Fath E Mubeen, Heidi Latvala-White, Marja Tiilikainen ja Mervi Kaukko

Tässä artikkelissa tarkastelemme alaikäisenä yksin tulleiden turvapaikanhakijoiden hyvinvointia relationaalisesta eli ihmissuhteisiin keskittyvästä näkökulmasta. Teoreettisena työkaluna käytämme relational wellbeing -käsitettä. Olemme erityisen kiinnostuneita siitä, kuinka nuorten pakolaisten merkityksellisiä, heidän hyvinvointinsa kannalta keskeisiä ihmissuhteita voidaan tarkastella taideperustaisten menetelmien, erityisesti visuaalisen taiteen, avulla. Nuorten kolmessa taidetyöpajassa tekemät teokset sekä niihin liittyvät kertomukset osana tutkimusprosessia tarjosivat sekä tutkijoille että osallistujille rikkaan ja tunnepitoisen matkan. Taideteoksesta muodostui ilmaisutapa, jonka kautta osallistujien hyvinvointiin ja tärkeisiin ihmissuhteisiin liittyviä muistoja ja tunteita oli mahdollista tutkia. Nuorten taideteokset ovat tärkeä tapa tehdä näkyväksi, kuinka hienovaraisesti hyvinvointi ja sosiaaliset suhteet punoutuvat yhteen nuorten elämässä.

Avainsanat: yksin tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat, nuoret pakolaiset, relationaalinen hyvinvointi, taideperustaiset menetelmät, visuaalinen taide

1. Johdanto

Monien muiden Euroopan maiden tapaan yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden jättämien turvapaikkahakemusten määrä kasvoi yllättäen myös Suomessa niin kutsutun pakolaiskriisin aikana vuonna 2015 (Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto 2019). Vuoden 2019 loppuun mennessä Suomessa oli yhteensä 3581 yksin tullutta alaikäistä turvapaikanhakijaa, joilla oli joko määräaikainen oleskelulupa tai jotka edelleen odottivat turvapaikkapäätöstä (Korkiamäki & Gilligan 2020). Yksin tulleet turvapaikkaa hakevat lapset ja nuoret kohtaavat usein merkittäviä haasteita matkalla määränpäähänsä, mikä saattaa johtaa traumatisoitumiseen tai yksinäisyyden ja erillisyyden kokemuksiin uuteen maahan asetuttaessa. Heidän hyvinvointiaan – tai sen puutetta – on tutkittu paljon (Björklund 2015; Kohli & Kaukko 2018; Kauhanen & Kaukko 2020; Rehn-Mendoza 2020; Hiitola 2021). Tutkimus on kuitenkin keskittynyt tarkastelemaan yksin tulleiden alaikäisten hyvinvointia lähinnä psykologisista ja taloudellisista näkökulmista käsin (Chung ym. 2018). Tästä johtuen vaarana on, että osa nuorten kokemuksista jää kokonaan tunnistamatta.

Tämä artikkeli tarkastelee alaikäisenä yksin tulleiden turvapaikanhakijoiden hyvinvointia relationaalisesta eli ihmissuhteisiin keskittyvästä näkökulmasta käyttäen teoreettisena työkalunaan relational wellbeing -käsitettä (Gergen 2009; White 2017; 2018; Saikkonen ym. 2021). Lähestyessämme aihetta tästä näkökulmasta näemme nuoret pakolaiset uhrien sijaan toimijoina ja omien elämäntarinoidensa haltijoina. Olemme erityisen kiinnostuneita siitä, kuinka nuorten pakolaisten muodostamia ja ylläpitämiä merkityksellisiä, heidän hyvinvointinsa kannalta keskeisiä ihmissuhteita voidaan tarkastella taideperustaisten menetelmien avulla. Huomion kohteena on siis nuorten pakolaisten hyvinvointi, eivät tutkimuksessa tyypillisemmin korostuvat vaikeudet ja haasteet. Käytämme osallistujistamme käsitettä ”pakolainen”, koska monet heistä ovat edelleen vasta asettumassa Suomeen esimerkiksi määräaikaisen oleskeluluvan turvin.

Tutkimuksemme viitekehyksen muodostavat edellä mainittu relationaalisen hyvinvoinnin teoria sekä taideperustaiset menetelmät (Lenette 2019), jolloin tietoa tuotetaan taiteen, ja tässä tapauksessa erityisesti visuaalisen taiteen, kuten piirtämisen, maalaamisen ja kollaasien kautta. Nämä yhdistämällä tarkastelemme, kuinka taide mahdollistaa hyvinvointiin liittyvän keskustelun sanojen ja puheen lisäksi myös muilla tasoilla, toisin sanoen, kuinka osallistujat ilmaisevat ajatuksiaan omasta hyvinvoinnistaan ja pohtivat merkityksellisiä ihmissuhteitaan taiteen kielellä.

Tutkimus pohjautuu 17 nuoren pakolaisen taidetyöpajoissa tekemään kuvataiteeseen, jossa he käsittelivät omaa hyvinvointiaan ja ajatuksiaan hyvästä elämästä. Näitä taidetyöpajoja seurasivat haastattelut, joissa nuoret saivat itse kertoa töidensä merkityksistä. Seurasimme samaa nuorten ryhmää noin kolmen vuoden ajan (2020–2022), keräten tietoa heidän relationaalisesta hyvinvoinnistaan kolmessa aikaulottuvuudessa: menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Artikkeli pohjautuu ensimmäisessä, nykyhetken kokemuksiin ja näkemyksiin keskittyneessä työpajassa tehtyihin taideteoksiin sekä sitä seuranneisiin haastatteluihin. Työpajojen luonteesta ja tarkemmasta metodologisesta lähestymistavasta keskustelemme tarkemmin seuraavassa osiossa.

2. Taideperustaiset menetelmät relationaalisen hyvinvoinnin tarkastelussa

Alaikäisiin yksin tulleisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä tutkimus on Suomessa melko vähäistä, ja aikaisempi tutkimus on keskittynyt pääasiassa pakolaisiin yleisemmällä tasolla. Tutkimusta on tehty esimerkiksi ylirajaisista perhesuhteista (Tiilikainen 2016; Al-Sharmani, Tiilikainen & Mustasaari 2017; Hiitola ym. 2020), perheenyhdistämispolitiikasta (Fingerroos ym. 2016), pitkäaikaisesta tai pysyvästä perheiden erossaolosta (Palander ym. 2019) ja sen vaikutuksesta mielenterveyteen ja yksilöiden hyvinvointiin (Rask ym. 2016). Suomeen yksin tulleiden, turvapaikkaa hakevien lasten osalta tutkimuksessa on käsitelty esimerkiksi osallisuutta ja kuulumisen kokemusta (Björklund 2015; Kaukko 2015; Kaukko & Wernesjö 2017; Korjonen-Kuusipuro, Kuusisto & Tuominen 2018; Korjonen-Kuusipuro & Kuusisto 2019; Pöyhönen ym. 2020), keskenään ristiriidassa olevia sosiaalisia ja kulttuurisia odotuksia (Kuusisto-Arponen 2016) sekä nuorten turvapaikanhakijoiden omia näkymättömyyden kokemuksia (Korkiamäki & Gilligan 2020). Artikkelimme on osa laajempaa tutkimushanketta^[1], jonka tavoitteena on lisätä tietoa sellaisten nuorten elämästä, jotka ovat tulleet Suomeen, Norjaan tai Skotlantiin yksin alaikäisinä turvapaikanhakijoina, ja jotka ovat nyt aikuisia. Hankkeen tavoitteena on ymmärtää heidän hyvinvointiaan ja sosiaalisia suhteitaan taideperustaisia menetelmiä käyttäen.

Käytämme kansainvälisen kehityksen ja hyvinvoinnin sosiologin Sarah C. Whiten teoreettista viitekehystä relationaalisesta hyvinvoinnista. Teoria korostaa elämänkulun, erilaisten suhteiden ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä (White 2017; 2018). Relationaalisen hyvinvoinnin näkökulma ohjaa huomion yksilöön sekä omasta narratiivistaan vastaavana subjektina että suhteessa muihin ihmisiin. Ihmisiä tarkastellaan myös suhteessa ympäristöön ja luontoon. White (2018) kuitenkin huomauttaa, että subjektikeskeinen lähestymistapa ei viittaa individualismiin. Sen sijaan teoria ehdottaa siirtymistä hyvinvoinnin tarkastelusta ainoastaan psykologisena käsitteenä sen subjektiivisten, aineellisten, ihmissuhteisiin liittyvien ja moraalisten puolten tunnistamiseen. Vaikka hyvinvointi ymmärretään usein jonakin, joka paikantuu ensisijaisesti yksilön näkemyksiin ja tuntemuksiin itsestään (”miltä minusta tuntuu?”, ”mitä tarvitsen voidakseni hyvin?”), Whiten mukaan hyvinvointia ei tulisi määritellä tarkastelematta samalla sen yhteisöllisiä ja sosiaalisia ulottuvuuksia.

Whiten mukaan yksilön hyvinvoinnissa korostuvat ihmissuhteiden ja yhteyden kokemisen keskeisyys hyvinvoinnin rakentumisessa: hyvinvoiva ihminen kokee olonsa tyytyväiseksi (”feeling okay”) (White 2010) ja on yhteydessä muihin itselle merkityksellisiin ihmisiin (”being connected”) (White 2010; 2017). Whiten (2018) eteläisessä Afrikassa ja Etelä-Aasiassa tekemissä tutkimuksissa havaittiin, että keskustellessaan hyvinvointiin liittyvistä ajatuksistaan ja tunteistaan osallistujat toistuvasti viittasivat hyvinvoinnin materiaalisiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin: elämisen riittävät aineelliset edellytykset (”having enough”) olivat riippuvaisia vastavuoroisista suhteista muihin ihmisiin. Tällä tavoin he tulivat vahvistaneeksi näkemystä ihmisestä ensisijaisesti moraalisena, ihmissuhteisiin asettuvana olentona, jolla on oma vastuunsa osana laajempaa yhteisöä.

Vaikka aiempi tutkimus on nähnyt hyvinvoinnin pääasiassa yksilölle kuuluvana asiantilana, Whiten ohella myös muut tutkijat ovat käsitteellistäneet hyvinvointia sosiaalisesta näkökulmasta käsin. Suomessa Erik Allardt (1975) kehitti tunnettua sosiologista hyvinvoinnin määritelmäänsä, jossa korostuivat erilaisten resurssien (having) ohella myös sosiaaliset suhteet (loving) ja itsensä toteuttaminen (being). Psykologi Isaac Prilleltensky (2005) on tunnistanut kolme hyvinvoinnin osa-aluetta, jotka ovat sekä itsenäisiä että toisistaan riippuvaisia: henkilökohtaisen, suhteellisen ja yhteisöllisen ulottuvuuden. Hän esittää, että ”jokaisen yksilön hyvinvointi on mitä suurimmassa määrin riippuvainen sekä tämän sosiaalisten suhteiden hyvinvoinnista että yhteisöstä, johon yksilö kuuluu” (Prilleltensky 2005, 54). Sarah Atkinson (2013, 142) puolestaan tarkastelee asiaa antropologisesta ja lääketieteellis-humanistisesta näkökulmasta, ja määrittelee hyvinvoinnin ensisijaisesti prosessiksi tavoitellun lopputuloksen sijaan. Atkinson yhtyy Whiten ja Prilleltenskyn näkemykseen siitä, että huomiota ei tulisi keskittää ainoastaan yksilöön itseensä. Atkinsonin mukaan yksilökeskeinen lähestymistapa sumentaa “erot hyvinvointia rakentavien sisäisten ja ulkoisten tekijöiden, hyvinvoinnin objektiivisten ja subjektiivisten puolten sekä yksilöllisten ja yhteisöllisten tasojen välillä” (Atkinson 2013, 142). Sen seurauksena hyvinvoinnista muodostuu tiettyyn paikantumiseen ja suhteellisuuteen liittyvä ominaisuus, ja huomio kiinnittyy hyvinvointia edistävien tekijöiden yhteisvaikutukseen. Sosiaalipsykologi Kenneth J. Gergenille (2009) puolestaan kaikki ihmiselämän merkitykselliset toiminnot ovat alkuperältään sosiaalisia, minkä seurauksena ihmiset ovat läpikotaisin heidän aikaisempien ihmissuhteidensa tuotoksia. Ihmissuhteet siis pikemminkin muodostavat yksilön kuin toisin päin.

Artikkelimme teoreettinen kulmakivi on siten ymmärrys hyvinvoinnista ennen kaikkea relationaalisena käsitteenä. Nuorten kuvauksiin hyvinvoinnista liittyy myös ajallisia ulottuvuuksia ja kokemuksiin nykyhetkestä kerrostuu esimerkiksi muistoja lapsuuden tärkeistä paikoista, pakolaismatkasta tai tulevaisuuden näkymistä. Tarkastelemme tässä tutkimuksessa hyvinvointia taideperustaisten menetelmien avulla. Taiteen mahdollistama aistivälitteinen tietämys ja leikkisä luovuus ovat avainroolissa nuorten pakolaisten hyvinvointiin liittyvien kysymysten tunnistamisessa ja ymmärtämisessä (Martiniello 2019). Taideperustaisten menetelmien hyöty pakolaisten kanssa työskennellessä tunnistetaankin laajalti (ks. esim. Akthar & Lovell 2018; Kalmanowitz 2018; Lenette 2019). Erityisesti valokuvaus on ollut suosittu taiteen muoto pakkomuuton kokeneiden siirtolaisten ja pakolaistaustaisten ryhmien (displaced) tutkimisessa (Wang & Burris 1997; Veale 2005; Green & Kloos 2009), mutta myös muita menetelmiä, kuten digitaalista tarinankerrontaa, draamaa, tanssia ja käsitöitä (Vecchio, Dhillon & Ulmer 2017; Lenette 2019) on käytetty.

Edellä esitellyn tutkimuskirjallisuuden valossa taideperustaiset menetelmät antavat pakolaistaustaisille henkilöille mahdollisuuden ilmaista ajatuksiaan, toiveitaan ja unelmiaan vivahteikkaammin ja monitasoisemmin verrattuna siihen, että käytettäisiin ainoastaan sanoja tai kieltä. Taiteen kautta ilmaiseminen ottaa huomioon myös tiedon tuottamisen eri muodot sen sijaan, että käytettäisiin vain yhtä puhuttua kieltä, joka ei ehkä ole osallistujien ensimmäinen ja vahvin kieli.

Tutkiessamme relationaalista hyvinvointia taiteellisten menetelmien avulla huomiomme ei ensisijaisesti kiinnity lopputuotoksiin esteettisinä taideteoksina. Sen sijaan tärkeää on yhteinen prosessi, jossa osallistujat yhdessä tutkijoiden kanssa tuottavat merkityksiä ja uutta tietoa. Taiteeseen pohjautuvat tutkimusprosessit ja -käytännöt ovat lähtökohtaisestikin luovia ja sosiaalisia, ja osallistujat voivat niissä tutkiskella omia elettyjä kokemuksiaan performatiivisesti. He ovat siis samaan aikaan ”omien narratiiviensa toimijoita ja kohteita” (O’Neill 2008, 13). Oikeastaan kyseessä onkin joukko käytäntöjä, joissa lähtökohtana ovat ihmissuhteet ja niiden sosiaalinen konteksti yksityisyyden ja yksilökeskeisyyden sijaan (Bourriaud 2002, 112–113). Toisin sanoen fokuksessa on “taiteellinen toiminta, joka liittyy pääasiassa ihmissuhteiden ja sosiaalisten käytäntöjen esillepanoon ja tarkasteluun” (Morén 2019, 20).

Seuraavassa lainauksessa Debra Kalmanowitz (2018) kuvailee omia kokemuksiaan taideterapeuttina Idomenin pakolaisleirillä Kreikassa, jossa hänen työhönsä kuului psykososiaalisen tuen tarjoaminen siellä asuville lapsille näennäisesti yksinkertaisten taidetyöpajojen muodossa. Kalmanowitzin mukaan hänen lasten kanssa tekemänsä työ tarjosi lapsille pysyvyyttä ja tukea kriisin ja traumaattisten kokemusten keskellä. Taideterapiassa keskityttiin osallistujien henkilökohtaisiin vahvuuksiin ja sinnikkyyteen sen sijaan, että oltaisiin korostettu heidän haavoittuvuuttaan ja uhriasemaansa tai tarkoituksella käsitelty vaikeita menneisyyden tapahtumia. Kokemuksesta rakentui näin ollen empaattinen ja välittävä, mutta samalla ei-tungetteleva.

”Valkoinen paperi tarjosi osallistujille tyhjyyden, joka piti sisällään suuren potentiaalin. Tyhjä paperiarkki voi tuoda meidät kosketuksiin oman tyhjyytemme kanssa, mikä voi puolestaan johtaa halvaantumiseen ja joskus jopa pelon esille nousemiseen. Samaan aikaan se voi tarjota meille myös jonkinlaiset kehykset, ennalta määritellyn tilan, jonka puitteissa toimia. Yksinkertaiset A4-arkit muuntautuivat sisältämään ja kasvattamaan tunteita, ajatuksia, muistoja ja mielikuvitusta.” (Kalmanowitz 2018, 295.)

Ammentaen tutkimuksestaan pakolaisnaisten parissa Australiassa, Caroline Lenette (2019) osoittaa, kuinka hänen tutkimuksessaan taideperustaiset menetelmät korostivat erityisesti arkisten toimien ja elettyjen kokemusten eri vivahteita ja herkkyyksiä. Taiteen kautta voidaan tuoda näkyväksi sellaisia ahdistusta aiheuttavia tekijöitä ja muita vaikeuksia, jotka vaikuttavat pakolaisten hyvinvointiin, mutta yhtä lailla taide voi tuoda esille heidän elämänsä arkisten hetkien iloa ja onnea. Vecchio, Dhillon ja Ulmer (2017) jakavat myös Lenetten näkemyksen eettisten kysymysten tärkeydestä taideperustaisten menetelmien käytössä haavoittuvien ihmisryhmien keskuudessa. Vecchio ja kollegat ehdottavat, että lasten parissa tehtävässä tutkimuksessa ”lapset tulee asettaa keskiöön sekä osallistujina että uuden tiedon tuottajina” (Vecchio ym. 2017, 37). Tietoa siis toisin sanoen tuotetaan, ei kerätä (Veale 2005, 2). Lisäksi Vecchio, Dhillon ja Ulmer (2017) huomauttavat, että varsinkin kuvataiteeseen keskittyvät taideperustaiset menetelmät voivat olla erityisen käyttökelpoisia tilanteissa, joissa osallistujat ja tutkijat eivät jaa yhteistä kieltä ja kielimuurin ylittämiseen vaadittavaa riittävää kielitaitoa ei ole. Nämä metodologiset ja eettiset näkökulmat ovat vahvasti vaikuttaneet siihen, millä tavalla olemme suunnitelleet ja tehneet kenttätyömme ja keränneet aineistomme.

3. Menetelmät ja aineisto

Keräsimme aineiston ensimmäisen osan kahdessa nykyhetkeen keskittyvässä taidetyöpajassa. Ensimmäinen työpaja järjestettiin marraskuussa 2020 Tampereen yliopistossa, ja siihen osallistui 15 henkilöä. Toinen työpaja pidettiin tammikuussa 2021 Siirtolaisuusinstituutissa Turussa niille osallistujille, jotka eivät päässeet osallistumaan ensimmäiseen työpajaan. Kaikki osallistujat olivat nuoria pakolaisia, yhdeksän miehiä, kahdeksan naisia. Iältään he olivat 18–30-vuotiaita ja kotoisin Afganistanista, Iranista, Kongosta, Pakistanista ja Somaliasta. Kaikki olivat tulleet Suomeen yksin alaikäisinä ja asuivat eri kaupungeissa. Artikkelin kirjoittamishetkellä he olivat asuneet Suomessa 5–15 vuotta.

Ennen ensimmäistä työpajaa nuorille järjestettiin useita tervetulotilaisuuksia, joissa heidän oli mahdollista tutustua toisiinsa ja saada tietoa hankkeen yksityiskohdista. Pyrimme vastaamaan heidän mahdollisiin huolenaiheisiinsa ja kysymyksiinsä (esim. kuinka kerättyä aineistoa käytetään ja kuinka paljon aikaa hankkeeseen osallistuminen vie) täsmällisesti ja matalalla kynnyksellä. Lisäksi järjestimme muita tilaisuuksia, kuten retkiä, joissa nuoret pääsivät tutustumaan toisiinsa paremmin ja rakentamaan viihtyisää, rentoa ja luottamuksellista ilmapiiriä. Ryhmän jäsenten välillä vaikuttikin melko nopeasti vallitsevan aito luottamus.

Pyysimme osallistujia valitsemaan ja tuomaan työpajaan mukanaan esineen, joka muistutti heitä jostakin nykyhetkessä tärkeästä ihmissuhteesta. Monet valituista esineistä olivat lahjoja joltakin läheiseltä perheenjäseneltä tai ystävältä. Esineiden joukossa oli esimerkiksi äideiltä saatuja kaulakoruja, läheisen ystävän antama lompakko, rukouksessa käytettävä isoäidin kangaskappale, edesmenneen äidin sormus, ystävältä saatu rannekello ja tärkeän ihmisen antama enkelikoriste. Tärkeiksi esineiksi oli valikoitunut myös valokuvia perheenjäsenistä, kuva käsipainoista, osallistujan pojalle kuuluva vauvan kenkä, kesäleirikavereiden antama kirje, matkapuhelimen suojakotelo sekä avaimenperä. Esineisiin liittyvät muistot ja ajatukset olivat sekä maantieteelliset että ajalliset ulottuvuudet ylittäviä, sillä ne liittyivät ihmisiin ja paikkoihin, jotka sijaitsivat paitsi maantieteellisesti etäällä myös menneessä ja nykyhetkessä.

Molemmissa työpajoissa pöydille oli aseteltu erilaisia taidetarvikkeita, välineitä ja materiaaleja. Pöydät oli järjestetty niin, että kullakin osallistujalla oli käytössään oma työskentelytila. Osallistujat loivat maalauksia, piirustuksia, kollaaseja ja runoutta heidän tuomiinsa esineisiin pohjautuen. Välineinä käytettiin värikyniä, maaleja, lankaa ja nauhoja, lehtileikkeitä, värikkäitä papereita, puun kaarnaa ja kankaanpaloja (kuva 1). Taiteen tekemisen aikana osallistujat juttelivat vapaasti ja auttoivat toisiaan omilla äidinkielillään, puhuen samalla useimmiten suomea tutkijoiden kanssa. Muutama osallistuja käytti englantia yhden tilaisuuteen osallistuvan tutkijan kanssa, joka ei puhunut suomea. Osallistujien suomen ja englannin kielen tasot vaihtelivat alkeista sujuvaan. Ainakin ulkopuolelta katsoen vaikutti, että osallistujat nauttivat kokemuksesta, juttelivat leppoisasti ja kommentoivat toistensa teoksia samalla musiikkia soittaen ja yhdessä lauleskellen. Tutkijat keskittyivät havainnoimaan tilannetta ja tarjoamaan apuaan tarvittaessa. Lisäksi työpajassa oli läsnä taideterapeutti, joka neuvoi osallistujia sopivien materiaalien ja tekniikoiden käytössä. Ammattilaisvalokuvaaja video- ja valokuvasi työpajan osallistujien suostumuksella.

Työpajat alkoivat aamupäivällä ja kestivät myöhäiseen iltapäivään. Ne alkoivat lämmittelytuokiolla, jossa tehtiin ryhmäytymisharjoituksia ja tutustuttiin taidetekniikoihin. Sen jälkeen siirryttiin taiteen tekemiseen. Lopuksi osallistujat saivat kertoa teoksistaan ja niiden suhteesta mukana tuotuihin esineisiin. Nämä esineet, nuorten tekemät taideteokset ja niihin liittyvät kertomukset toimivat tämän artikkelin pääaineistona. Tämän lisäksi artikkelin ensimmäinen kirjoittaja teki muistiinpanoja, jotka pohjautuvat työpajan aikana tehtyihin havaintoihin ja käytyihin keskusteluihin.

Toinen osa aineistosta koostuu puolistrukturoiduista yksilöhaastatteluista, jotka tehtiin helmikuun ja elokuun 2021 välisenä aikana. Haastattelut tekivät Nick Haswell, Mervi Kaukko, Fath E Mubeen ja Marja Tiilikainen. Haastattelut sisälsivät avoimia kysymyksiä, jotka rakentuivat löyhästi ihmissuhteiden ja hyvinvoinnin teemojen ympärille. Osallistujat saivat haastattelutilanteessa nähdä kuvan taideteoksestaan ja keskustella siihen liittyvistä merkityksistä. 11 haastattelua 17:stä tehtiin suomeksi ja kuusi englanniksi. Haastatteluiden kesto vaihteli yhden tunnin ja kahden tunnin 10 minuutin välillä. Haastattelut litteroitiin ja koodattiin NVivon avulla.

Ensimmäisen työpajan aihe oli osallistujien relationaalinen hyvinvointi nykyhetkessä, sillä halusimme tarkoituksella välttää tässä yhteydessä mahdollisten menneisyyteen kiinnittyvien traumaattisten kokemusten nousemisen esiin. Koska taide on aina vuorovaikutuksellista ja luovaa toimintaa, toivoimme osallistujien jakavan tarinoitaan ja kokemuksiaan turvallisessa ja ei-pakottavassa ilmapiirissä. Vecchion ja kollegoiden (2017, 134) mukaan taideperustaisten menetelmien etuna onkin, että ne voimaannuttavat osallistujia ”keräämään” ja tulkitsemaan omaa aineistoaan ja mahdollistavat heidän oman tietonsa ja panoksensa asettumisen sellaisenaan tutkimuksen keskiöön. Näin tekemällä pyrimme pääsemään käsiksi siihen rikkaaseen aineistoon, joka olisi muuten saattanut jäädä huomaamatta (Guruge ym. 2015). Taiteeseen pohjautuva tutkimus hyödyntää siten monipuolisia tietämisen ja kokemisen tapoja. Tunnusomaista juuri taideperustaiselle tutkimukselle on, että keskiössä ovat “ne moninaiset luovat tavat, joiden avulla kokemuksia voidaan esittää, ja ne erilaiset esitykselliset ilmaisun muodot, jotka voivat tehokkaasti lisätä ymmärrystä siitä, mitä on olla ihminen” (Capous-Desyllas & Morgaine 2017, xv).

Pyysimme osallistujilta asianmukaisen suostumuksen osallistua tutkimukseen ja tutkimusprosessin aikana varmistimme suostumuksen toistuvasti uudelleen. Kuten Kihato (2009) huomauttaa, haavoittuvassa asemassa olevien ihmisryhmien tutkiminen edellyttää erityistä metodologista lähestymistapaa, jonka avulla voidaan tahdikkaasti ja sensitiivisesti havainnollistaa, kuinka ihmiset ymmärtävät, selittävät ja esittävät elämäänsä ja kokemuksiaan. Osallistujamme olivat tietoisia aikomuksistamme julkaista tutkimuksesta tieteellisiä artikkeleita ja toiveestamme asettaa heidän tekemiään taideteoksia esille. Osallistujien anonymiteetin varmistamiseksi kaikki oikeat nimet on tässä artikkelissa korvattu osallistujien hyväksymillä pseudonyymeillä. Tämän lisäksi emme suorissa lainauksissa mainitse mitään yksityiskohtaisia tietoja kyseessä olevien osallistujien taustoista.

Tätä artikkelia varten olemme analysoineet kerätyn aineiston – taideteokset, teoksiin liittyvät kertomukset ja haastattelut – temaattisesti, keskittyen erityisesti viittauksiin, jotka koskevat mukana tuotuja esineitä ja osallistujien teoksia. Olemme lisäksi käyttäneet tausta-aineistona ensimmäisen kirjoittajan työpajojen aikana keräämiä havaintomuistiinpanoja. Nostamme tässä artikkelissa esiin neljä osallistujiemme tekemää taideteosta, jotka mielestämme kuvaavat erityisen hyvin sekä ihmissuhteiden tärkeyttä osallistujien hyvinvoinnille että hyvinvoinnin ajallisia ulottuvuuksia. Muuta aineistoa olemme käyttäneet kokonaisvaltaisemman kuvan muodostamiseksi osallistujiemme näkemyksistä. Seuraavassa osiossa käymme vuoropuhelua tutkimusaineistomme ja tutkimuskirjallisuuden kanssa ymmärtääksemme paremmin, mitä hyvinvointi tarkoittaa yksin alaikäisinä tulleille pakolaisnuorille ja kuinka sitä voidaan käsitellä taiteen keinoin.

4. Hyvinvoinnin ilmauksia: merkitykselliset ihmissuhteet ja niiden ajalliset ulottuvuudet

Perhe ja muut ihmissuhteet taideteoksissa

Useimmat osallistujat kertoivat päättäneensä taideteoksiensa aiheet spontaanisti vasta työpajassa, tarkemmin niitä etukäteen suunnittelematta. Valitut esineet kuitenkin ohjasivat heidän suunnitelmiaan, ja useimmat osallistujista päätyivät tavalla tai toisella kuvaamaan läheisiä ja intiimejä ihmissuhteita erityisesti perheenjäsenten kanssa. 17 osallistujasta yhdeksän valitsi esineen, joka liittyi jollakin tavalla heidän kaikista läheisimpiin perhesuhteisiinsa. Nämä perheenjäsenet olivat myös kuvattuina taideteoksissa. Äidit, isät, isovanhemmat, omat lapset ja kumppanit olivat suosittuja aiheita, mutta omien vanhempien tärkeä rooli teoksissa oli erityisen silmiinpistävä. Useat nuoret kertoivat, että ilman vanhempia heidän onnellisuutensa ja hyvinvointinsa olisi puutteellista. Korostaen äitien ja isien (joista useimmat eivät asuneet Suomessa) suunnattoman tärkeää roolia, toisen työpajan aikana yksi miespuolisista osallistujista, Bashiir, vakuutti, että meidän ”pitäisi järjestää kokonainen seminaari, jossa käsiteltäisiin ainoastaan vanhempia”. Sekä Bashiir että naispuolinen osallistuja Nura näkivät äideillään olevan aivan keskeinen rooli onnellisuuden ja hyvinvoinnin kokemuksissa. Osallistujien ilmaisema molemminpuolinen välittäminen kuvasti vahvaa yhteyttä omaan perheeseen. On olemassa paljon tutkimusnäyttöä siitä, että hyvä suhde omiin vanhempiin on ensisijainen hyvinvointia lisäävä tekijä nuorten pakolaisten elämässä (Lawrence, Kaplan & Collard 2016; Kauhanen & Kaukko 2020; Rehn-Mendoza 2020) ja myös muiden perheenjäsenten hyvinvoinnin perusta. De Anstiss, Savelsberg ja Ziaian (2019) ovat myös tulleet siihen johtopäätökseen, että nuorten pakolaisten perhesuhteet, erityisesti suhde omiin vanhempiin, ovat usein korvaamattoman tärkeitä turvallisuuden tunteen luomisessa, kuulumisen kokemuksessa ja identiteetin rakentumisessa. Läheiset perhesuhteet myös suojaavat nuoria päämäärättömyydeltä, masennukselta ja muilta mielenterveyden ongelmilta (von Werthern, Grigorakis & Vizard 2019; Kauhanen & Kaukko 2020).

Jotkut osallistujista olivat onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että he olivat perheenyhdistämisprosessin kautta saaneet tuotua perheen tai osan siitä Suomeen. Nämä perheenjäsenet esiintyivät osallistujien teoksissa. Toisten kohdalla perheeseen liittyi puolestaan ikävän, menetyksen ja etäisyyden tunteita. Kiinnostavaa oli, että laaja enemmistö osallistujista korosti perheen tärkeyttä hyvinvoinnille, riippumatta siitä, missä nämä fyysisesti sijaitsivat.

Ylirajaisten perheiden – eli perheiden, joissa osa tai kaikki asuivat Suomen ulkopuolella – kohdalla yhteys muihin perheenjäseniin koettiin edelleen vahvana. Näin oli myös jo edesmenneiden perheenjäsenten kohdalla. Fyysisestä – tai emotionaalisesta – etäisyydestä huolimatta kaikki nuoret korostivat puheessaan perheen isoa merkitystä heidän elämässään. Bashiirin teos onkin kunnianosoitus hänen äidilleen, jonka tämä näki viimeisen kerran lapsena kotimaastaan lähtiessään (kuva 2). Äiti kuoli ennen kuin Bashiir pääsi näkemään hänet uudelleen. Kertoessaan teoksestaan työpajan aikana ja haastattelussa, Bashiir puhui äidistään valon ja voiman lähteenä hänen omalla elämän matkallaan.

“Ilman juuria ei ole puuta. Juuret ovat alkulähde kaikelle sille mikä kasvaa. Jos juuret ovat kuolleet, puu ei voi selviytyä, koska sillä ei ole ravinnonlähdettä. Vanhempamme ovat juuremme. (…) Luulen, että se on se, miten näen itseni ja ihmiset ympärilläni. Lehdet lentävät kaikkialle. Ylös, alas, oksa katkeaa, mutta uskon, että ilman juuria ei ole mitään.”

Taideteoksessaan Bashiir halusi käyttää luontoa ja luonnon elementtejä kuvaamaan vanhempien elintärkeää roolia omassa elämäntarinassaan. Hänen käyttämänsä puunkaarna tienviitan molemmissa päissä kuvasi alaosassa juuria ja yläosassa oksia. Vaikka hänen äitinsä oli kuollut, Bashiir uskoi, että äidin rukoukset olivat edelleen Bashiirin juuret kastelevaa vettä. Tämä kannusti häntä tuntemaan rakkautta, kunnioitusta ja ylpeyttä omassa elämässään, mutta hyödytti myös muita. Äidin rakkauden ja rukousten ansiosta kasvava ja kukkiva puu mahdollisti sen, että myös muut ihmiset voisivat tulla ja hakea siltä suojaa elämän myrskyissä nyt ja tulevaisuudessa.

Nuran tekemä taideteos kuvasi puolestaan Nuran äitisuhteen useita eri kerrostumia (kuva 3). Lähdettyään lapsena kotimaastaan Nura eli erillään äidistään yhteensä kymmenen vuoden ajan. Perheenyhdistämisen ansiosta äiti pääsi viimein muuttamaan Suomeen. Huolimatta nuoresta iästään, Nura oli hyvin tietoinen siitä, että erossaolo oli vaatinut veronsa sekä hänen omalla että äitinsä kohdalla. Nuran taideteoksessa esiintyy nainen, joka kantaa selässään maapalloa. Yksilöhaastattelussa Nura avasi maapallon merkitystä:

”Ajattelen, että maapalloa kantava nainen on äitini, että hän kantaa selässään kaiken painon. Painavat asiat. Kuinka selittää se. Surun, ilon. (…) Joten äiti yhdistää maailman ja kantaa sen. Vaikka hän näyttää onnelliselta ja siltä, että kaikki on kunnossa, silti kaikki mitä hän on kokenut kotimaassaan. (…) Mutta hän aina näytti onnelliselta ja että kaikki on hyvin, vaikka niin ei ollutkaan.”

Taideteoksessa Nura kuvaa äitiään elämän lähteeksi sekä englannin- ja arabiankielisissä teksteissä että visualisoinnissa, jossa äiti ja lapsi ovat sydämenlyöntien ympäröiminä. Heistä lähtevä metaforinen, punainen elämänlanka yhdistyy edelleen maapalloon.

Osallistujien vanhempi-lapsisuhteet eivät olleet kuitenkaan täysin ongelmattomia, ja jotkut toivat esille myös suhteisiin liittyviä jännitteitä tai yhteyden puutetta. Siitä huolimatta läheiset perhesuhteet olivat ylivoimaisesti yleisin teema niissä teoksissa, joissa esiintyi ihmisiä. Haastatteluissa ja työpajoissa keskusteltiin laajasti sekä siitä perheestä, johon osallistujat olivat syntyneet, että siitä, jonka he olivat pakolaismatkansa jälkeen luoneet – oli se sitten ylirajainen tai Suomessa oleva. Muista ihmissuhteista, kuten ystävyyssuhteista, työkavereista tai erilaisista tukiverkostostoista, keskusteltiin työpajoissa paljon vähemmän. Taideteoksissa perhe näytti päihittävän kaikki muut merkitykselliset ihmissuhteet.

Samankaltaisista taustoista tulevien nuorten tuomisella yhteiseen tilaan oli myös suunnittelematon sivuvaikutus; nuoret jakoivat kokemuksiaan yhdessä ja alkoivat rakentaa ystävyyssuhteita toistensa kanssa. Työpajan aikana Asal, nuori nainen, selitti:

“Ystävyys tarvitsee aikaa, mutta tulemme samanlaisesta taustasta ja olemme kulkeneet samanlaisen matkan. Löysin ystävän, jonka kanssa olemme luoneet läpi elämän kestävän siteen.”

Taiteen tekeminen ryhmässä vaikuttikin olevan osallistujille rikastuttava kokemus, jossa nähtiin mahdollisuuksia luoda uusia merkityksellisiä ystävyyssuhteita. Kuten O’Neill (2008) toteaa, edellä mainitun kaltaiset kontaktit voivat parhaimmillaan lisätä kuulumisen ja hyvinvoinnin kokemuksia vähentämällä samalla monien pakolaistaustaisten henkilöiden kokemia syrjäytymisen ja yksinäisyyden tunteita. Taidetyöpajat ovat potentiaalisesti voimaannuttavia ja luovuutta ruokkivia tiloja, joissa kokemukset itsestä ja suhteista toisiin voivat muuttua myönteisemmiksi. Ne voivat myös tarjota mahdollisuuksia uusille ihmissuhteille, jotka ulottuvat työpajojen ulkopuolelle.

Hyvinvoinnin ajalliset ulottuvuudet

Osallistujien luomat taideteokset kuvasivat ja sekoittivat eri ajassa tapahtuneita asioita ja fyysisiä tapahtumapaikkoja. Teoksissa oli viittauksia muistoihin ajalta ennen kotimaasta lähtemistä, mutta niissä oli myös kuvastoa, joka oli yhteydessä osallistujien tämänhetkiseen elämään. Sagbakkenin ja kollegoiden (2020) mukaan ajalliset ja tilalliset ulottuvuudet vaikuttavat nuorten pakolaisten hyvinvointiin heidän elämänsä kaikissa eri vaiheissa. Niillä on vaikutusta myös siihen, kuinka nuoret tulkitsevat nykytilannettaan ja visualisoivat tulevaisuuttaan. Nykyhetken hyvinvointiin liittyen menneisyys tulkitaan tarinan alkuna, jotta sen päämäärää eli tulevaisuutta, voidaan muovata. Mette Sagbakkenin, Ida M. Bregårdin ja Sverre Varvinin mukaan (2020, 1) tämä prosessi mahdollistaa jatkuvuuden ja eräänlaisen koheesion tunteen menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Tämä subjektiivinen kokemus jatkuvuudesta määritellään samalla sosiaalisesti ihmisten välisissä suhteissa. Koska työpajan teemana oli nykyhetken hyvinvointi, kotoa lähdöstä ja sitä seuranneesta pakolaismatkasta keskusteltiin haastatteluissa hyvin vähän. Joissakin taideteoksissa matka ja Suomeen saapumista seurannut helpotus kuitenkin tulivat esille joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti. Hyvinvoinnin eri ulottuvuuksien välisessä vuoropuhelussa esiintyi erilaisia ajanjaksoja, kuten nuori mies Farahmand kuvaa:

”Ikävöin hieman kotimaatani. Sen vuoksi tein tuon [teoksen]. Menin aina ennen käymään järvellä. Menin aina sinne (…) ja kalastimme. (…). Se on rauhallinen paikka. (…). Ikävöin sellaista paikkaa.”

Hänen maalauksensa kuvasi menneisyydessä sijaitsevaa erityistä paikkaa sekä sen kasvillisuutta ja eläimiä, erityisesti lintuja (kuva 4). Kertoessaan teoksestaan Farahmand kuvaili meille aistivoimaisesti tuon kotimaassa sijainneen paikan ulkonäköä, ääniä ja tuoksuja, korostaen millainen positiivinen vaikutus niillä oli häneen. Järven rauha oli auttanut häntä rentoutumaan ja ajattelemaan elämäänsä liittyviä kysymyksiä, mutta kiinnostavaa kyllä, paikan hyvinvointia parantava vaikutus ei erityisesti liittynyt kehenkään ihmiseen. Hänen teoksessaan ei esiintynyt ihmisiä, eikä hän maininnut kenen kanssa hän kävi kyseisessä merkityksellisessä paikassa. Sosiaalisten suhteiden sijaan kuuluvuuden tunteminen ja yhteyden kokeminen tarkoittivat hänen tapauksessaan yhteyttä luontoon.

Vaikka Farahmandin taideteos käsitteli menneisyyteen liittyvää tärkeää muistoa, Taimur puolestaan sijoitti teoksensa nykypäivään kuvatessaan omaa suhdettaan kuntosaliin. Kuntosalilla, jossa hän käy liikkumassa säännöllisesti, oli hyvin tärkeä rooli hänen hyvinvoinnilleen. Hän jopa kuvaili käsipainoja ystäväkseen ”joka ei ikinä lähde pois”. Liikunnallisuus tarkoitti hänelle terveellisempää ruokavaliota ja parempaa yöunta, mitkä kaikki auttoivat häntä selviytymään myös vaikeista asioista elämässä. Vaikka hän kertoi kuntosalilla käyvän myös muita ihmisiä, jotka hän mielsi korkeintaan tuttavuuksikseen, sillä keitä kuntosalilla kulloinkin oli, ei näyttänyt olevan suurta merkitystä. Kuntosali paikkana ja liikkumisen rutiini olivat ne asiat, jotka merkittävästi edistivät hänen hyvinvointiaan. Taimurille hyvinvointi hahmottuikin prosessina ja palkintona vaivannäöstä ja fyysisistä ponnisteluista. Olla tyytyväinen ja kunnossa (”feeling okay”) (White 2010) merkitsi hänelle siten sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia. Liikunta oli työkalu ja selviytymisstrategia, joka auttoi elämän ikävienkin realiteettien käsittelyssä.

Vaikka työpajojen ensimmäinen osa keskittyi nykyhetken kokemuksiin, osallistujien tulevaisuudenhaaveet näkyivät niin ikään taideteoksissa. Nadil käytti monitasoisen, sekatekniikkaa sisältävän teoksensa inspiraationa matkapuhelintaan (kuva 5). Hän kuvaili teoksen merkitystä näin:

“Kun tulin Suomeen, olin niin väsynyt, olin kuin kala kuivalla maalla. Niin se menee. Joten tällä kertaa, ja minulla on hyvä olo, koska kaikki on hyvin ja tulee menemään hyvin. (…). Ja nuo värit tarkoittavat, että elämäni on värikästä nyt ja tulevaisuudessa.”

Tämä nuoren miehen taideteos viittaa siis kolmeen eri aikaan: menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Hän muisteli olleensa väsynyt pakomatkansa jälkeen, mutta tunnisti samanaikaisesti hyvän elämänlaatunsa tässä hetkessä ja esitti saman toiveen määrätietoisesti myös omalle tulevaisuudelleen. Värit, lehdet sekä vesi symboloivat elinvoimaa ja tarmoa, ja hänen matkapuhelimensa akku oli jälleen lähes täysi. Nadilille hyvinvointi liittyi siihen, että hän oli päässyt perille Suomeen, oli turvassa ja kykeni suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Huomionarvoisia olivat myös Nadilin näkemykset siitä, kuinka pitkälle hän oli päässyt elämässään Suomeen saapumisen jälkeen. Hän oli ylpeä siitä, kuinka vaikeita esteitä hän oli ylittänyt ja onnistunut luomaan itselleen onnellisen ja menestyksekkään elämän.

Kuten Rose (2012, 2) mainitsee, “kuvat eivät koskaan ole läpinäkyviä ikkunoita maailmaan: ne tulkitsevat maailmaa; näyttävät sen tietyllä tavalla, esittävät sitä”. Nadilin taideteos kuvastaakin, miten hän tulkitsee oman elämänsä muuttuneen kotimaastaan lähtöpäivästä (menneisyys) siihen päivään, jolloin taidetyöpaja järjestettiin (nykyhetki) – lohduttomuudesta, epätietoisuudesta ja uupumuksesta tyytyväisyyden ja hyvinvoinnin tilaan. Hänen teoksensa symboloi nuoren pakolaisen intiimiä ja henkilökohtaista matkaa kohti muutosta ja määrätietoista kasvua. Taideteos toimii visuaalisena kertomuksena Nadilin menneisyydestä ja nykyisyydestä sekä tuottaa ja välittää siitä tietoa. Se nostaa esiin “nykyhetken tarpeita ja mielenkiinnon kohteita, edeten näin erittäin valikoivalla ja uudelleen rakentuvalla tavalla” (Erll 2011, 17). Kaiken kaikkiaan taideteokset ja niihin liittyvät kertomukset nivoivat mielenkiintoisella tavalla yhteen menneisyyden ja nykyhetken tilanteessa, jossa koti on kaukana mutta tulevaisuus näyttää toiveikkaalta.

5. Yhteenveto

Taideperustaisten menetelmien käyttö osana tutkimusprosessia tarjosi sekä tutkijoille että osallistujille rikkaan ja tunnepitoisen matkan. Prosessi antoi nuorille osallistujille mahdollisuuden kertoa tarinansa taiteen keinoin, ohjaten huomiota pois pelkästä puhumisesta. Taiteen tekeminen mahdollisti sellaisten asioiden käsittelyn, joita ei välttämättä ole helppo pukea sanalliseen muotoon, ja edesauttoi näin oikeiden sanojen löytämistä. On mahdollista, että prosessin ansiosta nuoret osallistujat pääsivät tutkimaan ja tarkastelemaan tärkeisiin paikkoihin ja ihmisiin liittyviä surua aiheuttavia tai herkkiä muistoja ja tunteita hienovaraisemmin keinoin kuin perinteisessä haastattelutilanteessa. Tämän ansiosta taideteoksesta muodostui ilmaisutapa, jonka kautta osallistujien hyvinvointiin liittyviä muistoja ja tunteita oli mahdollista tutkia. Täten taide tarjosi merkityksellisten ihmissuhteiden tarkasteluun tien, joka ei tuntunut osallistujista liian henkilökohtaiselta tai tungettelevalta. Jos tutkimuksemme olisi pohjautunut ainoastaan haastatteluihin, ihmissuhteisiin liittyvä monimerkityksinen ja rikas kuvasto ja ajatukset eivät olisi välttämättä tulleet näkyville. Olemassa oleva tutkimus korostaa lisäksi, että visuaalisuuteen perustuvat aktiviteetit pakolaistutkimuksessa voivat toimia sekä keinona esittää osallistujien tunteita (O’Neil 2008) että auttaa näitä reflektoimaan ja hahmottamaan omia yksilöllisiä kokemuksiaan luovuuden keinoin (Lenette 2019; Nikielska-Sekula & Desille 2021).

Taiteen avulla pystyimme ylittämään myös yhteisen kielen puuttumiseen liittyvät esteet. Taideteoksissa yhdistyivät usein kirjoitettu kieli (osia runoista, merkityksellisiä sitaatteja ja sanontoja, yksittäisiä sanoja) ja visuaaliset keinot. Teoksissa esiintyvät suomen- ja englanninkieliset tai useimmiten osallistujien äidinkielillä kirjoitetut sanat vaikuttivat täydentävän kuvien merkityksiä – ja toisin päin. Osallistujat mainitsivat usein, kuinka vaikeaa oli kääntää näitä sanoja oikein. He olivatkin niiden kääntämisen suhteen hyvin huolellisia yrittäessään varmistaa, että käännös tekee oikeutta alkuperäiselle tekstille. Täynnä merkityksiä olevat sanalliset komponentit olivat keskeinen osa taideteoksia, kuten kuvissa 2 ja 3. Osallistujat myös kertoivat, kuinka nykyhetken hyvinvointiin liittyvän taiteen tekeminen ja prosessin aikana pintaan nousseet tuntemukset hämmästyttivät heitä itseäänkin. Kenties niiden kautta oli mahdollista nähdä ja ymmärtää, kuinka pitkälle he olivat päässeet ja kuinka paljon he olivat saavuttaneet kotimaasta lähdön jälkeen.

Nuorten osallistujien tarinoissa ihmissuhteet läheisten perheenjäsenten kanssa näyttäytyivät keskeisenä hyvinvointia tuottavana tekijänä. Löydös on yhtenevä sen näkemyksen kanssa, että intiimi ja ristiriidaton yhteys läheisten perheenjäsenten kanssa lisää hyvinvointia ja kuulumisen tunnetta (McMichael, Gifford & Correa-Velez 2011; Sotomayor-Peterson & Montiel-Carbajal 2014). Läheistä suhdetta omaan perheeseen, aivan erityisesti äitiin, pidettiin korvaamattoman tärkeänä hyvinvoinnin tekijänä riippumatta siitä, sijaitsivatko nämä ihmiset fyysisesti Suomessa vai sen ulkopuolella tai olivatko he elossa vai eivät. Löydöksemme vahvistavat aikaisemman tutkimuskirjallisuuden näkemyksiä siitä, että vanhemmat ja muut perheenjäsenet ovat tärkeässä asemassa nuorten pakolaisten kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa (Lawrence, Kaplan & Collard 2016; De Anstiss, Savelsberg & Ziaian 2019; von Werthern, Grigorakis & Vizard 2019; Kauhanen & Kaukko 2020; Rehn-Mendoza 2020). Kuten White (2017) osoittaa, ihmissuhteet ovat avainasemassa oleva resurssi, jota ihmiset vaalivat, johon he investoivat ja josta he hakevat turvaa voidakseen hyvin ja tunteakseen yhteyttä muihin. Vaikka tutkimiemme nuorten kertomukset kuvasivat erityisen johdonmukaisesti nykyhetken koettua hyvinvointia, mukana oli myös häivähdyksiä heidän menneisyydestään ja tulevaisuudestaan; kaikki aikatasot olivat nivoutuneet läheisesti yhteen. Hyvinvointia tuottavat tekijät olivat siis sekä ylirajaisia että ajalliset ulottuvuudet ylittäviä. Monissa tapauksissa taideteokset näyttivät osoittavan kolmeen eri suuntaan: menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

Analyysimme perusteella taideteokset sisälsivät rakkauden, ilon ja kiitollisuuden tunteiden ohella myös nuorten elämän haastavampia puolia, kuten surua, menetystä ja kaipausta. Taideteoksissa olikin havaittavissa eräänlaista neuvottelua menneisyyden ja nykyhetken välillä silloin, kun teoksissa esitettiin niitä hyvinvoinnin näkökulmia, jotka liittyvät merkityksellisiin paikkoihin ja tärkeisiin ihmisiin. Taideteoksissa kiteytyivät myös ihmisen universaalit perustarpeet sekä monet hyvinvoinnin kannalta perustavanlaatuiset tekijät, kuten turvallisuus, hoiva ja tuki. Visuaaliset keinot mahdollistivat monipuolisen keskustelun näiden elintärkeiden, mutta samalla abstraktien tarpeiden ympärillä.

Taideteosten kautta tuotettu tieto rohkaisi myös meitä tutkijoina arvioimaan taiteen metodologista kontribuutiota perinteisemmälle laadulliselle tutkimukselle. Taiteen teko oli samaan aikaan tekemistä ja ajattelua (Kalmanowitz & Ho 2016, 59): piirtämistä, värittämistä, leikkaamista ja liimaamista sekä yhtäaikaisesti omien ajatusten prosessointia ja järjestelemistä. Tämä osa prosessista edesauttoi kenties näiden ajatusten pukemista sanoiksi myös työpajoja seuranneissa haastatteluissa. Toisin sanoen taiteen tekeminen ja haastattelut olivat toisiinsa läheisesti kytkeytyvä prosessi, jolla oli yhtä paljon tekemistä luovan toiminnan kuin hyvinvointiin liittyvän ajatusprosessin tukemisen kanssa. Vaikka ehdotonta vastausta on mahdotonta antaa, on aiheellista kysyä, olisiko aineistomme koostunut yhtä syvistä ja merkityksellisistä kertomuksista, mikäli se olisi pohjautunut ainoastaan haastatteluihin? Taiteen ja haastatteluiden yhdistäminen antoi dialogisen mahdollisuuden sekä nuorille – omien tarinoidensa asiantuntijoille – että meille tutkijoille – näiden kertomusten vastaanottajille – luoda syvempiä merkityksiä taiteeseen ja hyvään elämään.

”Kuuntelimme” taideteoksista ja tarinoista nousevia nuorten omia, elettyjä kokemuksia ja näkemyksiä kolmella tavalla. Ensin kuunteluprosessi keskittyi siihen, kuinka nuoret pakolaiset kuvailivat heidän nykyistä hyvinvointiaan. Toisessa vaiheessa kuuntelimme, kuinka hyvinvointi sulautui heidän ihmissuhteisiinsa. Lopuksi huomiomme keskittyi siihen, kuinka laajempi erilaisiin suhteisiin liittyvä konteksti vaikutti hyvinvointiin ja kehysti ja muovasi sitä. Nämä analyysin kolme tasoa toimivat yhdessä karttana relationaalisen hyvinvoinnin maisemassa.

Nuorten taideteokset ovat vaihtoehtoinen, mutta tärkeä tapa tehdä näkyväksi, kuinka hienovaraisesti hyvinvointi ja sosiaaliset suhteet punoutuvat yhteen nuorten elämässä. Hierarkkisen ylhäältä alas -lähestymistavan sijaan nuoret itse tuottivat tietoa ja toimivat omien kertomustensa tulkkeina. Väitämme, että tämänkaltaista tietoa voisi olla haastavaa välittää tavanomaisten, kieleen ja esimerkiksi tilastoihin perustavien tieteellisten julkaisukanavien kautta.

Lähteet

Akthar, Zahra & Lovell, Andrew (2018) Art therapy with refugee children: A qualitative study explored through the lens of art therapists and their experiences. International Journal of Art Therapy 24:3, 139–148.

Allardt, Erik (1975) Att ha, att älska, att vara: Om välfärd i Norden. Lund: Argos.

Al-Sharmani, Mulki; Tiilikainen, Marja & Mustasaari, Sanna (toim.) (2017) Special issue: Transnational migrant families: Navigating marriage, generation, and gender in multiple spheres. Migration Letters 14:1.

Atkinson, Sarah (2013) Beyond components of wellbeing: The effects of relational and situated assemblage. Topoi 32, 137–144.

Björklund, Krister (2015) Unaccompanied refugee minors in Finland: Challenges and good practices in a Nordic context. Migration Studies C 26. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.

Bourriaud, Nicolas (2002) Relational aesthetics. Dijon: Les presses du réel.

Capous-Desyllas, Moshoula & Morgaine, Karen (2017) Creating social change through creativity: Anti-oppressive arts-based research methodologies. Lontoo: Palgrave Macmillan.

Chung, Man Cheung; AlQarni, Nowf; AlMazrouei, Mariam; Al Muhairi, Shamsa; Shakra, Mudar; Mitchell, Britt; Al Mazrouei, Sara & Al Hashimi, Shurooq (2018) Posttraumatic stress disorder and psychiatric co-morbidity among Syrian refugees of different ages: The role of trauma centrality. Psychiatric Quarterly 89:4, 909–921.

De Anstiss, Helena; Savelsberg, Harry & Ziaian, Tahereh (2019) Relationships in a new country: A qualitative study of the social connections of refugee youth resettled in South Australia. Journal of Youth Studies 22:3, 346–362.

Erll, Astrid (2011) Memory in culture. Engl. Sara B. Young. Lontoo: Palgrave Macmillan.

Fingerroos, Outi; Tapaninen, Anna-Maria & Tiilikainen Marja (toim.) (2016) Perheenyhdistäminen. Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Tampere: Vastapaino.

Gergen, Kenneth J. (2009) Relational being: Beyond self and community. Oxford: Oxford University Press.

Green, Eric & Kloos, Bret (2009) Facilitating youth participation in a context of forced migration: A photovoice project in Northern Uganda. Journal of Refugee Studies 22:4, 460–482.

Guruge, Sepali; Hynie, Michaela; Shakya, Yogendra; Akbari, Arzo; Htoo, Sheila & Abiyo, Stella (2015) Refugee youth and migration: Using arts-informed research to understand changes in their roles and responsibilities. Forum Qualitative Sozialforschung / Forum: Qualitative Social Research 16:3.

Hiitola, Johanna (2021) Everyday (in)security and transnational family relationships in the lives of young forced migrants. Oñati Socio-Legal Series 11:4, 1012–1035.

Hiitola, Johanna; Turtiainen, Kati; Gruber, Sabine & Tiilikainen, Marja (toim.) (2020) Family life in transition: Borders, transnational mobility, and welfare society in Nordic countries. Lontoo: Routledge.

Kalmanowitz, Debra (2018) Displacement, art and shelter: Art therapy in a temporary refugee camp. Journal of Applied Arts and Health 9:2, 291–305.

Kalmanowitz, Debra & Ho, Rainbow T. H. (2016) Out of our mind. Art therapy and mindfulness with refugees, political violence and trauma. The Arts in Psychotherapy 49, 57–65.

Kauhanen, Iida & Kaukko, Mervi (2020) Recognition in the lives of unaccompanied children and youth: A review of the key European literature. Child & Family Social Work 25, 875–883.

Kaukko, Mervi (2015) Participation in and beyond liminalities. Väitöskirja. Oulu: Oulun yliopisto.

Kaukko, Mervi & Wernesjö, Ulrika (2017) Belonging and participation in liminality: Unaccompanied children in Finland and Sweden. Childhood 24:1, 7–20.

Kihato, Caroline (2009) Migration, gender and urbanization in Johannesburg. Väitöskirja. Pretoria: University of South Africa. 

Kohli, Ravi K. S. & Kaukko, Mervi (2018) The management of time and waiting by unaccompanied asylum-seeking girls in Finland. Journal of Refugee Studies 31:4, 488–506.

Korjonen-Kuusipuro, Kristiina & Kuusisto, Anna-Kaisa (2019) Socio-material belonging: Perspectives for the intercultural lives of unaccompanied refugee minors in Finland. Journal of Intercultural Studies 40:4, 363–382.

Korjonen-Kuusipuro, Kristiina; Kuusisto, Anna-Kaisa & Tuominen, Jaakko (2018) Everyday negotiations of belonging: making Mexican masks together with unaccompanied minors in Finland. Journal of Youth Studies 22:4, 551–567.

Korkiamäki, Riikka & Gilligan, Robbie (2020) Responding to misrecognition – A study with unaccompanied asylum-seeking minors. Children and Youth Services Review 119.

Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016) Myötätunnon politiikka ja tutkimusetiikka Suomeen yksin tulleiden maahanmuuttajanuorten arjen tutkimisessa. Sosiologia 53:4, 396–415.

Lawrence, Jeanette A.; Kaplan, Ida & Collard, Amy H. (2016) Understanding the perspectives of refugee unaccompanied minors using a computer-assisted interview. Forum Qualitative Sozialforschung / Forum: Qualitative Social Research 17:2.

Lenette, Caroline (2019) Arts-based methods in refugee research: Creating sanctuary. Singapore: Springer.

Martiniello, Marco (2019) Introduction to the special issue “Arts and refugees: Multidisciplinary perspectives”. Arts 8:3.

McMichael, Celia; Gifford, Sandra M. & Correa-Velez, Ignacio (2011) Negotiating family, navigating resettlement: Family connectedness amongst resettled youth with refugee backgrounds living in Melbourne, Australia. Journal of Youth Studies 14:2, 179–195.

Morén, Sol (2019) Relational creativity: What can participatory art do for higher education? Väitöskirja. Uumaja: Umeå University.

Nikielska-Sekula, Karolina & Desille, Amandine (toim.) (2021) Visual methodology in migration studies: New possibilities, theoretical implications, and ethical questions. Cham: Springer.

O'Neill, Maggie (2008) Transnational refugees: The transformative role of art? Forum: Qualitative Social Research 9:2, 59.

Palander, Jaana; Hiitola, Johanna; Leinonen, Johanna; Sormunen, Milka & Pellander, Saara (2019) Ihmisoikeusminimalismi ja poliittinen tahto erottaa perheitä. Politiikasta.fi. 11.3.2019.

Prilleltensky, Isaac (2005) Promoting well-being: Time for a paradigm shift in health and human services. Scandinavian Journal of Public Health 33, 53–60.

Pöyhönen, Sari; Kokkonen, Lotta; Tarnanen, Mirja & Lappalainen, Miia (2020) Belonging, trust and relationships: Collaborative photography with unaccompanied minors. Teoksessa Emilee Moore, Jessica Bradley & James Simpson (toim.) Translanguaging as transformation: The collaborative construction of new linguistic realities. Bristol: Multilingual Matters, 58–75.

Rask, Shadia; Paavonen, Anna-Marie; Lilja, Eero; Koponen, Päivikki; Suvisaari, Jaana; Halla, Tapio; Koskinen, Seppo & Castaneda, Anu (2016) Primaariperheestӓ erossaolo on yhteydessӓ somalialais- ja kurditaustaisten maahanmuuttaja-aikuisten hyvinvointiin ja kotoutumiseen Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 81, 273–287.

Rehn-Mendoza, Nina (2020) Mental health and well-being of unaccompanied minors: A Nordic overview. Tukholma ja Helsinki: Nordic Welfare Centre.

Rose, Gillian (2012) Visual Methodologies: An Introduction to researching with visual materials. 2. painos. Lontoo: Sage.

Sagbakken, Mette; Bregård, Ida M. & Varvin, Sverre (2020) The past, the present, and the future: A qualitative study exploring how refugees’ experience of time influences their mental health and well-being. Frontiers in Sociology 46:46.

Saikkonen, Paula; Hämeenaho, Pilvi; Kannasoja, Sirpa; Kekäläinen, Tiia; Mikkola, Leena; Niemi, Petteri; Nousiainen, Marko; Turunen, Elina & Väkeväinen, Nina (2021) Relationaalinen hyvinvointi kunnan toiminnan perustaksi? Focus Localis 49:3, 99–107.

Sotomayor-Peterson, Marcela & Montiel-Carbajal, Martha (2014) Psychological and family well-being of unaccompanied Mexican child migrants sent back from the U.S. border region of Sonora-Arizona. Hispanic Journal of Behavioral Sciences 36:2, 111–123.

Tiilikainen, Marja (2016) Somalialaisten nuorten ylirajainen liikkuminen. Teoksessa Antti Kivijärvi & Marja Peltola (toim.) Nuorten elinolot – vuosikirja. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta, 119–131.

Veale, Angela (2005) Creative methodologies in participatory research with children. Teoksessa Sheila Greene & Diane Hogan (toim.) Researching children’s experience: Approaches and methods. Lontoo: Sage, 253–272.

Vecchio, Lindsay; Dhillon, Karamjeet & Ulmer, Jasmine B. (2017) Visual methodologies for research with refugee youth. Intercultural Education 28:2, 131–142.

von Werthern, Martha; Grigorakis, Georgios & Vizard, Eileen (2019) The mental health and wellbeing of unaccompanied refugee minors (URMs). Child Abuse & Neglect 98.

Wang, Caroline & Burris, Mary Ann (1997) Photovoice: Concept, methodology, and use for participatory needs assessment. Health Education & Behavior 24:3, 369–387.

White, Sarah C. (2010) Analyzing wellbeing: A framework for development practice. Development in Practice 20:2, 158–172.

White, Sarah C. (2017) Relational wellbeing: Re-centering the politics of happiness, policy and the self. Policy & Politics 45:2, 121–136.

White, Sarah C. (2018) Moralities of wellbeing. Bath Papers in International Development and Wellbeing 58. Bath: Centre for Development Studies, University of Bath.

Viitteet

[1] Drawing Together (Relational wellbeing in the lives of young refugees in Finland, Norway and Scotland) on NordForskin rahoittama hanke (2020–2024), jonka yhteistyökumppaneita ovat Isossa-Britanniassa University of Bedfordshire, Suomessa Siirtolaisuusinstituutti ja Tampereen yliopisto sekä Norjassa NORCE ja Western Norway University of Applied Sciences. www.drawingtogetherproject.org/.

Tekijät

FM Fath E Mubeen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa kasvatuksen ja kulttuurin tiedekunnassa. Hän on työskennellyt tutkijana myös Relational Wellbeing in the Lives of Young Refugees in Finland, Norway and Scotland -hankkeessa Siirtolaisuusinstituutissa. Fath E Mubeenilla on omakohtainen kokemus pakolaisuudesta, ja hän on kiinnostunut nuorten pakolaisten ja musliminaisten osallisuudesta suomalaisessa yhteiskunnassa. Väitöskirjassaan hän tutkii Suomessa asuvien yksintulleiden pakolaisnuorten relationaalista hyvinvointia taideperustaisten menetelmien avulla. ORCID: 0000-0002-2252-7917

FM, TM Heidi Latvala-White työskentelee Mannerheimin Lastensuojeluliitossa perheiden kotoutumisen parissa. Artikkelin kirjoitusprosessin aikana hän toimi Siirtolaisuusinstituutissa Relational Wellbeing in the Lives of Young Refugees in Finland, Norway and Scotland -hankkeessa tutkimusavustajana.

Dosentti, FT Marja Tiilikainen toimii tutkimusjohtajana Siirtolaisuusinstituutissa. Hän on tutkinut erityisesti maahanmuuttajaperheiden arkea, perheiden erossaoloa ja ylirajaista elämäntapaa. Viimeaikaisia julkaisuja ovat “Family-like Relationships and Wellbeing of Young Refugees in Finland, Norway, and Scotland” (Social Sciences 2023, 12(12), yhdessä Marte Knag Fylkesnesin ja Sharon A. McGregorin kanssa) sekä toimitettu teos Forced Migration and Separated Families (Springer 2023, yhdessä Johanna Hiitolan, Abdirashid A. Ismailin ja Jaana Palanderin kanssa). ORCID: 0000-0001-5613-7637

KT Mervi Kaukko toimii monikulttuurisuuskasvatuksen professorina Tampereen yliopistossa ja Relational Wellbeing in the Lives of Young Refugees in Finland, Norway and Scotland -hankkeen projektipäällikkönä. Kaukon tutkimus käsittelee muun muassa kasvatusta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta sekä menetelmällisiä ja eettisiä kysymyksiä maahanmuuttotutkimuksessa. Uusimpiin julkaisuihin kuuluu Toimintatutkimus – käytännön opas (Vastapaino 2023, Hannu L. T. Heikkisen kanssa) ja Disadvantage – Keywords in Education (Bloomsbury, yhdessä Jo Lampertin, Jane Wilkinsonin ja Rocio Garcia-Carrionin kanssa). ORCID: 0000-0001-8233-1302