonen, Mia & Vaattovaara, Johanna (2017) Tracing the indexicalization of the notion ”Helsinki s”. Linguistics 55:5, 1169–1195.

Halonen, Mia; Nyström, Samu; Paunonen, Heikki & Vaattovaara, Johanna (2020) Stadin syntinen s. Helsinki: Art House.

Hietala, Veijo (2000) Savolaiset: Suomalaisen elokuvan musta voima. Teoksessa Hannu Salmi & Kari Kallioniemi (toim.) Pohjan tähteet: Populaarikulttuurin kuva suomalaisuudesta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy, 63–79.

Hillard, Amy L. (2020) Explicit and implicit stereotypes: Current models and measurement of attitudes. Teoksessa Joel T. Nadler & Elora C. Voyles (toim.) Stereotypes: The incidence and impacts of bias. Westport: Praeger, 22–44.

Irvine, Judith & Gal, Susan (2000) Language ideology and linguistic differentiation. Teoksessa Paul V. Kroskrity (toim.) Regimes of language: Ideologies, polities, and identities. Santa Fe, New Mexico: School of American Research Press, 35–83.

Jauss, Hans Robert (1982/1970) Toward an aesthetic of reception. Kääntänyt Timothy Bahti. Brighton: Harvester Press.

Johnstone, Barbara (2016) Enregisterment: How linguistic items become linked with ways of speaking. Language Linguistics Compass 10:11, 632–643.

Le Grand, Elias (2019) Conceptualising social types and figures: from social forms to classificatory struggles. Cultural Sociology 13:4, 411–427.

Lehtonen, Jaakko (2005) Stereotypes and collective identification. Teoksessa Diana Petkova & Jaakko Lehtonen (toim.) Cultural identity in an intercultural context. Publications of the Department of Communication 27. Jyväskylä: University of Jyväskylä, 61–85.

Linklater, Kristin (1976) Freeing the natural voice. New York: Drama Book Publishers.

Linklater, Kristin (1992) Freeing Shakespeare’s voice: The actor’s guide to talking the text. New York: Theatre Communications Group.

McAllister-Viel, Tara (2015) Training actors' voices: Towards an intercultural/interdisciplinary approach. Lontoo: Routledge.

McConachie, Bruce (2008) Engaging audiences: A cognitive approach to spectating in the theatre. Lontoo: Palgrave Macmillan.

Mielikäinen, Aila & Palander, Marjatta (2002) Suomalaisten murreasenteista. Sananjalka 44, 86–109. https://doi.org/10.30673/sja.86635.

Mielikäinen, Aila & Palander, Marjatta (2014) Miten suomalaiset puhuvat murteista? Kansanlingvistinen tutkimus metakielestä. Suomi 203. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Määttä, Simo & Pietikäinen, Sari (2014) Ideology. Teoksessa Jan-Ola Östman & Jef Verschueren (toim.) Handbook of pragmatics. Amsterdam: John Benjamins, 1−24.

Nadler, Joel T. & Voyles, Eelora C. (toim.) (2020) Stereotypes. The incidence and impacts of bias. Westport: Praeger.

Niedzielski, Nancy & Preston, Dennis R. (2000) Folk Linguistics. Berliini: Mouton De Gruyter.

Niskanen, Santeri (2019) Murretta lavalla – onko tämä vitsi?! Savolaisen näyttelijäopiskelijan pohdintoja omasta kielen ja ruumiin muutoksesta sekä Savon murteen stereotypiasta. Teatteritaiteen kandidaatin opinnäyte. Tampere: Tampereen yliopisto, Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta.

Niskanen, Santeri (2021) Murreruumiskin näyttelee: Pohdintaa ruumiillisten identiteettien suhteesta näyttelijäntaiteeseen. Teatteritaiteen maisterin opinnäyte. Tampere: Tampereen yliopisto, Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta.

Nupponen, Anne-Maria (2011) ”Savon murre” savolaiskorvin: Kansa murteen havainnoijana. Väitöskirja. Joensuu: Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology No 11.

Oida, Yoshi & Marshall, Lorna (2004) Näkymätön näyttelijä. Suom. Lauri Sipari. Helsinki: Like.

Palander, Marjatta (2007) Alueellisen taustan vaikutus murrekäsityksiin. Virittäjä 111:1, 24–55.

Piippo, Irina; Vaattovaara, Johanna & Voutilainen, Eero (2016) Kielen taju: Vuorovaikutus, asenteet ja ideologiat. Helsinki: Art House.

Preston, Dennis R. (2017) Folk linguistics and language awareness. Teoksessa Peter Garrett & Joseph M. Cots (toim.) The Routledge handbook of language awareness. Milton Park: Taylor & Francis, 375–386.

Schneider, David J. (2004) The psychology of stereotyping. New York: Guilford Press.

Silverstein, Michael (1979) Language structure and linguistic ideology. Teoksessa Paul R. Cline, William F. Hanks & Carol L. Hofbauer (toim.) The elements: A parasession on linguistic units and levels. Chicago: Chicago Linguistic Society, 193–247.

Spatz, Ben (2015) What a body can do? Lontoo: Routledge.

Topelius, Zacharias (1981/1876) Maamme kirja. Toim. Vesa Mäkinen. Suom. Paavo Cajander. Helsinki: WSOY.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli (2018) Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Uudistettu laitos. Helsinki: Tammi.

Vaattovaara, Johanna; Kunnas, Niina & Saviniemi, Maija (2018) Stadi imitoituna. Teoksessa Sisko Brunni, Niina Kunnas, Santeri Palviainen & Jari Sivonen (toim.) Kuinka mahottomasti nää tekkiit: Juhlakirja professori Harri Mantilan kunniaksi. Oulu: Studia humaniora ouluensia, 289–326.

Vaattovaara, Johanna & Syrjä, Tiina (2020) Tutkiva käytäntö monialaisessa oppimisympäristössä: tapaustutkimus näyttelijäntaiteen ja suomen opiskelijoiden kielitietoisuuden ja asiantuntijuuden kasvun kokemuksista. Teoksessa Heli Paulasto & Sari Pöyhönen (toim.) Kieli ja taide – soveltavan kielentutkimuksen ja taiteen risteämiä. Language and the arts – creative inquiry in applied linguistics. AFinLA-e. Soveltavan kielitieteen tutkimuksia 74, 57–83.

Viitteet

[1] Käytettävissämme on ollut näytelmän ensi-illan esitystallenne, mutta varsinainen analyysi tässä ei kohdistu siihen.

[2] Työpäiväkirjassa esiintyy käsite sarjamurhaaja, jota Santeri tuli työpäiväkirjaa kirjoittaessaan käyttäneeksi palkkamurhaajaan viitatessaan.

[3] Tuonnempana aineistolainauksia esittäessämme olemme poistaneet vastaajia yksilöiviä tietoja (iltanäytös/lukionäytös) varmistaaksemme vastaajien anonymiteetin säilymisen.

Tekijät

FT, dos. Johanna Vaattovaara on suomen kielen professori Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa Kielten yksikössä. Hän on monitieteisesti orientoitunut tutkija, joka kehittää erilaisia osallistuvan tutkimuksen muotoja. Hänen keskeisimpiä tutkimuskohteitaan ovat kieli-ideologiat, asenteet sekä kielenkäyttäjien, kuten  eri ammattikuntien, lähestymistavat kieleen.  ORCID: 0000-0002-4726-0606.

TeM Santeri Niskanen on murreruumis ja näyttelijä Kuopion kaupunginteatterissa. Niskasta näyttelijäntyössä inspiroi puhutulla kielellä ruumiin virittäminen, omaan murreidentteettiin liittyvien stereotypioiden tutkiminen ja kiertue-estetiikka. ORCID: 0009-0007-5882-4749.

TeT Tiina Syrjä toimii yliopistonlehtorina ja tutkinto-ohjelmavastaavana Teatteritaiteen tutkinto-ohjelmassa Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa.  Hän työskentelee lisäksi ohjaajana ja näyttelijänä Tarinateatteri Voxissa.  Tutkijana hän on ollut kiinnostunut mm. vieraalla kielellä näyttelemisestä, äänen harjoittamisen vaikuttavuudesta ja etäläsnäolosta. ORCID: 0000-0002-9545-371X.