Saara Jäntti, Teo Kurki, Jari Martikainen, Sari Pöyhönen ja Tuija Saresma

Taustoitamme tässä johdannossa julkaisun lähtökohtia ja pohdimme toisin tekemisen, toisin tietämisen ja toisin julkaisemisen määrittelyn haasteellisuutta ja tiedontuottamista tieteellisessä ja taiteellisessa tutkimuksessa. Keskeisiä piirteitä toisintekemisessä ja toisinjulkaisemisessa ovat niiden kyky haastaa perinteisiä käsityksiä tieteellisen tiedon tekijyydestä ja tiedon tuottamiseen sisältyvistä valtasuhteista. Tekeminen, tietäminen ja julkaiseminen toisin määrittyvät myös provokatiivisina ja evokatiivisina tiedontuottamisen keinoina, joiden tuottama tieto voi jäädä muilla menetelmillä tavoittamattomiin. Toisintekemisen menetelmiin liittyy kuitenkin myös haasteita, jotka ilmenevät esimerkiksi tutkimuksen ja taiteen keinoja yhdistävien teosten vakiintumattomassa asemassa sekä niiden arvioinnissa tieteellisinä tai taiteellisina teoksina.

Asiasanat: tieto, taide, tutkimus, toisinjulkaiseminen, tiedepolitiikka, julkaisupolitiikka

Tämän julkaisun keskiössä on tutkimuksen taideperustainen tai taidelähtöinen toisintekeminen ja laajemmin toisintietäminen sekä tutkimustiedon toisinjulkaiseminen. Keskeinen kysymyksemme on, miten tietoa voi tuottaa ja julkaista taideperustaisen tai taiteellisen tutkimuksen keinoin (Koskinen 2018). Käsitteistä taideperustainen ja taidelähtöinen on käyty keskustelua. Englanninkielisessä kirjallisuudessa taidetta hyödyntävää tutkimusta nimitetään usealla eri tavalla, mutta Patricia Leavyn (2018) mukaan arts-based research voidaan ymmärtää eri lähestymistapojen kattokäsitteenä. Suomenkielisessä kirjallisuudessa lähestymistavan kuvaamisessa käsitteitä taideperustainen ja taidelähtöinen tutkimus näytetään käytettävän lähestulkoon synonyymisesti, mutta niillä voi olla myös merkityseroja. Taideperustaisessa toiminnassa ja tutkimuksessa voidaan ajatella, että taiteen tekeminen on toiminnan ja tutkimuksen perusta, kun taas taidelähtöisessä toiminnassa taidemenetelmiä sovelletaan ja käytetään selkeämmin jonkin tutkimusalan edistämiseen tai esimerkiksi työyhteisön kehittämiseen (Känkänen, 2013; Rantala, Heimonen & Rönkä 2015; Pöyhönen & Paulasto 2020). Sari Pöyhönen ja Heli Paulasto (2020) nimittävät taidetta hyödyntävää tutkimuksellista lähestymistapaa taideperustaiseksi tutkimukseksi, jossa käytetään taidelähtöisiä menetelmiä, kuten yhteisötanssia tai soveltavaa teatteria. Jari Martikainen (2022) puolestaan käyttää käsitettä taidelähtöinen viitatessaan osallistaviin tutkimuksellisiin lähestymistapoin ja menetelmiin, jotka ammentavat taiteesta, mutta eivät sitoudu tarkasti lähtökohtana olevan taidelajin käytänteisiin ja taideilmaisun ”sääntöihin”, vaan soveltavat niitä tutkimuskontekstissa tarkoituksenmukaisella tavalla. Ymmärrämme taideperustaisen tutkimuksen kattavan laajan kirjon taidetta tuottavaa tieteen tekemistä ja tässä julkaisussa tekijät ovat saaneet itse valita, millä käsitteillä omaa tutkimustaan kuvaavat.

Taideperustainen tutkimus voi myös tuottaa tutkimustaidetta, jota ei ole tarkoituksenmukaista arvioida taiteen kriteerein. Esimerkkinä tällaisesta tutkimustaiteesta voisi käydä Eeva Jokisen (2005) Aikuisten arki -teoksessa julkaistu Arjen virta -antologia, joka on saanut vaikutteita Spoon River -antologiasta (Masters 1915/2001) ja jossa Jokinen on kirjoittanut haastatteluaineistoa runomuotoon pyrkien tuomaan esiin arjen virtaavuutta. Arjen virta -antologiassa haastatteluaineistoa on muokattu muun muassa poistamalla tekstiä ja niinku-ilmauksia sekä jaottelemalla tekstiä riveille niin, että se noudattelee puheen ja hengityksen rytmiä. Tekstin muokkaamisella haastattelusta on pyritty saamaan esiin kunkin arjen kuvauksen ydinasiat. Jokinen kutsuu runoja roolirunoiksi ja ne on julkaistu kirjan liitteenä haastattelukysymysten ja aineistoesittelyn jälkeen. Runojen muodostamista haastatteluaineistosta voi pitää myös menetelmänä, ja sellaiseksi se asemoituukin varsinaisen tutkimustekstin liitteenä. Samantapaista menetelmää on käyttänyt Tuija Saresma (2003) kirjoittaessaan lapsensa menettäneen äidin kokemuksista runomuodossa. Kirjoitetun omaelämäkerran tiivistämisellä proosarunon muotoon Saresma pyrki kiteyttämään olennaiset kuvaukset taiteen terapeuttisesta voimasta ja samalla tuottamaan lukijalle myös affektiivisia reaktioita, erityisesti empatiaa, rationaalisen lähestymistavan ohella (Josselson 1996; ks. myös Saresma 2005a.) Tieteellisenä toisinkirjoittamisena voidaan pitää myös Marja Kaskisaaren (1995) Lesbokirjaa, jossa tutkija puhuttelee tutkimiensa omaelämäkertojen kirjoittajia sinä-muodossa.

Kuvatun kaltaiset toisinjulkaisemisen kokeilut olivat eri tieteenaloilla yleisiä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä niin kutsutun affektiivisen käänteen myötä. Niitä on toki käytetty myöhemminkin, ja yksi tuore esimerkki on Karoliina Sjön (2023) väitöskirja, jossa hän analysoi Kirsti Teräsvuoren päiväkirjoja ja tuottaa niiden pohjalta myös runoja ja ääniteoksia.

Myös tekemistä, tietämistä ja julkaisemista toisin voi tarkastella eri tavoin. Rajatusti ne voi ymmärtää yksilön sisäisinä ja yksilöiden välisinä, tutkijuuden ja taiteilijuuden dialogiin pohjautuvina työskentelyprosesseina. Laajemmin niitä voi hahmottaa tutkimuksen ja taiteen konventioiden, tutkimuksen ja taiteen välisten rajanvetojen sekä tutkimuksen ja taiteen tuottaman tiedon luonteen ja merkityksen pohdintoina (Kurki, Kaskinen & Tanttu 2022). Tässä julkaisussa esille nostettuja tutkimuksen ja kirjoittamisen konventioita sekä tietämisen tapoja tarkastelevia teemoja ja kysymyksiä on pohdittu eri tavoin jo aikaisemminkin. Erityisesti tematiikkaa on käsitelty jo kauan feministisen tutkimuksen piirissä ja viime vuosikymmeninä laajemminkin humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Esimerkkinä tiedon tuottamisen ja sen paikantumisen reflektiosta mainittakoon laaja artikkelikokoelma Kulttuurintutkimus tietämisen tapana (Kinnunen & Venäläinen 2022). Tällaiseen metatason tarkasteluun ovat innoittaneet niin tieteen kentällä tapahtuneet paradigmaattiset käänteet kuin lisääntynyt taideperustainen tutkimus. ^[1] Vaikuttaa ilmeiseltä, että on olemassa jaettu tarve pohtia toisintekemistä, -tietämistä ja -julkaisemista sekä niiden taustalla olevia syvempiä epistemologisia kysymyksiä 2020-luvun kontekstissa. Esimerkiksi taideperustainen tutkimus tuottaa usein tietoa, jonka typistäminen konventionaalisen tutkimusartikkelin muotoon on haastavaa ja se voi tuntua suorastaan episteemiseltä väkivallalta (Elo 2021). Yleisemminkin tutkimusjulkaisuissa on vaikea saada julkaistua taidetta ja tutkimusta yhdistäviä multimodaalisia ja tieteellisen kirjoittamisen konventioita rikkovia kokonaisuuksia. Kuitenkin, kuten tieteenfilosofi Inkeri Koskinen (2018) esittää, taide voi auttaa näkemään selvemmin tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia, menetelmiä tai tutkimuksen ulkopuolelle jääviä kokemuksia.

Meidät toimittajat tämän pohdinnan pariin innoitti se, että olimme omissa tutkimushankkeissamme työskennelleet tieteen ja taiteen rajapinnoilla. Olemme kaikki ihmistieteilijöitä ja tarkastelemme maailmaa humanistin tai yhteiskuntatieteilijän koulutuksen läpi. Taustatieteenalojamme ovat kielet ja soveltava kielentutkimus, kirjallisuudentutkimus, kulttuurintutkimus, taidehistoria, perinnetieteet, sosiaalipsykologia, sosiologia ja sukupuolentutkimus. Lähestymme tieteen ja taiteen risteyskohtia ja taideperustaisen tutkimuksen julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä nimenomaan tutkijoina, emme niinkään taiteilijoina. Pyrkimys ilmiöiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen on kuitenkin rohkaissut meitä monitieteisen lähestymistavan ohella lähestymään myös taideperustaista tai taidelähtöistä tutkimusta. Taideperustainen tutkimus on avannut meille uudenlaisia tapoja hahmottaa omaa tieteenalaamme ja tehdä yhteistyötä muiden tieteen- ja taiteenalojen edustajien kanssa. Edustamillamme tieteenaloilla perinteinen kirjoitettu tutkimusartikkeli on julkaisemisen päämuoto, ja siksi taidelähtöinen julkaiseminen edustaa meille toisinjulkaisemista. Taideperustainen tutkimus ja taidelähtöinen julkaiseminen edustavat meille myös toisintekemistä ja toisintietämistä, mihin yhdistyy niin ideologioiden ja iskostuneiden ajatusmallien kuin tiede- ja julkaisupolitiikan ravistelu. Näin taidelähtöiseen julkaisemiseen nivoutuu tutkivismin juonne, jossa tieteellistä tietoa tuotetaan (taiteen ja) aktivismin keinoin.

Meitä yhdistää myös pitkä akateeminen historia. Jokainen meistä on väitellyt tohtoriksi ja johtanut omia tutkimushankkeita, joissa lähestytään tarkasteltavia ilmiöitä tieteen ja taiteen keinoin. Osa meistä on vakiintuneessa asemassa akatemiassa, osa on jättänyt yliopiston. Tämä mahdollistaa sen, että voimme melko vapaasti pohtia taidetta tietämisen keinona ja kokeilla tekemistä ja julkaisemista toisin. Ainakin pikkuisen kokeilla rajoja toimimalla epäkonventionaalisesti. Tällainen toiminta ei välttämättä ole kovin meritoivaa, mutta koska tieteen ja taiteen yhdistäminen sekä niistä kirjoittaminen ja muu julkaiseminen kiinnostavat meitä, olemme päättäneet investoida aikaamme tähän hankkeeseen.

Ja aikaa tämän julkaisun tekeminen on vaatinut. Yhteiskirjoittaminen ja perinteistenkin artikkelikokoelmien toimittaminen on hidas prosessi, mutta tämä julkaisu on edellyttänyt kokemuksemme mukaan poikkeuksellisen paljon yhteisöllisyyttä, aikaa ja erityistä sytykettä. Kaikki alkoi kevättalvella 2019, kun Kadonnut kinnas ja muita tarinoita ja Rajojen yli -tutkimushankkeiden tutkijat ja taiteilijat kohtasivat Galleria Ratamossa Jyväskylässä. Syksyllä 2019 kutsuimme eri puolilta maata Jyväskylän yliopistoon Puutarhurin talolle taiteilija-tutkijoita ja taidetta ja tiedettä yhdistäviä tutkijoita. Keskustelut toisinjulkaisemisesta olivat sen verran inspiroivia, että syntyi ajatus konkreettisesta yhteistyöstä. Meillä oli intuitio, jaettu ymmärrys siitä, että tässä on jotakin uutta ja erityistä tai ainakin kehittelemisen arvoista. Puutarhurin talosta ja myöhemmin toimitustyön edetessä Jyväskylän yliopiston Lähde-kirjastosta tuli meille tärkeitä paikkoja, joihin tämä julkaisuhanke kiinnittyy. Paikkaan kuulumisen – edes hetkellisen – merkitys korostuu, kun me toimittajat tulemme eri puolilta Suomea. Maantieteelliset paikat ja paikantuminen vaikuttavat myös tiedontuotannon luonteeseen, mikä tulee ilmi moneen kertaan tässäkin julkaisussa (ks. myös Keskitalo-Foley, Naskali & Rantala 2013).

Toisintekemisen paikantumiset ja rajat

Länsimaisessa ajattelussa taide ja tutkimus limittyivät pitkään toisiinsa. Da Vincistä Freudiin ja Charcot’hon taide ja tutkimus ilmenivät esimerkiksi kuvataiteen, piirtämisen ja kirjallisten viittausten leikkauskohtina, kuten antiikin myytteinä tai esimerkiksi hysterianäytöksinä Salpetrierin sairaalassa. Sittemmin on piirretty tarkat rajat sille, mikä on oikeaa tiedettä ja mikä taas väärin tehtyä. Taide on positivismista alkaen haluttu erottaa tieteestä: siinä missä taiteessa haluttiin hyödyntää tunteita, tiedostamatonta ja mielikuvitusta, tieteen ihanne oli mitattavuus ja tieteentekijän tuli olla objektiivinen ja neutraali tarkkailija.

Feministinen ja jälkikoloniaali tieteenkritiikki ovat horjuttaneet käsitystä objektiivisesta tiedonmuodostuksesta ja kiinnittäneet huomiota länsimaisen tiedontuotannon tapojen katveeseen jäävään tietoon (esim. Harding 1998; 2003; Spivak 1988). Feministiset ja jälkikoloniaaliset tutkijat ovatkin ehdottaneet tapoja kirjoittaa ja julkaista tiedettä toisin (esim. Cixous, Cohen & Cohen 1976; Minh-ha 1989). Lisäksi viimeaikaiset tieteenteoreettisten paradigmojen tilalliset, kuvalliset, affektiiviset, materialistiset ja posthumanistiset käänteet ovat entistä painokkaammin vaatineet kielenulkoisten todellisuuksien ja toimijuuksien huomioimista tiedonmuodostuksessa (esim. Karkulehto, Koistinen, Lummaa & Varis 2020; Hyttinen & Lummaa 2021).

2000-luvun vaihteessa Suomessakin alettiin puhua tieteen toisin tekemisestä. Tämä näkyi sekä tutkimuskirjoittamisen konventioiden murroksena että tutkimuksen tekemisen tapojen muutoksena. Samalla kun on siirrytty "persoonattomasta, ulkokohtaisesta raportoinnista kohti omakohtaisempia, kerronnallisempia, jopa taiteellisempia kirjoittamistapoja", myös tutkimuksen tekemisen prosessissa on alettu hyödyntää "persoonallisia ja luovia tutkimusotteita". (Latvala, Peltonen & Saresma 2005, 13, 17.) Erityisen rohkeasti näin ovat toimineet monitieteisyyteen sitoutuneet tai tieteenalojen välillä toimivat tutkijat. Esimerkiksi yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa luovia, osallistuvia ja toiminnallisia menetelmiä ovat tuoneet esiin Sanna Ryynänen ja Anni Rannikko toimittamassaan kokoelmassa Tutkiva mielikuvitus (2021). Teoksessa esitellään muun muassa autoetnografian, kaunokirjallisuuden, visuaalisuuden, eläytymisen, muistelemisen, soveltavan teatterin, kuljeskelun ja kirje tulevaisuudesta -menetelmän hyödyntämistä tutkimuksessa.

Tieteenfilosofi Inkeri Koskisen (2018) mukaan työskentely yhdessä ammattitaiteilijoiden kanssa voi saada tieteilijän näkemään omat tiedon tuottamisen tavat toisin, epäautenttisempina ja rakentuneina. Näin tapahtui Koskisen tutkimissa hankkeissa, joissa sosiologien ja antropologin ymmärrys valokuvan todistusarvosta syveni ja osin romuttui heidän työskennellessään yhdessä ja rinnan valokuvaajien kanssa. Taidelähtöiset menetelmät voivat myös tuoda analyyttistä tarkkuutta esimerkiksi ryhmäprosessien ja hierarkioiden tarkasteluun tiedon tuottamisessa (esim. tämän esityksiä ja näyttelyitä julkaisuina pohtivat artikkelit tämän julkaisun osassa IV; ks. myös Lilja, Laakkonen, Sariola & Tapaninen 2020).

Hankkeissa, joissa työskentelee sekä tutkijoita että taiteilijoita, toisintekeminen voi tarkoittaa eri asioita. Tutkijoille toisintekeminen saattaa tarkoittaa erilaisia luovan työskentelyn menetelmiä, kuten visuaalista tai kehollista työskentelyä, jotka ovat epätyypillisiä perinteiselle tieteelliselle tutkimukselle (ks. esim. Martikainen & Hakoköngäs 2023). Taiteilijalle esimerkiksi konferenssiesitelmän pitäminen tai tutkimusartikkelin kirjoittaminen voi olla toisintekemistä. Taiteellisessa tutkimuksessa taide ja tutkimus limittyvät itse prosessissa, kuten vaikkapa Kirsi Heimosen työskentelyssä mielisairaalamuistoja koskeneessa hankkeessa (Heimonen 2021; 2022; Jäntti, Heimonen, Kuuva ym. 2021). Toisinjulkaiseminen voi tarkoittaa myös eri asioita eri tieteenalojen edustajille. Esimerkiksi antropologille lyhytelokuva voi olla tavanomainen tutkimusjulkaisemisen muoto, kun taas vaikkapa teatterintutkijalle ja kielitieteilijälle se voi edustaa toisinjulkaisemista (ks. esim. Toinen koti -lyhytelokuva ). ^[2]

Tutkijan ja taiteilijan työskentelymenetelmissä ja itse työskentelyprosessissa voi kuitenkin olla myös paljon samaa, kuten esimerkiksi työskentelyn perustana olevien (tutkimus)kysymysten määrittäminen ja niihin vastaaminen tieteellisen/taiteellisen työskentelyn keinoin, luova ongelmanratkaisu, kulttuurisen tiedon käyttäminen työskentelyn perustana tai vallan rakentuneisuuden näkyväksi tekeminen ja kriittinen (itse)reflektio. Näin ollen toisintekeminen ja toisinjulkaiseminen perustuvat tieteen ja taiteen vastavuoroisuuteen ja yhteenkietoutuneisuuteen, eivätkä niiden erillisyyteen. Lisäksi toisintekeminen ja toisinjulkaiseminen ovat väistämättä kontekstuaalisia käsitteitä ja ilmiöitä, joiden merkitys määrittyy tutkijan positiosta käsin.

Tässä julkaisussa olemme kiinnostuneita erityisesti taidetta hyödyntävistä toisinjulkaisemisen tavoista, jotka muokkaavat, haastavat tai uudistavat perinteisen kirjoitetun tiedeartikkelin kaanonia. Taustalla vaikuttavat taidelähtöinen/taideperustainen tutkimus ja taiteellinen tutkimus. Taideperustaisessa tutkimuksessa käytetään esimerkiksi kuvataiteen, näyttämötaiteen ja luovan kirjoittamisen menetelmiä tutkimuksen tekemisen ja tutkimustulosten esittämisen menetelminä. Taideperustainen tutkimus on usein osallistavaa ja osallistuvaa tutkimusta, jossa taiteellista työskentelyä toteutetaan perinteisten, kieleen pohjautuvien tutkimuksellisten lähestymistapojen rinnalla. Tutkimuksen osallistujat käyttävät taideilmaisullista materiaalia ja menetelmää tutkimusaiheen ja oman elämäntodellisuutensa reflektiossa. Osallistujilta ei edellytetä taiteellista lahjakkuutta, perehtyneisyyttä tai koulutusta, vaan taiteellinen työskentely toimii ensisijaisesti tutkimusteeman tarkastelun ja itsereflektion keinona. Osallistavassa taideperustaisessa tutkimuksessa taideilmaisun kautta tavoitellaan tunteen ja kokemuksen sävyttämiä merkityksiä ja osallistujan syvenevää itseymmärrystä. Tavoitteena voi olla myös poliittinen vaikuttaminen tai jonkin ilmiön näkyväksi tekeminen laajemmassa yhteisössä sekä kriittisen tietoisuuden ja empatian lisääminen. (Barone & Eisner 2012; Leavy 2018; Lehtonen & Pöyhönen 2019.)

Taiteellisessa tutkimuksessa, joka on toinen tätä julkaisua inspiroinut lähtökohta, taiteilijat tutkivat tutkimusteemaa taiteellisen työskentelyn avulla (Varto 2017; McNiff 2018). Tällöin taideilmaisun muoto on keskeinen merkityksen rakentamisen ja välittämisen keino: taide kommunikoi suoraan yleisön kanssa ja teoksen muoto ohjaa merkityksen muodostamista. Näissä kahdessa taidetta käyttävässä tutkimuksellisessa lähestymistavassa taiteen tekijät ja taideilmaisun tavoitteet poikkeavat osin toisistaan ja siksi myös toisinjulkaiseminen voidaan niissä ymmärtää eri tavoin.

Taideperustainen toisinjulkaiseminen on yksi ehdotus ravistella jufoutunutta tutkimusjulkaisemisen politiikkaa, joka tuntuu nojaavan yhä tiukemmin määriteltyihin ja pakottaviin julkaisuformaatteihin. Tutkijoiden turhautuminen siihen tiedon määrään, jonka kankeat julkaisukäytännöt rajaavat ulos, on viime aikoina näkynyt muun muassa Turhan tiedon kirjan kaltaisessa julkaisussa, joka koostuu tutkijoiden töistä pois leikatuista osioista (Saarikivi & Saarikivi 2021). Julkaisuformaattien rajat ovat tulleet näkyviksi myös saamissamme arviolausunnoissa. Esimerkiksi tieteellisen tekstin konventioita noudattavaa johdantoartikkeliamme on arvioitu ilmaisultaan liian muodollisena taustoittaakseen julkaisua, joka käsittelee toisinjulkaisemista.

Monimediainen tai multimodaalinen julkaiseminen voi olla myös teknisesti haastavaa. Olemme tässä prosessissa etsineet joustavaa julkaisualustaa, joka mahdollistaa erilaisilla tekniikoilla ja medioilla tuotetun tiedon julkaisemisen. Olemme halunneet tuoda rinnakkain ja lomittain perinteisempiä ja eksperimentaalisia julkaisumuotoja ja luoda asetelmia, joissa taide yhtäältä kommentoi tiedettä ja toisaalta taiteen roolia reflektoidaan osana tutkimuksen tekemistä. Julkaisumme monitieteisyys näkyy myös erilaisina taideperustaisen tutkimuksen ja toisintekemisen tulkintoina. Se, mikä jollekin voi näkyä kokeilevana, voi toiselle olla perinteistä. Esimerkiksi artikkeliksi kirjoitettu julkaisu voi hämätä perinteisellä ulkomuodollaan, vaikka sisältö voi olla radikaali esimerkiksi epistemologisesta näkökulmasta.

Julkaisussa käydään myös taidetta ja tiedettä yhdistävälle tutkimukselle tarpeellista käsitteellistä keskustelua. Esimerkiksi Annette Arlander pohtii taiteellisen tutkimuksen kontekstissa erityisesti esitystutkimuksen käsitteistöä. Hän kirjoittaa: “Metodologian kannalta on väliä sillä, miellämmekö esityksen tai esityksen tekemisen itsessään tutkimukseksi vai tarkastelemmeko esitystä tai esityksen tekemistä tutkimuksen kaltaisena.” Tutkivismi-esseen kirjoittajat Tuija Saresma, Jenna Jauhiainen, Aleksi Knuutila, Susi Nousiainen ja Heidi Kosonen käyvät keskustelua aktivismin, taiteen ja tieteen suhteista. Mari Mäkiranta ja Vesa Puuronen puolestaan pohtivat tutkimuksen, aktivismin ja taiteen suhdetta omassa, taideaktivismia ja kaivosteollisuutta käsittelevässä ekspositiossaan. ^[3] Meemitutkimusta tekevä Saara Särmä taas osoittaa, miten käsitteellinen pohdinta voi olla osa myös esimerkiksi meemiyhteisössä käytävää keskustelua, jossa tutkija on käsitteellisestikin saamapuolella ja muodostaa käsitteellistä ymmärrystä tutkimuskohteestaan yhdessä meemien tekijöiden kanssa.

Toisinjulkaiseminen ja toisintekeminen kollaboratiivisena toimintana

Tässä julkaisussa on paljon erilaisin yhteistoiminnallisin tai kollaboratiivisin tavoin tuotettuja teoksia. Yhdessä tekeminen on yksi taidelähtöisen toisintekemisen ja julkaisemisen keskeisistä piirteistä. Yhteiskirjoittajuus ja yhteistutkijuus ovat usein sisäänkirjoitettuja lähtökohtia taidetta ja tutkimusta yhdistävissä hankkeissa, ja suurin osa tämän teoksen julkaisuista on syntynyt yhteiskirjoittamisen tuloksena tai ainakin yhteisessä hankkeessa. Tällainen luonnontieteissä tavanomaisempi tapa toimia, tuottaa tietoa ja julkaista ryhmässä purkaa ajatusta tutkijasta itsenäisenä tietäjänä tai tiedon hallitsijana ja kutsuu kanssatutkijuuteen (ks. myös Kulmala, Spišák & Venäläinen 2023). Tästä mainio esimerkki on Fath E. Mubeenin, Heidi Latvala-Whiten, Marja Tiilikaisen ja Mervi Kaukon artikkeli hankkeesta, joka käsitteli nuorten pakolaisten hyvinvointia ja jossa nuoret olivat kanssatutkijoita.

Yhteiskirjoittaminen on nähdäksemme melko uutta, mutta sitäkin tärkeämpää etenkin humanistis-yhteiskuntatieteellisillä tieteenaloilla, joissa pitkään arvostetuin julkaisumuoto on ollut yksin puurrettu ja syvällistä oppineisuutta osoittava monografia. Uusliberalistisessa yliopistossa monografia on vähitellen joutunut väistymään artikkelitehtailun tieltä myös näillä aloilla. Parhaimmillaan tieteellisten vertaisarvioitujen artikkelien yhteiskirjoittaminen voi olla luovaa ja inspiroivaa toimintaa. Yhteiskirjoittamiseen, kuten muuhunkaan kollaboratiiviseen toimintaan, ei pitäisi kuitenkaan suhtautua kritiikittömästi. Esimerkiksi Hanna Kuusela (2020, 11) esittää kriittisen kysymyksen: ”Olemmeko edistyksellisen, emansipatorisen, ihmisiä vapauttavan ilmiön äärellä, vai todistammeko vain kapitalismin uusinta kulttuurista muotoa ja muotia?” Hänen kysymyksensä siitä, tekevätkö taidemaailman laidoilla uurastavat kollaboraattorit lopulta ”jotain merkittävää ja merkityksellistä”, on syytä ottaa vakavasti. Kollaboratiivinenkin toiminta on perusteltava itselle, toisille tutkijoille ja yleisölle, jotta se ei jää itseisarvoiseksi puuhasteluksi. Se voi olla esimerkiksi terapeuttista, mutta akateemisessa kontekstissa on myös kysyttävä, mikä on sen tulosten tieteellinen ja/tai taiteellinen merkitys. Toisintekeminen on tietoistakin riskinottoa, eivätkö lopputulokset ole aina hypetyksen arvoisia. Mutta onko kollaboraatiota arvioitava lopputuloksen vai prosessin näkökulmasta vai kenties jollakin muulla tavalla?

Perustelut taideperustaiselle työskentelylle lähtevät usein epistemologiasta: taidetyöskentely – kuten esimerkiksi Koskinen (2018) osoittaa – pakottaa ja rohkaisee tutkijoita kyseenalaistamaan omia tiedontuottamisen tapoja ja esimerkiksi visuaalisten ”todistusaineistojen” autenttisuutta ja selitysvoimaa. Toinen tärkeä kysymys on, miten motivoida tutkimukseen ihmisiä, jotka eivät kykene ja/tai halua osallistua esimerkiksi verbaaliseen tai kirjoittamista vaativaan tiedontuotantoon. Tutkimus kollaboratiivisena toimintana pakottaa myös pohtimaan tutkimuskirjoittamista tekijyyden ensisijaisena määrittäjänä sekä tunnistamaan ja tunnustamaan tiedontuottamisen muihin prosesseihin osallistuneiden tekijyyden (ks. esim. Pettersson ym. 2023). Kun aineiston tuottaminen tapahtuu yhteisissä prosesseissa ja tietoa työstetään aina sen julkaisemiseen saakka, ei ole itsestään selvää, että tekijyys kuuluisi vain sille, joka naputtelee tekstin koneelle. ^[4]

Taidelähtöiset ja kollaboratiiviset menetelmät voivat myös rakentavasti kyseenalaistaa ajatuksen, että esimerkiksi ihmisten kipeisiin kokemuksiin liittyvä tieto olisi nopeasti ja/tai sanallisesti kerättävissä ja hallittavissa. Taideprosessit ovat osoittaneet, että elämäntapahtumat muotoutuvat jaettaviksi kokemuksiksi vain ajan kanssa ja vaativat luottamuksen synnyttämistä tutkijan ja tutkimukseen osallistuvien välillä (esim. Jäntti 2019a; 2019b). Taideprosesseissa voi myös syntyä sanattomasti jaettuja kokemuksia, joiden purkaminen voi johtaa uudenlaiseen ymmärrykseen esimerkiksi intersubjektiivisista ja affektiivisista kohtaamisista (esim. Fast 2017; Honkasalo & Päivinen 2020). Luottamus, kohtaaminen ja yhteyden saavuttaminen ovat erityisen tärkeitä, kun tutkimukseen osallistuvat ovat haavoittuvia ryhmiä ja ihmisiä, joita koskevien ongelmien ratkominen on yksi ihmistieteellisen tutkimuksen ja hyvinvointivaltion tärkeimmistä tehtävistä (esim. Oikarinen-Jabai 2019; Pöyhönen, Kokkonen, Tarnanen & Lappalainen 2020).

Emme kuitenkaan väitä, etteikö myös taidelähtöiseen tai -perustaiseen työskentelyyn voisi liittyä ongelmia. Kuten kaikessa tutkimuksessa, tutkimuksen toteutustapojen ja käytettyjen menetelmien tulee olla perusteltuja. Taidelähtöisten menetelmien tärkeimpiä anteja tutkimukselle kuitenkin on, että luova työskentely avaa ovet sille, mitä ei vielä tiedetä: yllätyksille (esim. Jäntti, Laakkonen & Honkasalo 2021). Myös me tämän julkaisun toimittajat olemme käyneet lukuisia merkitysneuvotteluja siitä, mikä on toisintekemistä ja toisinjulkaisemista, sekä siitä, mitä toisintekemisestä ja toisinjulkaisemisesta seuraa.

Yhdessä tekeminen ei koskaan poista valtasuhteita tiedon tuottamiseen osallistuvien väliltä. Toisintekeminen voi silti asettaa tutkijat uuden äärelle niin, että he avautuvat toisintuotetun tiedon erilaisille muodoille. Taidelähtöisillä tutkimushankkeilla on usein emansipatorisia pyrkimyksiä, ja kuten Yhteisötaiteen etiikka -kirjan toimittajat (Kantonen & Karttunen 2021, 10) toteavat: “katveeseen jäävän tiedon tukeminen onnistuu parhaiten, jos kaikki taiteellisen prosessin osallistujat altistuvat tietämättömyydelle, tuntemattomuudelle ja arvaamattomuudelle sekä toiseuden ja erilaisuuden kohtaamiselle.” Toisaalta on hyvä muistaa, että myös taidelähtöinen toisinjulkaiseminen voi tuottaa omia, uudenlaisia hierarkioitaan. Esimerkiksi lingvistisessä etnografiassa on tavattu ilmiö, jossa etabloituneet tutkijat julkaisevat vaikkapa näytelmiä tutkimusjulkaisuina (esim. Blackledge & Creese 2019). Nuoremmille tutkijoille tällainen voi olla riski: liiallinen kokeilevuus voi johtaa hiljentämiseen ja marginalisointiin. Eettis-poliittiset kysymykset ovat siten tärkeitä myös taideperustaisessa julkaisemisessa.

Arviointi on yksi keskeinen kysymys, kun julkaistaan taidetta ja tutkimusta yhdistävien hankkeiden tuloksia. Arvioinnin käytännöt ja kriteerit vaativat täsmentämistä, kuten viime aikoina Suomessakin käyty keskustelu esimerkiksi taiteellisista väitöskirjoista osoittaa. Kenen ja miten tällaisia hankkeita ja julkaisuja tulisi arvioida? Vaaditaanko tutkimusta ja taidetta yhdistäviltä julkaisuilta korkeaa tasoa sekä taiteen että tieteen saralla? Kenellä olisi tällaiseen arviointiin pätevyys ja mandaatti? Taiteellista tutkimusta harjoittavat ammattitaiteilijat, ja esimerkiksi taiteellisen tutkimuksen väitöskirjaprosesseissa arvioidaan taiteellinen työ erikseen (ks. myös Kuusi 2021). Taidetta kuitenkin tehdään myös yhteisötaidehankkeissa ja osallistavissa taidelähtöisissä tai taideperustaisissa hankkeissa, joissa taidetta tekevät muutkin kuin ammattitaiteilijat. (On myös aiheellista kysyä, kuka määrittää ammattitaiteilijan, mutta se on toinen kysymys.)

Aivan itsestään selvää ei ole sekään, miksi tämän teoksen julkaisuja tulisi kutsua. Se pitää sisällään perinteisen tutkimusartikkelin muotoon kirjoitettuja kirjoituksia ja esseitä, video- ja valokuvaesseitä, äänitiedostoja, videomuotoisia artikkeleita ja eri rekistereissä kirjoitettuja ja eri genrejä yhdisteleviä hybridejä julkaisuja. Esimerkiksi Mäkiranta ja Puuronen kutsuvat julkaisuaan ekspositioksi, kuten taiteellista tutkimusta julkaisevissa JARissa ja Ruukussa on tapana. Tutkimustuotos kuulostaa jotenkin mitätöivältä. Tässä puhumme julkaisuista. Samalla esitämme kysymyksen lukijoille ja tuleville julkaisijoille: millä nimellä toisin tehtyjä ja julkaistuja tutkimuksellisia tuotoksia pitäisi tai voisi kutsua?

Taiteensosiologi Hanna Kuuselan (2020) kollaboraatiota kohtaan esittämä kritiikki pätee ainakin osin myös toisinjulkaisemisen käsitteeseen. Hän kirjoittaa (mt., 13): “Kun jonkin sanan merkitykset ja käyttöyhteydet laventuvat yhä uusille alueille ja ulottuvuudet muuttuvat epämääräisiksi, uskoakseni juuri silloin tarvitaan kritiikkiä. Jos kaikesta tulee kollaboraatiota tai yhteisöllistä, sanojen merkitykset katoavat ja ne muuttuvat ideologisiksi hokemiksi.” Emme halua, että toisinjulkaisemisesta tulee tällainen tyhjä hokema. Meitä kiinnostaa aidosti, onko käsitteellä potentiaalia. Siksi olemme koonneet tämän julkaisun ja rohkaisemme muitakin kriittisesti pohtimaan toisintekemisen, -tietämisen ja -julkaisemisen vahvuuksia ja mahdollisuuksia, riskejä ja haasteita (ks. kuvio 1).

 

KUVIO 1: Toisintekemisen, -tietämisen ja -julkaisemisen vahvuudet ja mahdollisuudet sekä riskit ja haasteet.

Osien ja julkaisujen esittelyt

Tähän julkaisuun päätyi yli 20 toisinjulkaisemista ja toisintekemistä käsittelevää artikkelia, esseetä, valokuvaesseetä, video- ja ääniteosta. Teoksen kirjoituskutsu herätti suurta kiinnostusta ja saimme yli 50 abstraktia. Inspiroivien abstraktien jälkeen halusimme tietää artikkelin ideasta tarkemmin ja pyysimme kirjoittajilta pidemmän synopsiksen. Emme halunneet määritellä tarkemmin lähestymistapaa, vaan kirjoittajat saattoivat itse määritellä sen, mitä toisinjulkaiseminen heille tarkoittaa. Pidimme kuitenkin tärkeänä, että artikkelit käsittelevät eksplisiittisesti tai implisiittisesti julkaisemista ja niissä on selkeä tietoon ja tietämiseen liittyvä intressi. Arvostimme valmiutta reflektoida toisintekemistä myös kokeilevimmissa julkaisuissa.

Olemme käyttäneet toimittajien valtaa ja osa julkaisuista on myös vertaisarvioitu perinteisen tieteellisen artikkelin arviointikriteeristöllä. Koska olemme vasta hahmottelemassa suuntaviivoja toisinjulkaisemiselle, kutsumme myös lukijamme arvioimaan eri tapoja julkaista, tehdä ja ehkä myös ajatella toisin – ja sitäkin, minkälainen toisin julkaiseminen puhuttelee, mikä taas ehkä ärsyttää, hämmentää tai jättää sanattomaksi.

OSA I Johdanto

Toimittajien johdannon lisäksi tässä osassa on Jari Martikaisen artikkeli “Tutkimuksen taidelähtöinen julkaiseminen – hahmotelmia ja suuntaviivoja.” Siinä hän tarkastelee osallistavan taideperustaisen tutkimuksen ja taidelähtöisen julkaisemisen lähtökohtia ja suhdetta perinteiseen tieteelliseen julkaisemiseen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kontekstissa. Artikkeli johdattelee teoksen aihepiirin keskeisiin kysymyksiin laajemminkin. Martikainen hahmottelee taideperustaisen tutkimuksen ja taidelähtöisen julkaisemisen lähtökohtia, tavoitteita, mahdollisuuksia ja haasteita ja pohtii sen mahdollisuuksia rikastuttaa ja haastaa käsityksiä tieteellisestä julkaisemisesta ja lisätä tieteen avoimuutta ja monimuotoisuutta (ks. myös Martikainen 2019; Martikainen & Hakoköngäs 2023). Osa I sisältää myös englanninkielisen tiivistelmän.

OSA II Taide tutkimuksen perustana

Kirjan toisen osan julkaisuissa taidetta on käytetty ja tuotettu tyypillisten kieleen pohjautuvien tutkimusmenetelmien rinnalla. Niissä usein yhdistyvät taideperustainen ja taiteellinen tutkimus sekä kollaboratiiviset menetelmät.

Laura Seesmeri tekee etnografista lähiötutkimusta. Hän käyttää kehittämiään taidelähtöisiä menetelmiä, kuten aistikävelyä, äänimaisemia, kehystettyjä maisemakuvauksia tai artikkelissa keskiöön nostettavia runovideoita. Taide laajentaa etnografisen aineiston tuottamistapoja ulottumalla esimerkiksi kehollisiin suhteisiin ja maiseman affektiivisuuteen. Ääni- ja videoteokset syventävät lukijan ja katsojan affektiivista suhdetta, joka voi purkautua vaikkapa empatiana lähiössä asuvia nuoria kohtaan tai suruna, kun katselee lähiöiden ”kartografiaa ja jäljentämismaniaa.”

Johanna Vaattovaara, Santeri Niskanen ja Tiina Syrjä tarkastelevat heimostereotypioita ja niiden haastamista näytelmän, näyttelijän reflektion ja näyttelijäntyössä tekemien havaintojen sekä yleisötutkimusaineiston avulla. Toisinjulkaiseminen näytelmän keinoin osoittautuu yhdeksi keinoksi ravistaa kriittisesti heimostereotypioita, vaikka ne ovatkin syvään juurtuneita.

Essi Varis pohtii artikkelissaan piirtämällä tutkimista ja piirtämällä ajattelemista. Artikkelin viitekehyksenä toimivat enaktiiviset kognitioteoriat, jotka haastavat pelkästään kieleen perustuvia tieteen tekemisen tapoja. Piirtäminen näyttäytyy kehon, mielen ja ympäristön välisenä neuvotteluna, jossa näkeminen ja tietäminen, materiaalinen ja mielikuvituksellinen kietoutuvat yhteen. Kirjoittajan mukaan piirtämisen vastakkainasetteluja kaihtavasta ”välitilaisuudesta” voi syntyä uutta ja ennalta-arvaamatonta.

Eveliina Sumelius-Lindblom ja Matti Huttunen johdattelevat musiikintutkimuksen menetelmälliseen kehittämiseen. He toteavat, että musiikkia koskevat havainnot eivät taivu helposti tutkimustekstiksi tai että ne saattavat jäädä nuottitekstin sanalliseksi kuvaukseksi. Huttunen ja Sumelius-Lindblom ovat kehittäneet näyttämisen menetelmän, jonka tarkoituksena on täydentää perinteisiä musiikintutkimuksen menetelmiä. Näyttämisen tavoitteena on haastaa tieteen ja taiteen jakolinjaa.

OSA III Toisin tekeminen tiedon tuottamisen keinona ja tutkimusjulkaisuna

Kolmannessa osassa tarkastellaan toisin tekemistä tiedon tuottamisen keinona ja tutkimusjulkaisuna erilaisista teoreettisista ja metodologista näkökulmista. Kirjoituksia yhdistävät taidelähtöisten lähestymistapojen mahdollistamat moninaiset tiedon, tietämisen ja tutkijuuden muodot.

Fath E Mubeen, Heidi Latvala-White, Marja Tiilikainen ja Mervi Kaukko tarkastelevat artikkelissaan taidelähtöisiä menetelmiä turvapaikanhakijoiden hyvinvoinnin tutkimuksessa. Kuvien tekemisen ja niiden suullisen reflektoinnin kautta osallistujat pystyivät ilmaisemaan niin sosiaalisiin suhteisiin liittyviä tunteita ja jännitteitä kuin eri aikatasoihin – menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen – liittyviä kokemuksia. Kirjoittajat esittävätkin, että taidelähtöiset menetelmät auttavat ymmärtämään turvapaikanhakijoiden hyvinvointiin punoutuvia hienosyisiä merkityksiä.

Anu Muhosen artikkeli pureutuu taidelähtöisten menetelmien mahdollisuuksiin yliopisto-opetuksessa ja uuden (toisinjulkaisemisen) tutkijasukupolven kasvattamisessa. Artikkeli keskittyy suomalaisen ja skandinaavisen kulttuurin kursseilla toteutettuihin taideperustaisiin vaihtoehtoisiin kurssitutkielmiin. Esimerkkeinä käytetään suomalaista kansanmusiikkia kommentoivaa sävellystä ja suomalaista nykykirjallisuutta käsittelevää maalausta. Artikkelin ytimessä on vaikeasti sanallistettavan osaamisen, tunteiden, kokemusten ja elämyksellisyyden kommunikoiminen.

Laura Hellsten tarkastelee artikkelissaan tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyötä tiedeviestintään keskittyvässä tutkimushankkeessa. Työpajoissa tutkijat harjoittelivat viestintää puhe- ja kuunteluharjoitusten ja tarinankerronnan kautta sekä laativat tutkimuksestaan esitelmiä, joiden pohjalta taiteilijat tekivät taideteoksia. Tekijän mukaan tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö voi auttaa tutkijoita kommunikoimaan tutkimuksestaan ymmärrettävästi ja kiinnostavasti erilaisten yleisöjen kanssa ja avata taiteilijoille yhteiskunnallisen osallistumisen foorumeja.

Saara Särmä tarkastelee Instagram-kuvanjakopalvelua meemitutkimuksen tekemisen, yhteisöllisen tiedonmuodostuksen ja toisinjulkaisemisen alustana. Särmän kokeilu nojaa feministiseen uteliaisuuteen tutkimusasenteena. Esseeseen punoutuu kirjoittajan oman tutkijuuden reflektio, jota luonnehtii poisoppiminen ”hyvän ja oikean tutkijan” ideaalista, riskinotto oman vakavastiotettavuuden suhteen, leikinomaisuus ja meemivirrassa ”kelluskelu” meemiyhteisön välittävän eetoksen kannattelemana.

Kun osan muut julkaisut pohtivat taidelähtöistä toisintekemistä ja toisinjulkaisemista, Essi Ikosen essee on itsessään taidelähtöinen toisinjulkaisu. Se koostuu dialogeista, joiden osapuolina ovat eri tieteenfilosofisia lähtökohtia edustavat sääntöjen noudattamisen ja rakkauden personifikaatiot. Ikosen artikkeli koettelee kaunokirjallisen ja tieteellisen tekstin rajoja, emotionaalisuuden ja rationaalisuuden rajoja sekä henkilökohtaisen ja julkisen rajoja. Esseessä henkilökohtainen elämä nivoutuu osaksi tutkimusta ja rakkaus on suurin ihmisen elämää ohjaava voima.

OSA IV Näyttelyt, esitykset

Tämän osan artikkeleissa käsitellään toisinjulkaisemista ja taidelähtöisiä tutkimusmenetelmiä, joissa yleisö pääsee sisään tutkimuksen osana – tai menetelmänä – olevaan taidejulkaisuun, kuten astuessaan näyttelyyn tai osallistuessaan esitykseen. Näyttelyissä ja esityksissä julkaisu koetaan pikemminkin kuin luetaan: kokemus on ruumiillinen, tilallinen, paikkasidonnainen ja siten väistämättä moniaistinen. (Tätä toki on myös lukeminen, mutta taidelähtöisessä, esityksen ja näyttelyn muotoon puetussa julkaisemisessa tätä ruumiillisuutta, tilallisuutta ja moniaistisuutta hyödynnetään tietoisesti pyrkien valjastamaan käyttöön koko kokemuksellisen tietämisen repertuaari itse julkaisussa.)

Osan artikkelit osoittavat, miten esimerkiksi paikan valinta vaikuttaa taidelähtöisten julkaisujen vastaanottoon, niiden välittämiin merkityksiin ja siihen, ketkä julkaisuja ylipäätään näkevät ja kokevat. Tiedejulkaisuissa julkaisemisen materiaalinen ja sosiaalinen konteksti sekä tiedon tuottajien ja yleisöjen väliset suhteet luovat keskeisesti julkaisun merkityksiä. Samoin esimerkiksi näyttelyissä teosten keskinäiset suhteet vaikuttavat niiden tulkintaan. Toisinjulkaisemiselle melko tyypillisesti osan artikkelit liittyvät tutkimushankkeisiin, joissa tieteen ja taiteen yhteen nivominen on otettu tiedon tuottamisen lähtökohdaksi.

Jari Martikainen ja Tuulikki Kurki tarkastelevat tutkimushankkeen osana rakennetun näyttelyn kokemista ja tekemistä autoetnografian, lähiluvun ja multimodaalisen analyysin valossa. Keskiössä on merkitysten muodostuminen eli se, miten tekijän intentiot, näyttelyn imaginääriselle katsojalle kuvitellut merkitykset muotoutuvat tutkimus- ja näyttelyn rakennusprojektissa. Näyttelyn tekijän näkökulmasta pohditaan, miten tekijän suhdetta näyttelyesineisiin muovaavat osallistujien tuomat esineet ja niille antamansa merkitykset ja tarinat. Näyttelyvieras, kokija, taas purkaa omaa merkityksenantoprosessiaan ja näyttelytilan, esineiden ja opasteiden hänessä synnyttäneitä assosiaatioita, tunteita ja oivalluksia. Näiden kahden näkökulman nivominen yhteen nostaa esiin näyttelyjulkaisemisen affektiivisia ja epistemologisia merkityksiä ja niiden muotoutumista tekijän ja kokijan julkaisukokemuksissa.

Taideperustaista tutkimusta pidetään usein keinona tavoittaa ja osallistaa tiedontuotantoon ja kokemiseen sellaisia ihmisiä ja ryhmiä, jotka muutoin jäisivät tutkimuksen ulkopuolelle. Sari Pöyhönen, Antti Vallius, Saara Jäntti, Kaisa Hiltunen, Nina Sääskilahti, Tuija Saresma ja Pauliina Puranen tarkastelevat sitä, miten taideperustaisessa tutkimuksessa julkaisupaikka vaikuttaa siihen, miten näyttelyä tulkitaan, arvotetaan ja ketkä sinne ylipäätään tulevat. Artikkelissa kuvataan, miten näyttelyä rakennettaessa pyrittiin purkamaan osallistujien, taiteilijoiden ja tutkijoiden välisiä hierarkioita ja valta-asetelmia erilaisin hyvin käytännönläheisin ja materiaalisin tavoin. Myös näyttelyteosten tilallisia suhteita ja niiden sijoittelusta käytyjä neuvotteluita analysoidaan yksityiskohtaisesti, jolloin tilan, teosten ja ihmisten suhteet sekä niiden tarjoamat mahdollisuudet ja rajoitteet tulevat näkyviksi osiksi näyttelyjulkaisun muodostamia merkityksiä. Yleisöpalautteesta välittyvät kävijöiden moninaiset reaktiot, oivallukset ja kokemukset kuulumisesta.

Anette Arlanderin artikkeli pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan Miten tehdä asioita esityksellä? -hankkeeseen. Arlander pohtii esittämistä menetelmänä ja avaa, miten tekijät hankkeessa kokeilivat erilaisia tekstien, kuvien ja audiovisuaalisten tallenteiden keskinäisiä painotuksia konferenssiesityksiin pohjautuvissa verkkojulkaisuissa. Näyttämöllisten konferenssiesitysten muokkaaminen julkaisuiksi vaatii monenlaisia käytännöllisiä ja periaatteellisia päätöksiä ja onkin aiheellista kysyä, mitä esitykselle tapahtuu, kun se pelkistetään esimerkiksi pelkäksi transkriptioksi tai esityksen rungoksi, valokuviksi tai videokatkelmiksi. Hän kysyy, muodostaako audiovisuaalinen materiaali oman julkaisunsa vai jonkinlaisen epäjulkaisun. Hän myös ottaa kantaa tiedejulkaisemisen käytäntöihin ja kykyyn ottaa vastaan ja välittää edelleen tutkimuksen monimuotoisuutta.

OSA V Tutkimuksen ja julkaisemisen politiikkaa

Julkaisun viidennessä osassa pohditaan tutkimisen ja julkaisemisen politiikkaa. Tämän osan tuotokset sitoutuvat vaihtelevin tavoin näkemykseen, jossa tutkimus on poliittista sanan laajassa merkityksessä. Julkaisuissa jaetaan ymmärrys siitä, että tutkijat voivat – ja ehkä heidän jopa pitää – asemoitua ja sitoutua tiettyihin teoreettisiin, epistemologisiin tai poliittisiin näkemyksiin. Heillä on oikeus ja ehkä velvollisuuskin ottaa kantaa ja taistella tärkeäksi näkemiensä asioiden puolesta. Tutkijat tai taiteilija-tutkijat eivät siten ajattele olevansa "neutraaleja" tai ”objektiivisia” tieteellisen tiedon sanansaattajia. Tekstejä, kuvia, videoita ja ääniteoksia yhdistää sekin, että ne ovat syntyneet yhteistoiminnan tuotoksina. Yksinäisen tieteentekijän "jumalan katse", jota jo Donna Haraway kritisoi vaikutusvaltaisessa artikkelissaan (1988), loistaa poissaolollaan.

Osan aloittaa tutkimuksen ja aktivismin suhteen käsitteellinen ja toiminnallinen pohdinta: Tuija Saresma, Jenna Jauhiainen, Aleksi Knuutila, Susi Nousiainen ja Heidi Kosonen ehdottavat tutkivismia termiksi sellaiselle tekemiselle, joka yhdistää tutkimusta ja aktivismia ja jolla on ääneenlausuttuja eettisiä ja poliittisia pyrkimyksiä. Tutkivismi konkretisoituu tutkimusryhmän omassa toiminnassa kollaboratiivisena prosessikirjoittamisena. Yhteiseen ymmärrykseen tai eri äänien kuulumiseen, tutkimuksen eettisyyteen ja huolenpitoon sekä “tutkimusjätteen” hyödyntämiseen liittyviä neuvotteluja dokumentoidaan tutkivistista interventiota kuvaavin valokuvin, miellekartan avulla ja ääniteoksessa, jossa tutkijat lukevat toistensa tekstifragmentteja. Tutkivismi-esseen päätteeksi on koottu kymmenen tutkivismin teesiä, joita voi soveltaa muihinkin tiedettä ja taidetta yhdistäviin tutkimushankkeisiin.

Miina Kaartinen ja Laura Mellanen esittelevät metsittynyttä sosiaalityötä kollaasin ja ääniteoksen kautta ja pohtivat tietämisen tapoja – voiko tietäminen olla jotakin muutakin vakiintunutta? Voiko se olla lyyristä, poeettista? Ääniteoksensa ja kollaasinsa avulla he esittävät, että tietoa ja tietämisen tapoja on ravisteltava ja kokeiltava uusia, esteettisiäkin tiedon tuottamisen tapoja. Taide on heille kokeellinen tutkimusmenetelmä, jonka lopputuloksena on kollaasinomainen julkaisu. Se jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille: Mistä on kyse? Mitä tuotos väittää?

Kahden seuraavan kokonaisuuden näkökulma laajenee ei-inhimilliseen ja materiaaliseen toimijuuteen. Mari Mäkiranta ja Vesa Puuronen vievät taideaktivismiaan kuvaavassa artikkelissaan meidät matkalle pohjoiseen jokiluontoon, jonka hyvinvointia kaivokset uhkaavat. Heille keskeistä on taiteen ja tutkimuksen suhteen radikaali toisinajatteleminen. Tutkijoina ja taideaktivisteina he toteuttavat jopa järjenvastaisiksi miellettäviä performansseja ja episteemistä tottelemattomuutta purkaakseen valtahierarkioita ja kiinnittääkseen huomiota yhteiskunnallisin epäkohtiin ja globaalin kapitalismin ehdoilla tapahtuvaan Lapin luonnon ja paikallisten ihmisten elämismaailman riistoon.

Outimaija Hakalan ja Riina Hannulan dialogi laajenee keskusteluksi inhimillisten ja epäinhimillisten toimijoiden luonteesta ja niiden kanssa, kun pohdintoihin uusmaterialismista ja posthumanismista otetaan mukaan diskopallo. Tästä yhteistyöstä syntyy video, jossa mukana on diskopallon lisäksi toinenkin ei-inhimillinen toimija, koira, sekä litteroitu keskustelu ja valokuvia, joiden avulla keskustelusta tulee metsänpeittodisko – se on ”metsänhaltijan portin ali tanssimista, metsässä liikkumalla ajattelua, ajattelun villiyttämistä ja monilajisen tilan vaikutusta keskusteluun”.

OSA VI Paikkoja, tapauksia

Kuudes osa käsittelee materiaalisuuden, kuten paikan, ruumiin ja materiaalisen kulttuurin, yhteyttä muistoihin ja muistitietoon, kulttuurisiin oletuksiin ja affekteihin paikkasidonnaisen taiteen, valokuvien, elokuvan ja esineteatterin keinoin. Osan artikkelit, visuaaliset materiaalit ja äänitteet tarkastelevat taidelähtöisiä menetelmiä välineinä tavoittaa ja tehdä näkyväksi kulttuuristen ilmiöiden monikerroksisia merkityksiä, jotka voivat helposti jäädä näkymättömiin toisenlaisissa tarkastelutavoissa. Osan taidelähtöiset menetelmät ovat keino tarkastella kriittisesti ja purkaa stereotyyppisiä tai vallitsevia käsityksiä. Menetelmät ovat myös välineitä saattaa erilaisia kulttuurisia ilmiöitä laajemman yleisön ulottuville moniaistisesti ja osallistaa yleisö merkitysten kriittiseen pohtimiseen.

Suvi Nurmi, Tiina Äikäs ja Eerika Koskinen-Koivisto tarkastelevat, kuinka taiteen keinoin voidaan tehdä näkyväksi kulttuuriperintökohteiden monikerroksisia merkityksiä ja miten taiteen ja tieteen lähestymistapoja yhdistämällä voi saada uutta tietoa paikan kokemisesta. Artikkelissa paikkasidonnainen taide on myös moniaistinen väline viedä kulttuuriperinnön kokeminen laajan yleisön ulottuville.

Sami Saresma ja Tuija Saresma yhdistävät visuaalista ja tekstuaalista ilmaisua valokuvaesseessään, jossa he avaavat omaa valkoista, keskiluokkaista ja länsimaista etnografi-turistin näkökulmaansa ”eksoottisesta” Melillasta, Espanjan enklaavista pohjoisessa Afrikassa. He etsivät eri menetelmiä käyttäen keinoja murtaa eurosentrisyys tai ainakin tulla tietoiseksi siitä ja sillä tavoin tavoittaa Melillalle ominaista rajoilla oloa – kulttuurien rajalla, Euroopan unionin rajalla, hyvinvoinnin ja köyhyyden rajalla, kapitalistisen yritteliäisyyden ja toiseuttamisen tuottaman passiivisuuden rajalla.

Riku Laakkosen ja Katarina Blomqvistin artikkeli pohjautuu hankkeeseen, jossa taidetta tehdään yhdessä muistisairaiden ikäihmisten kanssa. Esinetaiteilija ja dokumentaristi pohtivat taiteelliseen toimintaan perustuvaa yhteisen tietovarannon muotoutumista, tietämisen tapoja ja tietäjien rooleja. Yksi tietäjistä on mäkihyppyveteraani Jaakko, jonka ruumiillinen tieto yhdistyy Rikun tietoon esineiden animoinnista ja Katarinan tietoon äänitallentamisesta. Artikkelissa ja siihen sisältyvissä kahdessa äänitiedostossa kuvataan vuorovaikutusta tiedonmuodostumisessa. Se kuvastaa myös erilaisten kirjoittamisen rekistereiden kautta kahden taiteilija-tutkijan prosessien erirytmisyyttä ja väistämätöntä keskeneräisyyttä.

Maija Mäen ja Jaana Saarikosken videodokumentti seuraa affekteja tutkivan etnologisen tutkimuslaitteiston rakentamista ja käyttöönottoa Turun yliopiston Tuorlan observatoriossa. Teos sijoittuu kulttuuriperinnön, etnologian ja kuvataiteen yhtymäkohtaan ja siinä tutkitaan affektien suhdetta materiaaliseen kulttuuriperintöön, käsillä tekemiseen ja kierrättämiseen akateemisessa työympäristössä.

Miten tätä julkaisua “luetaan?”

Julkaisun kokonaisuus on yksi mahdollinen, 2020-luvun taitteessa luotu kuva siitä, mitä julkaiseminen, ajatteleminen ja tekeminen toisin voivat olla. Julkaisu luo myös visioita siihen, millaisiin suuntiin toisin tekemisen ja julkaisemisen muodot voisivat lähteä kehittymään tulevaisuudessa. Julkaisun luoma kuva perustuu avoimelle kirjoituskutsulle. Niinpä kirjoittajat ja teosten tekijät ovat itse määritelleet sen, mitä toisin sisältää ja tarkoittaa.

Kokonaisuus julkaistaan Jyväskylän yliopiston Avoimen tiedon keskuksen Omeka-julkaisualustalla, jossa on avoin lähdekoodi. Jokaisella julkaisulla on oma DOI-numeronsa. Alustan ansiosta kokonaisuuteen on voitu sisällyttää monimediaista ja multimodaalista materiaalia ja toteuttaa kokeilevia rakenteellisia ratkaisuja. Abstraktien sijaan julkaisuihin johdattelee tekijöiden kirjoittamat ingressit. Kokonaisuutta voi "lukea" monella tavalla: lähtien liikkeelle johdantoteksteistä tai syventymällä eri teemoihin ja näkökulmiin haluamassaan järjestyksessä – tai poimien vain sillä hetkellä erityisesti puhuttavat julkaisut.

Osa artikkeleista on käynyt läpi vertaisarviointoprosessin, osa julkaistaan vertaisarvioimattomina esseinä ja teoksina. Vaikka osa artikkeleista onkin niin sanottuja perinteisiä tutkimusartikkeleita, eivätkä ne muodoltaan noudata toisinjulkaisemisen tai -tekemisen muotoja, ne kuitenkin käsittelevät aihepiiriin sisältyviä keskeisiä kysymyksiä sekä toisin tekemisen mahdollisuuksia ja haasteita. Mikä jollekin näyttää tavanomaiselta, voi kirjoittajille olla ihan muuta. Toivomme, että tämä kokeilumme toisinjulkaisemisesta ja taiteesta tietämisen keinona innostaa tekemään luovia, mielikuvituksellisia ja rajoja rikkovia julkaisuja myös tulevaisuudessa.

Lähteet

Barone, Tom & Eisner Elliot W. (2012) Arts-based research. Los Angeles: Sage.

Blackledge, Adrian & Creese, Angela (2019) Voices of a city market: An ethnography . Bristol: Multilingual Matters.

Cixous, Hélène; Cohen, Keith & Cohen, Paula (1976) The laugh of the Medusa. Signs 1:4, 875–893.

Elo, Mika (2021) Isabelle Stengersin kosmopolitiikka ja taiteellisen tutkimuksen tiedolliset sitoumukset. Tiede & Edistys 4, 266–284.

Fast, Heidi (2017) Sanaton ääni ruumiillisena kohtaamisena – Huomioita sensibiliteetistä ja virittäytymisen kyvystä. niin & näin 3, 22–31.

Haraway, Donna (1988) Situated knowledges: The science question in feminism and the privilege of partial perspective. Feminist Studies 14:3, 575–599.

Hakoköngäs, Eemeli & Martikainen, Jari (2021) Visuaaliset menetelmät arkiajattelun tutkimuksessa. Teoksessa Sanna Ryynänen & Anni Rannikko (toim.) Tutkiva mielikuvitus. Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 82–99.

Harding, Sandra (1998) Is science multicultural? Postcolonialisms, feminisms, and epistemologies. Bloomington: Indiana University Press.

Harding, Sandra (toim.) (2003) The feminist standpoint theory reader: Intellectual and political controversies. New York: Routledge.

Heimonen, Kirsi (2021) Walking in a cage: Attuning to atmospheric intensities through corporeality. Choreographic Practices 12:1, 47–66.

Heimonen, Kirsi (2022) Liikkeen, tilallisuuden ja kirjoituksen atmosfäärit mielisairaalamuistojen ruumiillisessa tutkimisessa. Teoksessa Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva, Karoliina Maanmieli & Anu Rissanen (toim.) Kokemuksia mielisairaalasta: Muistoihin kaivertuneet tilat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 140–189.

Hiltunen, Kaisa; Sääskilahti, Nina; Vallius, Antti; Pöyhönen, Sari; Jäntti, Saara & Saresma, Tuija (2020) Anchoring belonging through material practices in participatory arts-based research. Forum Qualitative Sozialforschung / Forum: Qualitative Social Research 21:2, artikkeli 25. http://dx.doi.org/10.17169/fqs-21.2.3403 .

Honkasalo, Marja-Liisa & Päivinen, Teemu (2020) Esitetyn ja eletyn välissä. Näyttämö ja Tutkimus 8, 204–229.

Hyttinen, Elsi & Lummaa, Karoliina (toim.) (2021) Sotkuiset maailmat. Posthumanistinen kirjallisuudentutkimus. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus.

Jokinen, Eeva (2005) Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus.

Josselson, Ruthellen (1996) On writing other people’s lives: Self-analytic reflections of a narrative researcher. Teoksessa Ruthellen Josselson (toim.) Ethics and process: The narrative study of lives. vol 4. Thousand Oaks: Sage, 60–71.

Jäntti, Saara (2019a) Kodittomuuksia nuorten mielenterveyskuntoutujien draamaryhmässä. Teoksessa Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva ja Annastiina Mäkilä (toim.) Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus,159–182.

Jäntti, Saara (2019b) Kodin merkitysten rakentuminen Koti! Paikka maailmassa -esityksessä. Teoksessa Kaisa Hiltunen & Nina Sääskilahti (toim.) Kuulumisen reittejä taiteessa. Turku: Eetos, 275–300.

Jäntti, Saara; Heimonen, Kirsi; Kuuva, Sari; Maanmieli, Karoliina & Rissanen, Anu (2021) Engraved in the body. Finnish people’s memories of mental hospital. Teoksessa Maria Borcsa & Carla Willig (toim.) Qualitative research methods in mental health. Innovative and collaborative approaches. Cham: Springer, 219–249.

Jäntti, Saara; Laakkonen, Riku & Honkasalo, Marja-Liisa (2021) Yhteisö, taide ja tutkimus: keskustelu eettisistä mahdollisuuksista tietämättömyyden tilassa. Teoksessa Lea Kantonen & Sari Karttunen (toim.), Yhteisötaiteen etiikka: tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle . Helsinki: Taideyliopiston korkeakoulu, 279–318.

Jäntti, Saara; Laakkonen, Riku; Mikkola, Tomi; Perhomaa, Janne; Salminen, Jarkko; Tanner, Jarmo; Uskola, Tommi; Vuoristo, Mirka; Ylimäinen, Arto; Hakuni, Helena; Honkasalo, Marja-Liisa; Nenonen, Tuuli; Rajanti, Christa & muu työryhmä (2018) Kotiteatteriprojekti esittää: Hahmotelmia kodiksi. Tutkiva sosiaalityö, 73–84. https://talentia.lukusali.fi/#/reader/1192d5b8-da87-11ec-bdec-00155d64030a

Kantonen, Lea & Karttunen, Sari (toim.) (2021) Yhteisötaiteen etiikka: tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-353-038-6

Karkulehto, Sanna; Koistinen, Aino-Kaisa; Lummaa, Karoliina & Varis, Essi (2020) Reconfiguring human, nonhuman and posthuman: Striving for more ethical cohabitation. Teoksessa Sanna Karkulehto, Aino-Kaisa Koistinen & Essi Varis (toim.) Reconfiguring human, nonhuman and posthuman in literature and culture. Lontoo: Routledge, 1–20.

Kaskisaari, Marja (1995) Lesbokirja: vieras, minä ja moderni. Tampere: Vastapaino.

Keskitalo-Foley, Seija, Päivi Naskali & Pälvi Rantala (toim.) (2013) Northern insights. Feminist inquiries into politics of place, knowledge and agency. Rovaniemi: Lapland University Press.

Kinnunen, Taina & Venäläinen, Juhana (toim.) (2022) Kulttuurintutkimus tietämisen tapana. Tampere: Vastapaino.

Koskinen, Inkeri (2018) Miksi tieteilijöiden kannattaa tehdä yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Ajatus, 75:1, 93–120.

Kulmala Meri; Spišák, Sanna & Venäläinen, Satu (toim.) (2023) Kanssatutkimus. Ihanteet ja käytännöt. Tampere: Tampere University Press.

Kurki, Tuulikki; Kaskinen, Saija & Tanttu, Tarja (toim.) (2022) Arkipäivän esineet sekä rajojen ja liikkumisen kokemukset. Elore 29:1. https://journal.fi/elore/issue/view/8466 .

Kuusela, Hanna (2020) Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa. Tampere: Vastapaino.

Kuusi, Tuire (2021) Keskustelulle taiteellisen tutkimuksen arvioinnista on tarvetta. Suomen Akatemian blogipalsta https://www.aka.fi/suomen-akatemian-toiminta/ajankohtaista/blogi/2021/keskustelulle-taiteellisen-tutkimuksen-arvioinnista-on-tarvetta/ (Luettu 3.4.2023).

Känkänen, Päivi (2013) Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelussa: Kohti tilaa ja kokemuksia. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-245-911-4

Latvala, Johanna; Peltonen, Eeva & Saresma, Tuija (toim) (2004) Tutkija kertojana: Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen. Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskus.

Leavy, Patricia (2018) Introduction to arts-based research. Teoksessa Patricia Leavy (toim.) Handbook of arts-based research. New York: The Guilford Press, 3–21.

Leavy, Patricia (2020) Method meets art. Arts-based research practice. 3. painos . New York: The Guilford Press.

Lehtonen, Jussi & Pöyhönen, Sari (2019) Documentary theatre as a platform for hope and social justice. Teoksessa Eeva Anttila & Annika Suominen (toim.) Critical articulations of hope from the margins of arts education. International perspectives and practices. Lontoo: Routledge, 31–44.

Lilja, Niina; Laakkonen, Riku; Sariola; Laura & Tapaninen, Terhi (2020) Kokemuksen keholliset esitykset: Sosiaalisen sirkuksen loppupiirit kielen käyttöä ja oppimista tukemassa. Julkaisussa Heli Paulasto & Sari Pöyhönen (toim.) Kieli ja taide – Soveltavan kielentutkimuksen ja taiteen risteämiä. Language and the arts – creative inquiry in applied linguistics. AFinLA-e. Soveltavan kielitieteen tutkimuksia n:o 74, 32–56.

Martikainen, Jari (2019) Visual arts-based research methods in social science research. PEOPLE: International Journal of Social Sciences 5:2, 323–345.

Martikainen, Jari (2022) Osallistuva taidelähtöinen tutkimus aktiivisen kansalaisuuden rakentajana ja vahvistajana. Aikuiskasvatus 4:1, 67–73.

Martikainen, Jari & Hakoköngäs, Eemeli (2023) Drawings as a method of researching social representations. Qualitative Research23:4, 981–999.

Masters, Edgar Lee (1915/2001) Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. 12. painos. Helsinki: Tammi.

McNiff, Shaun (2018) Philosophical and practical foundations of artistic inquiry: Creating paradigms, methods, and presentations based in art. Teoksessa Patricia Leavy (toim.) Handbook of arts-based research. New York: The Guilford Press, 23–37.

Minh-ha, Trinh (1989) Woman, native, other: Writing postcoloniality and feminism. Bloomington: Indiana University Press.

Mäkiranta, Mari; Puuronen, Vesa & Tolonen, Jonna (toim.) (2023) Eläköön artivismi! Ruukku 20. http://ruukku-journal.fi/fi/issues/20/

Nelson, Cary & Grossberg, Lawrence (toim.) (1988) Marxism and the interpretation of culture. London: Macmillan.

Oikarinen-Jabai, Helena (2019) Young Finnish people of Muslim background: Creating ”spiritual becomings” and ”coming communities” in their artworks. Open Cultural Studies 3, 148–160.

Ojala, Hanna & Palmu, Tarja (2018) Kollektiivina julkaisemisen vaikeuksista. Alusta! Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu 15.05.2018 https://www.tuni.fi/alustalehti/2018/05/15/kollektiivina-julkaisemisen-vaikeus-tuloksellisuuden-ajan-yliopistossa/ (Luettu 15.6.2024).

Pettersson, Katarina; Martikainen, Jari; Hakoköngäs, Eemeli & Sakki, Inari (2022) Female politicians as climate fools: Intertextual and multimodal constructions of misogyny disguised as humor in political communication. Political Psychology 44:1, 3–20.

Pöyhönen, Sari & Paulasto, Heli (2020) Kieli ja taide: Lähtökohtia, menetelmiä ja tulevaisuuden suuntia. Teoksessa Heli Paulasto & Sari Pöyhönen (toim.) Kieli ja taide – Soveltavan kielentutkimuksen ja taiteen risteämiä. AFinLA-e. Soveltavan kielitieteen tutkimuksia 74, i–xx.

Pöyhönen, Sari; Kokkonen, Lotta; Tarnanen, Mirja & Lappalainen, Maija (2020) Belonging, trust and relationships: Collaborative photography with unaccompanied minors. Teoksessa Emilee Moore, Jessica Bradley & James Simpson (toim.) Translation as translanguaging: The collaborative construction of new linguistic realities. Bristol: Multilingual Matters, 58–75.

Rantala, Pälvi; Heimonen, Kirsi & Rönkä, Anu-Liisa (2015) Taidelähtöiset menetelmät työyhteisön kehittämisessä. Projektitoiminta uudenlaisen työn peilinä. Kulttuuripolitiikan Tutkimuksen Vuosikirja 1:1.

Ryynänen, Sanna & Rannikko, Anni (toim.) (2021) Tutkiva mielikuvitus: Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä . Helsinki: Gaudeamus.

Saarikivi, Taina & Saarikivi, Janne (toim.) (2021)Turhan tiedon kirja. Tutkimuksista poisjätettyjä sivuja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saresma, Tuija (2003) ’Art as a way to life’. Bereavement and the healing power of arts and writing. Qualitative Inquiry 9:4, 603–620.

Saresma, Tuija (2005a) Pään ja sydämen tieto. Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (toim.), Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus, 91–105.

Saresma, Tuija (2005b) The politics of reading the autobiographical I: The truth about Outi? /t hirdspace/ 3. http://www.thirdspace.ca/vol5/5_1_Saresma.htm .

Sjö, Karoliina (2023) Kirjoitettu minä. Kirsti Teräsvuoren nuoruusajan päiväkirjakertomus 1916–1923. Kulttuurihistorian väitöskirja. Turun yliopisto.

Spivak, Gayatri Chakravorty (1988) Can the subaltern speak? Teoksessa Cary Nelson & Lawrence Grossberg (toim.) Marxism and the interpretation of culture. Lontoo: Macmillan , 271–315.

Varto, Juha (2017) Taiteellinen tutkimus. Mitä se on? Kuka sitä tekee? Miksi? Helsinki: Aalto ARTS Books.