Sari Pöyhönen, Antti Vallius, Saara Jäntti, Kaisa Hiltunen, Nina Sääskilahti, Tuija Saresma & Pauliina Puranen

Kuuluminen on moniulotteinen niin käsitteenä, ilmiönä kuin kokemuksena. Tässä artikkelissa tarkastelemme kuulumista käsittelevää taidenäyttelyä ja sen aikana tuotettua tietoa. Pohdimme, mitä tarkoittaa, että tietoa tuotetaan yhdessä ja voiko näyttely olla itsenäinen tieteellinen julkaisu kielen- ja kulttuurintutkimuksessa. Artikkelissa tarkastellaan myös kollaboratiivisesti tuotetun tiedon esittämistä ja instituutioiden välisiä kytkentöjä. Artikkeli perustuu Rajojen yli -tutkimushankkeeseen (Suomen Akatemia 2017–2021), jossa tutkittiin, miten taiteen avulla voi saada uutta tietoa kuulumisesta. Hankkeen aineistonkeruu toteutettiin työpajoissa osallistavin taiteellisin menetelmin, ja näyttely Galleria Ratamossa talvella 2019 esitteli työpajoihin osallistuneiden teoksia.

Asiasanat: kuuluminen, taidenäyttely, kollaboratiivinen tutkimus, taidelähtöiset menetelmät, epistemologia, julkaisu

Johdanto: tutkimushankkeesta näyttelyksi

Kuuluminen on käsitteenä, ilmiönä ja kokemuksena monimerkityksinen. Taidenäyttely voi toimia foorumina, jossa erilaiset tietämisen tavat kohtaavat. Tässä artikkelissa syvennymme kuulumista käsitelleeseen taidenäyttelyyn ja siihen, miten tietoa tuotettiin yhdessä näyttelyä rakentaessa ja sen aikana. Kysymme ensinnäkin, mitä epistemologisesti ja konkreettisesti tarkoittaa, että tietoa tuotettiin yhdessä. Pohdimme myös, onko mahdollista mieltää näyttely itsenäiseksi tieteelliseksi julkaisuksi kielen- ja kulttuurintutkimuksen konteksteissa, joihin tutkimuksemme kiinnittyy. Mitä pitäisi tapahtua, että näyttely tunnistettaisiin tutkimusjulkaisuksi näillä aloilla?

Artikkelimme pohjautuu monitieteiseen Rajojen yli: Kuulumisen performansseja ja narratiiveja taiteen keinoin -tutkimushankkeeseen (Suomen Akatemia 2017–2021), jonka tarkoituksena oli tutkia sitä, millaista uutta tietoa ja ymmärrystä kuulumisesta voi saada taiteellisen toiminnan avulla. Tarkastelimme hankkeessa myös sitä, miten kuulumisen kertomukset ja performanssit liittyvät laajempiin kulttuurisiin ja poliittisiin konteksteihin ja yhteiskuntarakenteisiin. Tutkimuksemme aineistonkeruu toteutettiin osallistavin^[1] taiteellisin menetelmin. Hankkeessa järjestettiin viisi kuulumiseen keskittyvää työpajaa: monimediainen kirjoitustyöpaja (2018), lyhytelokuvatyöpaja (2018), kuva- ja mediataiteilijoiden taidetyöpaja (2018), teatterityöpaja (2020) ja kollaasityöpaja (2021). Työpajoihimme osallistui vasta maahan muuttaneita ja pitkään tai aina Suomessa asuneita eritaustaisia aikuisia. Jokaisen työpajan vetäjinä toimivat työparit, joista yksi oli hankkeen tutkija ja toinen työpajassa käytetyn taiteellisen menetelmän tuntija tai aiheeseen perehtynyt toimija. Koko hankkeen ajan teimme yhteistyötä Jyväskylän taidemuseon ja Monikulttuurikeskus Glorian kanssa (ks. hankkeesta lisää Hiltunen 2019; Hiltunen ym. 2020; Sääskilahti 2021a).

Tässä artikkelissa keskitymme tarkastelemaan osana hanketta toteutettua kuulumisen teeman ympärille rakentunutta taidenäyttelyä (Vallius ym. 2019). Näyttely oli esillä talvella 2019 Galleria Ratamossa Jyväskylässä, ja sen teokset olivat hankkeemme kirjoitus-, lyhytelokuva- ja kuvataidetyöpajoihin osallistuneiden tekemiä. Kiinnitämme erityisesti huomiota kollaboratiivisesti tuotetun tiedon esittämisen sekä instituutioiden ja vallan välisiin kytkentöihin. Pohtiessamme, millä tavoin tiedon legitimoimisen ja representoimisen käytäntöjä koeteltiin tutkimus- ja näyttelyhankkeessamme, hahmotamme prosessia kehystämisenä. Sosiologi Erving Goffman (1974, ks. myös Persson 2022) puhuu ääneen lausumattomista todellisuuden jäsennyksistä kehyksinä. Kehystäminen voi olla transformoivaa, sillä kehystämällä voidaan muuttaa sitä, mitä jonkin esille otetun asian ajatellaan edustavan. Kehystäminen tuottaa siis kontekstinvaihdoksen. Kehys liittyy metakommunikaatioon eli kommunikaatiota koskevaan kommunikaatioon. Esimerkiksi lainausmerkit siteerauksen ympärillä kehystävät sanottua, tuottavat sille uuden kontekstin ja kommentoivat kommunikaatiota. Fyysinen ympäristö, kuten jotain tiettyä tarkoitusta varten pystytetty rakennus, voi myös toimia kehyksenä.

Käsittelemme seuraavaksi tutkimuksemme kannalta olennaisia osallistavan ja kollaboratiivisen tutkimuksen lähtökohtia ja epistemologisia kysymyksiä. Tämän jälkeen kuvaamme ja analysoimme näyttelyn rakentumista kollaboratiivisena prosessina ja tarkastelemme näyttelyä ja siihen liittyvää katalogia tutkimusjulkaisuna. Lopuksi palaamme esittämiimme kysymyksiin.

Osallistava kollaboratiivinen tutkimus, tietämisen tavat ja tietäjät

Artikkelimme sijoittuu kollaboratiiviseen ja yhteisen tiedon tuottamisen menetelmälliseen kenttään (collaborative research, co-production, esim. Bradley ym. 2018; Bell & Pahl 2018) sekä osallistavan, yhteisötaiteellisen ja taideperustaisen tutkimuksen (participatory research, community arts, arts-based research) alueelle (esim. Eisner 2008; Matarasso 2019). Kollaboratiivisessa tutkimuksessa keskeisiä ovat paitsi yhteiseen tiedon tuottamiseen osallistuvien suhteet ja prosessit myös yhteiset tuotokset (Bradley, Moore & Simpson 2020, 5–6).

Kollaboratiivisessa työskentelyssä on kyse vastavuoroisesta tiedon ja taitojen jakamisesta, ja se mahdollistaa perinteisten roolien (esimerkiksi tutkija ja tutkittava) uudelleentarkastelun. Yhteistyö voi olla eri aloja edustavien henkilöiden välistä esimerkiksi silloin, kun on kyse tutkijoiden ja taiteilijoiden välisestä yhteistyöstä. Se voi olla myös erilaisissa rooleissa toimivien henkilöiden, kuten osallistujien ja tutkijoiden, välistä yhteistyötä. (Yassi ym. 2016; Johnson ym. 2020, 480; Pöyhönen ym. 2020; Ryynänen & Rannikko 2021.) Rajojen yli -näyttelyä rakennettaessa kollaboratiivisuus tarkoitti tutkijoiden, taiteilijoiden, osallistujien sekä taideinstituution ja kansalaisjärjestön toimijoiden välistä yhteistyötä.

Kollaboratiivinen työskentely yhdistelee erilaisia tiedon tuottamisen ja esittämisen tapoja. Usein lähtökohtana on kokemuksellisuuden nivominen tieteellisesti tuotettuun tietoon. Tavoitteena on osittain hälventää rajaa ja valtahierarkioita tutkijan ja tutkimukseen osallistuvien välillä sekä demokratisoida tiedon tuottamisen prosessia (Koskinen 2018). Tutkija – eli työkseen tutkimusta tekevä – joutuu kenties luopumaan osittain roolistaan tiedon auktoriteettina ja jakamaan tämän roolin osallistujan kanssa. Osallistuja taas pääsee osalliseksi tiedon tuottamisesta, mikä voi mahdollistaa henkilökohtaisen muutoksen ja auttaa uudenlaisen yhteiskunnallisen roolin ja uusien taitojen omaksumisessa. (Bell & Pahl 2018, 106; Johnson ym. 2020, 480.) Kyse on epistemologisesti totuttua akateemista tiedontuotantoa haastavasta toiminnasta eli uudenlaisten tiedon tuottamisen tapojen ja tietämisen tapojen mahdollistamisesta ja tunnustamisesta (Pöyhönen & Paulasto 2020).

Yhteisesti tuotettu tieto (co-produced knowledge) horjuttaa akateemisten toimijoiden valta-asemaa etuoikeutettuina tiedon tuottajina, julkaisijoina ja portinvartijoina, sillä akatemian ulkopuolisten toimijoiden kanssa yhteisesti tuotetussa tutkimuksessa on huomioitava sellaiset tietämisen tavat ja tietäjät, jotka jäävät muutoin tutkimuksen ulkopuolelle. Yhteistuottaminen nostaa esiin sellaista tietoa, joka on yhteisöissä piilossa tai kätkettynä ja joka ohitetaan tai jota ei arvosteta samalla tavoin kuin perinteisessä akateemisessa muodossa esitettyä tietoa: ruumiillista (embodied), emotionaalista ja hiljaista tietoa (Eisner 2008; Bell & Pahl 2018, 106). Taideperustaisessa yhteisesti tuotetussa tutkimuksessa onkin usein inklusiivisia ja emansipatorisia pyrkimyksiä. Rajojen yli -hankkeen työpajoilla ei ollut suoraan tällaisia tavoitteita, vaikka kaikissa työpajoissa – usein osallistujien aloitteesta – käsiteltiin muun muassa ulkopuolisuuden tunnetta ja ulossulkemisen mekanismeja.

Taide on tilanteista, kontekstiinsa sidottua ja tietyssä ajassa ja paikassa tuotettua. Taiteen avulla voi päästä sanojen tuolle puolen ja tavoittaa abstraktejakin asioita, kuten kuulumista. Taideperustaisessa tutkimuksessa taide voi myös tehdä näkyväksi ja tuoda kuuluviin kokemuksia ja esittää kysymyksiä, joita ei ole aiemmin huomioitu (Koskinen 2018, 107). Rajojen yli -näyttelyssä taiteen tehtävänä ei siten ollut suoraan, saati tyhjentävästi vastata kysymykseen, mitä kuuluminen on, vaan mahdollistaa kysymyksen esittäminen eri tavoin. Näyttelyssämme jokainen teoksen tekijä vastasi kysymykseen kuulumisesta omalla tavallaan. Teosten tuominen yhteiseen näyttelytilaan saattoi ne puolestaan dialogiin toistensa ja yleisön ajatusten ja tulkintojen kanssa. Näin jokaisessa teoksessa tuotettu tieto kuulumisesta avaa kuulumisen monimerkityksisyyttä.

Kollaboratiivisesti tuotettu tieto voi “tuulettaa suljettuja systeemejä”, kuten tiedeyhteisöä, muuttamalla sen valtadynamiikkaa ja avaamalla sitä ympäröivään yhteiskuntaan (Bell & Pahl 2018, 108). Myös Rajojen yli -hankkeessa oli tavoitteena hälventää yliopiston ja muun yhteiskunnan välistä rajaa. Näyttely tuuletti myös taidemuseota ja taidegalleriaa uusien kävijöiden myötä ja avaamalla ovia erilaisille taiteentekemisen tavoille. Tuulettaminen liittyy myös pohdintoihin siitä, mikä on tällaisten yhteistuotantojen luonne. Onko Rajojen yli -näyttelyn kaltaisten tuotantojen esteettinen taso riittävä, jotta ne olisivat taidegalleriaan sopivia? Entä ovatko tällaiset näyttelyt paikallisten yhteisöjen tuottamia vai vain instituutioiden yhteistyön tulosta (Haviland 2017)?

Yhteistuottamisessa ei ole kyse vain tutkimuksen tekemisestä, vaan se voi tarkoittaa myös tutkimustiedon julkaisemista sellaisessa muodossa, joka olisi ymmärrettävää kaikille tiedon tuottamiseen osallistuneille. Tällaisia mahdollisia tutkimustiedon tuottamisen ja levittämisen muotoja ovat esimerkiksi yhdessä kirjoitetut kirjat, podcastit, zinet, kollaasit, yhteisömaalaukset ja muraalit, elokuvat, näytelmät, näyttelyt, ohjatut kävelyt, pamfletit ja äänikävelyt. (Esim. Bell & Pahl 2018, 110.) Tärkeitä kysymyksiä suhteessa taidelähtöisin menetelmin tuotettuun tietoon ovat kuitenkin, tunnistetaanko tällainen tieto tutkimustiedoksi, miten yhteisesti tuotetun tiedon tekijyys eri yhteyksissä tunnistetaan ja tunnustetaan ja miten esimerkiksi osallistuminen määritellään (Eisner 2008; Yassi ym. 2016). Osallistavassa tutkimuksessa osallistuminen voidaan määritellä liukuvasti katsomisesta ja kuulemisesta taiteen ja tutkimuksen tekemiseen. Tutkimuksessa se voi olla osallisuutta yhteistä kysymystä koskevan taiteen tekemiseen ja/tai sen analyysiin ja reflektioon tai tutkimuskirjoittamiseen (esim. Jäntti ym. 2018; Kaitavuori 2021; Jäntti, Laakkonen & Honkasalo 2021). Taidenäyttelyssämme osallisuus koostui taiteen tekemisestä, ripustuksen suunnittelusta, näyttelyn kirjallisen ja videomateriaalin suunnittelusta ja toteutuksesta sekä yleisökierrosten vetämisestä.

Näyttelyn rakentuminen kollaboratiivisena prosessina

Rajojen yli -näyttely rakentui yhteistyöverkostossa, joka koostui Jyväskylän yliopistossa työskentelevistä hankkeen tutkijoista, työpajoissa tutkijoiden työpareina toimineista taiteen tai media-alan asiantuntijoista ja instituutioiden edustajista, työpajojen osallistujista, Jyväskylän taidemuseon henkilökunnasta sekä Monikulttuurikeskus Glorian toimijoista. Näyttelyssä oli videoita, ääniteoksia, tilataideteoksia, eri tekniikoin toteutettuja maalauksia, valokuvia ja veistoksia sekä näiden taiteenlajien yhdistelmiä – kaikkiaan 32 teosta kahdeltakymmeneltä taiteilijalta.^[2] Valtaosa teoksista oli syntynyt työpajojen tuotoksina. Näyttelytilaan yhdessä tuotuina ne muodostivat eräänlaisen yhteisen teemanumeron kuulumisen aiheesta.

Jokaisella työpajalla oli omat taidemuotonsa, jotka synnyttivät erilaisia työskentelytapoja ja samalla myös hieman erilaisia orientaatioita eri tutkijoille. Työpajoja toteutettiin myös eri paikoissa, kuten taidemuseossa, galleriassa, äänitysstudiossa ja editoimistilassa. Alun perin idea näyttelystä lähti itämään kuva- ja mediataiteilijoiden taidetyöpajaa suunniteltaessa. Jyväskylän taidemuseo suunnitteli Matkalla maan keskipisteeseen -näyttelyä, jonka kantavana teemana oli kuuluminen.^[3] Rajojen yli -taidetyöpajan tuotoksia hahmoteltiin aluksi osaksi tätä näyttelyä. Näyttely ajateltiin yhtenä mahdollisena tulosten esittelytapana sekä vetovoimatekijänä, joka parantaisi mahdollisuuksia rekrytoida ammattitaiteilijoita työpajan osallistujiksi. Tässä vaiheessa työpajan tutkijat mielsivät tulevan työpajan mahdollisuudeksi seurata sitä, miten siihen osallistuvat taiteilijat hahmottavat ja ymmärtävät kuulumista ensimmäisistä luonnoksista valmiiksi teoksiksi. Tätä ajatusta vasten näyttelystä kaavailtiin aluksi kokonaisuutta, joka esittelisi koko prosessin ja tekisi näkyväksi sen, miten käsiteltävänä olevat ajatukset kuulumisesta kääntyvät taiteen kielelle ja kuinka taiteellisissa prosesseissa kielen kanssa työskenteleminen tuottaa ajatuksia, joita jaetaan kollaboratiivisesti.

Työpajan käynnistyttyä kävi kuitenkin nopeasti selväksi, että tutkijoiden ennakkokäsitykset vastasivat enemmän tieteelle tyypillistä tarvetta lähestyä tarkasteltavaa aihetta systemaattisesti, analyyttisesti ja koko prosessia eritellen. Työpajan toiminta tätä vastoin oli hyvin toisenlaista. Taidetyöpajan aikana opimme ensinnäkin taiteilijan luovan työn olevan hyvin yksilöllistä. Siinä missä toiset taiteilijat saattoivat esimerkiksi nopeasti aloittaa aiheen työstämisen luonnostelemalla ja esittelemällä luonnoksia muille, toiset tarvitsivat enemmän aikaa ja tilaa. Prosessin edetessä kävi myös ilmi, että luonnokset saattoivat olla monille niin henkilökohtaisia, ettei niitä haluttu asettaa toisten taiteilijoiden tai yleisön nähtäväksi. Lisäksi taidetyöpajassa oli niin vähän yhteisiä tapaamisia, ettei alustavien suunnitelmien mukaista lähestymistapaa olisi ollut lopulta mahdollista toteuttaa.

Myöhemmin muidenkin työpajojen työskentely alkoi tähdätä näyttelyyn osallistumiseen. Osallistujat pitivät tärkeänä, että työpajoissa tuotetut teokset kohtaisivat samassa näyttelyssä ja pääsisivät yleisön nähtäville. Näyttelylle oli useita vaihtoehtoja julkaisupaikaksi: sitä muun muassa ehdotettiin sijoitettavaksi Jyväskylän kaupungin kirjaston tai Monikulttuurikeskus Glorian aulatiloihin, Jyväskylän taidemuseon uudistettuun taidetilaan ja yliopiston tiedemuseoon. Kirjaston aula on usein näyttelytilana käytetty läpikulkupaikka, joka olisi mahdollistanut sen, että ehkä useampi ohikulkija olisi nähnyt näyttelyn. Toisaalta sillä ei ole galleriatilan tuomaa arvostusta näyttelypaikkana ja syventyminen esimerkiksi video- ja ääniteoksiin olisi ollut vaikeaa. Glorian aulatiloihin sai järjestää näyttelyn vain muutaman kerran vuodessa. Taidemuseon uusittu taidetila on kaupungin sydämessä, mutta tila olisi ollut näyttelylle liian pieni ja taidemuseoon oli pääsymaksu. Yliopiston tiedemuseo olisi saanut näyttelystä hienon esimerkin taideperustaisesta tutkimuksesta, mutta se olisi saattanut rajata niin kävijäkuntaa kuin teosten tulkintojakin.

Lopulta näyttelypaikaksi valikoitui Jyväskylän taidemuseon Galleria Ratamo, joka on profiloitunut valokuvaan ja grafiikkaan ja jossa esitellään noin kuukauden välein vaihtuvia näyttelyjä. Näyttelypaikan valintaa edesauttoi yhteistyö taidemuseon kanssa. Näyttelytila oli riittävän tilava ja sinne oli vapaa pääsy. Myös kuukauden mittainen näyttely oli hankkeelle mielekäs. Ehkä olennaisinta näyttelypaikan valinnassa oli kuitenkin se, että galleria kehysti teokset taiteeksi ja teosten tekijät taiteilijoiksi.  Käytimme kaikista näyttelyyn osallistuneista henkilöistä “taiteilija”-nimitystä, vaikkeivat heistä kaikki saaneetkaan elantoaan taiteen tekemisestä. Taiteilijuus ei rajoittunut pelkkään nimitykseen, sillä maksoimme kaikille teoksiaan näyttelyyn luovuttaneille asianmukaiset näyttelykorvaukset ja materiaalikustannukset, mikäli niitä kertyi nimenomaan tätä näyttelyä varten. Tämä oli tietoista rajojen ylittämistä tai vähintään niiden haastamista. Halusimme tarkastella kriittisesti taiteilijuuteen liittyviä kysymyksiä, kuten kuka on taiteilija, miten ja milloin. Riippuuko taiteilijuus teoksesta ja sen laadusta, sen esityskontekstista tai vaikkapa sen tekijän ammatillisesta statuksesta ja koulutuksesta vai vaikuttaako siihen tekijän omat tai yhteiskunnan luomat mielipiteet? Kehystämällä kaikki työpajoissa tuotetut teokset samanarvoisiksi taideteoksiksi niiden tekijöiden ammatillisesta taustasta riippumatta kommentoimme taiteen rajoja ja raja-aitojen pystyttämistä. Yhteisessä työskentelyssämme osallistujien kanssa taidekentän usein näkymättömiksi jääviä raja-aitoja oli alkanut paljastua meille tutkijoille, minkä myötä syntyi halu muistuttaa instituutioiden legitimisoimisen tavoista. Lisäksi asetelman kautta oli mahdollista pohtia, millaista kuulumista tai kuulumisia taiteilijuus itsessään edellyttää.

Galleria Ratamo näyttelyn kehystäjänä

Ratamon varmistuttua näyttelyn paikaksi alkoi konkreettinen suunnittelu. Kaikki työpajojen osallistujat saivat kutsun näyttelytyöryhmään. Lopulta työryhmään osallistui kahdeksan henkilöä eri työpajoista ja työpajoja vetäneet tutkijat. Työryhmä kokoontui kolme kertaa. Sen keskeisimpänä tehtävänä oli suunnitella teosten esillepano, jolle Ratamon galleriatila valoineen ja käytettävissä olevine AV-laitteineen loivat tietyt reunaehdot. Lisäksi ryhmän tuli suunnitella julisteen (kuva 1) ja näyttelykatalogin sisältö ja ulkoasu, avustaa tiedottamisessa, hoitaa avajaisjärjestelyjä yhdessä Galleria Ratamon kanssa ja sopia näyttelyn aikana järjestettävästä muusta ohjelmasta.

Näyttelyn teaserin voit katsoa seuraavasta videosta:

Suunnittelutyössä näkyi hankkeen rajojen ylittämiseen tähdännyt eetos. Tämä havainnollistui selkeimmin siinä, miten ripustuksessa puntaroitu vaihtoehto teosten jakautumisesta työpajoittain hylättiin nopeasti liian erottelevana. Varsinainen ripustus oli kuitenkin haastava tehtävä, sillä teoksia oli runsaasti suhteessa näyttelytilan kokoon. Galleriassa on kirjasto- ja aulatila sekä kaksi näyttelyhuonetta, joista näyttelytila 1 on suurempi ja valoisampi ja näyttelytila 2 taas pienempi ja umpinaisempi (ks. kuva 2).

Videoteosten jaottelusta ja sijoittelusta neuvoteltiin pitkään. Seuraavat keskusteluotteet ovat ensimmäisestä suunnittelutapaamisesta:^[4]

Esimerkistä käy ilmi, että elokuvien jaottelu- ja sijoitteluperusteina pohdittiin muun muassa teosten edustamia genrejä, niistä ilmenneitä henkilökohtaisuuden tasoja sekä katsojan keholliseen kokemukseen liittyviä näkökulmia, jotka tiivistyivät teosten pituuteen ja niiden tarjoamaan äänimaisemaan. Neuvottelua teosten jaottelu- ja sijoitteluperusteista kävivät erityisesti Osallistuja1 ja Tutkija1. Osallistuja1 ei ollut nähnyt kaikkia elokuvia, sillä niitä tehtiin myös monimediaisessa kirjoitustyöpajassa ja hän arvelee, että kaikki elokuvat eivät olisi dokumentaarisia. Esimerkiksi hänen omaa elokuvaansa ei voisi luokitella tähän genreen.  Tutkija1 vahvistaa Osallistuja1:n arvioita tuoden esille asiantuntemustaan elokuvatutkijana ja työpajan vetäjänä. Hän viittaa myös toisen osallistujan näkemyksiin tämän elokuvan visuaalisesta ilmeestä ja siitä, miten sen voisi parhaiten esittää näyttelyssä.

Kaikkien kymmenen elokuvan esittäminen luuppina saman videotykin kautta yhdelle seinälle heijastettuna olisi tehnyt kokonaisuudesta liian pitkäkestoisen ja vaikeasti seurattavan. Monet teokset sisälsivät viitteitä useista eri lajityypeistä, ja tämä teki niiden tarkan määrittelyn vaikeaksi ja tarpeettomaksikin. Lopullinen videoiden jaottelu perustui siten eräänlaiseen esitettyjen vaihtoehtojen yhdistelmään, jossa tyyliltään, tunnelmaltaan ja pituudeltaan eniten toistensa kaltaiset sijoitettiin samoihin lähteisiin. Tästä syystä videoteokset päädyttiin jakamaan näyttelytilassa 2 sijainneen tykin lisäksi kahteen suureen televisioruutuun, joiden äänet ajettiin kuulokkeiden kautta. Televisioista toinen sijoitettiin näyttelytilaan 1. Toisaalta tässäkin ratkaisussa haluttiin välttää tiukkojen rajojen luomista. Tykin ja kaiuttimien kautta esitettyihin videoihin valikoitui myös sellaisia teoksia, joiden koko näyttelytilaan luoma äänimaisema koettiin sopivaksi.

Yleisesti ottaen teosten sijoittelusta käytiin paljon keskustelua ja tärkeimmäksi työtä ohjaavaksi periaatteeksi nousi se, että kaikkien teosten tuli mahtua näyttelyyn tasavertaisesti niin, ettei kenenkään teos jäisi paitsioon suhteessa toisiin. Tällainen ratkaisu on todennäköisesti tyypillisin nykyisin yhteisnäyttelyissä, vaikka kuratointi olisikin yhden tai muutaman henkilön vastuulla (George 2015; O’Neill 2016). Ripustus ei siis perustunut pelkkiin esteettisiin tai tilan sanelemiin valintoihin, vaan sen taustalla vaikutti myös tutkimuksen teemaan ja rajojen ylittämiseen liittyvä eetos.

Hankaluuksia ripustuksen tasavertaisuuteen aiheuttivat etenkin eri aistien välityksellä havainnollistuvat teokset. Esimerkiksi suurikokoiset tilateokset sekä suurilta ruuduilta näytetyt elokuvat dominoivat visuaalisesti hahmotettua tilaa ja kaiuttimien kautta esitetyt elokuvat taas sen äänimaisemaa. Tämän vuoksi kooltaan pienempiä teoksia pyrittiin korostamaan niiden esillepanon kautta. Pienoisveistokset (kuvat 3 ja 4) esimerkiksi nostettiin esiin kohdevaloilla ja asettamalla ne joko jalustalle tai seinälle niin, että kunkin teoksen ympärille jäi tarpeeksi paljon tyhjää tilaa.

Visuaalisesti vähäeleisten äänirunojen kuuntelupiste muokattiin mahdollisimman houkuttelevaksi ja miellyttävän tuntuiseksi. Se koostui mediasoittimena toimineesta tabletista ja siihen yhdistetyistä ympäristön ääniä vaimentaneista langattomista kuulokkeista sekä pehmeästä nojatuolista. Istuin oli asetettu suuremman näyttelytilan (1) nurkkaan niin, että siinä istuva pystyi keskittymään äänirunoihin ja samalla halutessaan havainnoimaan lähes koko näyttelytilaa (kuva 5). Myös näyttelytilan sisäänkäynnistä näki suoraan äänirunojen esityspaikkaan, mikä houkutteli kävijöitä istahtamaan nojatuoliin ja kuuntelemaan.

Teosten sijoittelusta havainnollisena esimerkkinä toimii myös tilanne, jossa pohdittiin kahden erillisen mutta samankaltaisia luonnonelementtejä sisältäneen suuremman teoksen lähekkäistä sijoittelua. Se, että toinen teos sisälsi puunoksan (kuva 6) ja toinen seinää pitkin kiipeäviä puunjuuria (kuva 7), johdatti aluksi pohtimaan niiden ripustamista vierekkäin ikään kuin samaan teemaan kiinnittyvänä teosparina. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin, koska vierekkäin ollessaan teokset olisivat syöneet toistensa ilmaisuvoimaa tai jopa erehdyttäneet katsojaa luulemaan niitä samaksi teokseksi.

Tila loi siten voimakkaita reunaehtoja, mitkä saatettiin tulkita myös valta- tai arvostuskysymykseksi. Esimerkiksi yksi installaatioista oli sijoitettu keskelle suurempaa näyttelytilaa, sillä se ei olisi mahtunut muualle. Se koostui kolmesta ääniteoksesta ja rimoin näyttelytilaan rajatusta tilasta (kuva 8). Kävijä saattoi astua sisään tilaan, istahtaa jollekin tilaan asetetuista kolmesta tuolista ja kuunnella ääniteosta yksi osa kerrallaan.

Näyttelyn viimeisellä suunnittelukerralla installaation paikkaa ja funktiota kommentoitiin näin:

Näyttelyn avajaisissa tilaa käytettiin puheiden pitopaikkana, sillä avajaisiin oli tullut runsaasti yleisöä ja muualta juonto olisi ollut vaikeaa. Myöhemmin taiteilija toivoi, että installaatiosta ei tulisi esiintymislava tai läpikulkupaikka vaan että se rauhoitettaisiin kokonaistaideteokseksi – samanarvoiseksi kuin muutkin teokset. Tämä toive otettiin huomioon myöhemmissä tapahtumissa, vaikka teoksen läpikulkua ei voitu kokonaan estää.

Vaikka näyttelyn teosmäärä oli suuri, se kasvoi vielä aivan avajaisten kynnykselle asti. Näyttelyn suunnitteluvaiheessa kokonaisuuteen sisällytettiin esimerkiksi kahden osallistujan pienoisveistokset, joista toinen oli vanhempi mutta taiteilijan näkemyksen mukaan kokonaisuuteen sopiva teos, ja toinen puolestaan sellainen, joka valmistui vasta juuri ennen näyttelyn ripustusta. Näiden lisäksi teosmäärä lisääntyi vielä viime metreillä tilataideteokseksi miellettävällä tuulikellolla (kuva 9) sekä pienempään huoneeseen sijoitetuilla neljällä maalauksella. Tuulikello ja siihen kiinnitetyt pilvenmuotoiset tekstit olivat näyttelytyöryhmään kuuluneen runoteos, joka perustui hänen ajatukseensa kuulumisesta jonain sellaisena, joka roikkuu ilmassa. Soidessaan tuulikello vaikutti koko tilan äänimaisemaan joko sen ohi kulkeneiden ihmisten aikaansaamassa ilmavirrassa tai yleisön lukiessa siihen sijoitettua tekstiä. Monikielinen (englanti-suomi-turkki) ääniruno oli myös kuunneltavissa niille varatussa nurkkauksessa (kuva 5).

Toinen näyttelytyöryhmän jäsen taas sai ajatuksen, että hänen elokuvallaan on samankaltainen muotokieli kuin hänen aiemmilla maalauksillaan, jotka liittyivät häneen paluuseensa Suomeen. Maalaukset sijoitettiin elokuvan kanssa samaan, pienempään näyttelytilaan (kuva 10). Tämä ratkaisu oli mahdollista, sillä kehystämättömät maalaukset olivat riittävän suurikokoisia ja visuaalisesti sellaisia, että ne näkyisivät himmeiden kohdelamppujen valossa häiritsemättä takaseinälle heijastettavien videoiden näkyvyyttä.

Työpajoissa aloitettu luova prosessi oli siten käynnissä niin pitkään kuin mahdollista. Osallistujilla oli koko hankkeen ajan mahdollisuus improvisoida ja käydä erilaisia keskusteluja ja neuvotteluja aina silloin kun siltä tuntui. Tässä mielessä näyttelykokonaisuus jo itsessään on miellettävissä relevantiksi osaksi tutkimusprosessia.

Katalogi osana näyttelyjulkaisua

Taidenäyttelyssä on tavallisesti kävijälle tarjolla teosluettelo, jossa esillä olevat teokset on numeroitu ja nimetty. Rajojen yli -näyttelyn suunnittelutyöryhmä ei halunnut numeroida teoksia, sillä tarkoituksena ei ollut antaa karttaa näyttelyn kiertämiseen. Näin toimimalla pyrimme rikkomaan näyttelyrakennetta, jossa teokset ohjataan katsomaan tietyssä järjestyksessä. Sen sijaan päädyimme laajempaan näyttelykatalogiin, jossa kuvattiin tutkimushanketta ja työpajoja tutkijoiden ja osallistujien näkökulmasta ja esiteltiin taiteilijat ja heidän teoksensa (Vallius ym. 2019). Katalogin tarkoituksena oli myös jättää pysyvä, materiaalinen jälki, johon niin kävijät kuin taiteilijat itsekin voisivat myöhemmin palata – olihan yhteisnäyttelyyn osallistuminen monelle elämän ensimmäinen.

Näyttelykatalogin tekemiseen osallistuivat kaikki taiteilijat, ja se toimitettiin yliopistossa. Katalogin ja julisteen ulkoasussa pyrittiin irtautumaan yliopiston väreistä ja korostamaan fonteilla ja asettelulla leikkisyyttä ja keveyttä. Työryhmässä sovittiin, että jokaiselle taiteilijalle annettaisiin saman verran tilaa, yksi aukeama, jossa he kertovat itsestään ja kuulumista käsittelevästä teoksestaan haluamallaan tavalla. Taiteilijat esiteltiin aakkosjärjestyksessä etunimen mukaan.

Työryhmässä keskusteltiin pitkään kielivalikoimasta ja päädyttiin siihen, että katalogin pääkielet olisivat työpajojen tapaan suomi ja englanti ja että teosten nimet voisivat olla monikielisiä. Kaksikielinen julkaisu puolsi paikkaansa: näyttelyyn odotettiin kävijöitä, jotka olivat alkavia suomenoppijoita, kuten kotoutumiskoulutuksen opiskelijoita, tai eivät osanneet lainkaan suomea, kuten kansainvälisen tiedekonferenssin vieraita. Taiteilijat kirjoittivat pohjatekstit joko suomeksi tai englanniksi ja ne käännettiin ja toimitettiin tutkijaryhmässä mitaltaan sopiviksi. Viisi taiteilijaa nimesi teoksensa monikielisesti. Aukeamille valittiin teoskuvia yhteistyössä taiteilijoiden kanssa.

Tässä vaiheessa myös ne tutkijaryhmän jäsenet, jotka eivät olleet aktiivisesti mukana työpajoissa tai itse näyttelyn rakentamisessa, tulivat mukaan prosessiin toimittajan, kääntäjän ja kielenhuoltajan rooleissa. Toimittaja-tutkijat tekivät päätöksiä esimerkiksi sen suhteen, miten paljon kieliasua korjataan ja kuinka paljon säilytetään taiteilijoiden omia tapoja käyttää suomea tai englantia. Kaikki tekstit hyväksytettiin taiteilijoilla ennen julkaisemista. Näyttelykatalogille haettiin ISBN-numero, jotta se tunnistettaisiin tutkimushankkeen julkaisuna, dokumentaationa ja aineistona. ISBN-numero oli taiteilijoille kokolailla yhdentekevä, joskin muutamat tutkijataustaiset osallistujat ovat kertoneet lisänneensä teoksensa julkaisuluetteloonsa osana näyttelyä ja katalogia.

Näyttelyn vastaanotto

Rajojen yli -näyttelyssä vieraili kuukauden aikana kaikkiaan noin 700 henkilöä. Tämä oli Galleria Ratamon kävijäennätys ja gallerian työntekijät huomasivat, että kävijöiden joukossa oli runsaasti ensikertalaisia. Pyrimme toiminnallamme tietoisesti monipuolistamaan näyttelyssä kävijöiden joukkoa. Tämän vuoksi järjestimme näyttelykäyntejä esimerkiksi aikuisten maahanmuuttaneiden kotoutumiskoulutuksen opiskelijoille, Monikulttuurikeskus Glorian nuorille ja korkeakoulujen kansainvälisille opiskelijoille.

Kun näyttelyä arvioidaan tutkimuksen tuotoksena, on sen vastaanottoa syytä arvioida samalla tavoin kuin tutkimusartikkelia. Ensimmäinen kriteeri on lukijoiden määrä, ja tässä suhteessa onnistuimme erinomaisesti. Numeerisen tuloksen lisäksi halusimme selvittää syvällisemmin sitä, mitä näyttely tarjosi kävijöille keräämällä palautetta näyttelytilassa jaettujen lomakkeiden avulla. Tutkimusjulkaisuja yleensä arvioidaan ennen kaikkea vertaisarvioiden palautteiden ja viittausten kautta. Varsinaista ”lukijapalautetta” saadaan tiedeyhteisössä oikeastaan lähinnä silloin, kun julkaisuun viitataan. Vasta luettu artikkeli, kirjan luku tai monografia vaikuttaa tutkimuksena, vaikka julkaisukanavan JUFO-luokituksilla tuntuu tiedepoliittisesti olevan enemmän merkitystä. Samalla tavoin näyttelypalaute osana tutkimusprosessia ja tutkimuksen vaikuttavuutta voi kertoa siitä, onnistuimmeko näyttelyn avulla tuottamaan ja välittämään tietoa kuulumisesta myös yleisölle.

Galleria Ratamolla oli käytössään vieraskirja, johon kävijät saivat kirjoittaa nimensä ja terveisensä näyttelyn järjestäjille ja taiteilijoille. Halusimme kuitenkin kerätä palautetta myös tutkimushanketta varten ja siksi päädyimme laatimaan anonyymin kaksikielisen palautelomakkeen, jossa oli avokysymyksiä. Suomenkielisellä lomakkeella palautetta antoi 41 kävijää ja englanninkielisellä 26 kävijää.

Ensiksi kysyimme, millaisia ajatuksia tai tunteita näyttely herätti. Moni näyttelyvieras alkoi pohtia näyttelyn inspiroimana omaa kuulumistaan tai kuulumattomuuttaan, ympäristön merkitystä sille, kuulumista ylipäänsä, sen moniulotteisuutta ja haurautta, sekä taidetta ja sen merkitystä. Oma katsojan tai kokijan asenne mietitytti, ja näyttely herätti vastaajissa varsin voimakkaita tunteita. Yksi kävijä kuvaa: ”Koin iloa, liikutusta, samaistumista, huvitusta, kaipausta, empatiaa, ihmetystä, ymmärrystä, rauhaa, levottomuutta, lämpöä, lohtua, toivottomuutta, kylmän väreitä ja kipinöitä.” Toinen kävijä toteaa: ”I feel the exhibition very touching. It gives ordinary people opportunities to talk about their life experiences in connection to others.” Näyttely siis herätti vastakaikua yleisössä vähintäänkin samalla tavoin kuin tutkimusjulkaisu voisi tehdä. Tunteiden herättäminen onnistui luultavasti paremmin kuin mihin akateeminen teksti yleensä pystyy, vaikka poikkeuksia toki on.

Kysyimme myös, millaisia ajatuksia tai tunteita sana “kuuluminen” herätti. Vastauksissa oli osin hyvinkin syvällistä kuulumisen ja kuulumattomuuden reflektointia. Monet vastaajat luettelivat kuulumisen herättämiä myönteisiä ja kielteisiä tunteita. Kuulumista pidettiin tärkeänä, jopa yhtenä elämän tärkeimmistä tuntemuksista ja olemassaolon perusteena, vaikka samalla arkisena. Kuuluminen oli jotakin jonka eteen täytyy työskennellä, eikä sitä voi pitää itsestään selvyytenä. Kuuluminen herätti myös kysymyksiä: onko pakko kuulua johonkin? Entä jos kokee kuulumisen sijaan irrallisuutta? Moni korosti kuulumisen pohdinnan herättämiä ristiriitaisia kokemuksia, yksinäisyyttä ja uhkaa.

Entä puuttuiko näyttelystä jokin kuulumisen kannalta tärkeä teema? Suuri osa vastaajista jätti tämän kohdan tyhjäksi. Useiden mielestä mitään olennaista ei puuttunut, vaan näyttelyssä lähestyttiin aihetta monipuolisesti. Olipa jonkun mielestä ”teemoja valtavasti ristikkäin”. Toisaalta jotkut kokivat, että historiallinen ja hengellinen lähestymistapa kuulumiseen olivat poissa. Myös sukupuolen ja seksuaalisuuden poissaoloa kommentointiin. Useampikin kaipasi kaikista haavoittuneimmassa asemassa olevien tai vähemmistöihin kuuluvien tarinoita tai näkökulmia ja sitä, miten he voivat löytää paikkansa. Tästä voi päätellä, että kuulumisen pohtiminen aktualisoituu monella nimenomaan silloin, kun sitä haastetaan.

Akateemisia artikkeleita eivät yleensä lue kuin toiset akateemisesti koulutetut saman alan asiantuntijat. Tässäkin mielessä näyttelyn voi ajatella toimivan hyvin julkaisuna. Vastaajat nimittäin suosittelisivat näyttelyä ”kaikille, ihan kaikille”; mutta erityisesti heille, ”jotka ottavat kuulumisen johonkin itsestäänselvyytenä”. Heille, ”jotka kamppailevat kuulumattomuuden kanssa” ja heille, ”jotka miettivät omaa paikkaansa”, ”paikallisille ihmisille”, ”nomadeille”, ”rajoja ylittäneille”, ”ihan jokaiselle”.

Palautteesta päätellen kävijöiden ei ollut vaikea ottaa vastaan näyttelyn antia ilman laajempaa kontekstualisointia. He eivät vaikuttaneet jääneen kaipaamaan esimerkiksi sitä, että näyttelyssä olisi esitelty työpajatoimintaa ja tutkimushanketta konkreettisesti. Kenties näyttelykatalogi riitti rakentamaan siltaa kävijöille. Tai mahdollisesti taideteokset kiinnostivat enemmän kuin akateeminen tutkimushanke, jonka puitteissa ne oli tuotettu. Taide siis puhutteli – kenties syvemmin kuin akateeminen julkaisu koskaan.

Pohdintoja ja päätelmiä

Rajojen yli -näyttelyssä tiivistyy tutkimushankkeen koko prosessi suunnittelusta toteutukseen ja julkaisemiseen. Hanketta suunnitellessamme emme kuitenkaan tavoitelleet näin laajaa näyttelyä, vaan mainitsimme varovaisesti, että valokuvanäyttely voisi olla yksi mahdollinen kanava esitellä hankkeen tuloksia, jotka pohjautuivat osallistaviin ja taideperustaisiin työpajoihin. Rahoitushakemuksessa Suomen Akatemialle myötäilimme vielä rahoittajan näkemystä siitä, mitä tiedejulkaiseminen on eli vertaisarvioituja tutkimusjulkaisuja tieteellisissä lehdissä ja kustantamojen avoimesti saatavilla olevissa julkaisusarjoissa. Näyttelyt olisivat pikemminkin yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja tieteen popularisointia.

Näyttely ei ollut siis alusta asti määritelty tavoite, jota kohti edettiin, vaan se kehittyi prosessin aikana yhteistyössä eri toimijoiden kanssa. Totesimme, että tutkiessamme taiteen keinoin kuulumisen kaltaista aihetta yhteiseen teemaan ankkuroituva näyttely mahdollistaisi tutkimuskohteen monipuolisen tarkastelun ja tiedon tuottamisen. Tämän lisäksi näyttelyssä pystyttiin vahvistamaan työpajojen välistä yhteistyötä ja asettamaan niin ihmiset kuin teokset vuoropuheluun toistensa kanssa.

Taiteellisessa tutkimuksessa teokset ja esitykset ovat selkeämmin saaneet julkaisun kaltaisen aseman, kun taas taideperustaisen tutkimuksen kentällä ajatellaan usein, että taiteellisen prosessin lopputulos –  taideteos –  ei ole riittävä tutkimustulos, vaan tutkijan tulee analysoida sitä osana prosessia tieteenalansa teorioin ja metodein (Pauwels 2015, 111). Lisäksi taideperustaisessa tutkimuksessa taiteellinen työskenteleminen saatetaan mieltää tavanomaisten laadullisten tutkimusmenetelmien laajennokseksi, yhdeksi tavaksi kerätä tutkimusaineistoa. Toisaalta tämäkään ei ole kovin yksiselitteistä, sillä uusmaterialismiin tai etnografiaan pohjautuvassa taideperustaisessa tutkimuksessa olennaista on prosessi (Sääskilahti 2021b; Pöyhönen ym. 2020) ja esimerkiksi esitysanalyysi saattaa olla kokonaan muiden tutkijoiden kuin siihen osallistuneiden tehtävä (esim. Koski 2015). Uusmaterialistinen taideperustainen tutkimus nojaakin nykyään usein postkvalitatiiviseen tutkimusotteeseen, jossa otetaan etäisyyttä laadullisen tutkimuksen oletuksiin (Sääskilahti 2021b).

Ymmärrämme näyttelyn legitiimiksi tiedoksi kuulumisesta, jolla on itseisarvo ja joka kommunikoi yleisön kanssa kokonaisuutena ilman tutkijoiden tekemiä teostulkintoja. On kuitenkin tärkeää pohtia, millaisia tekijyyteen, tutkijan vastuuseen ja erilaisiin toimijuuksiin liittyviä kysymyksiä uudenlaisessa asetelmassa nousee esille. Näyttelyn kehystäminen legitiimiksi tutkimustiedoksi liittyy myös tietokäytäntöjen rajojen osoittamiseen. Erilaiset tietokäytännöt rajaavat aina joitakin yksilöitä ulos, oli se sitten seurausta kielellisistä käytännöistä tai muista saavutettavuuteen liittyvistä syistä. Tunnistamme toki, että monille näyttelyn kävijöille ei ollut millään lailla oleellista, pohjautuiko näyttely tieteelliseen tutkimukseen. 

Näyttelyä suunniteltaessa tutkijoiden ja osallistujien roolit väistämättä muuttuvat. Kollaboratiivisessa taideperustaisessa tutkimuksessa tutkija voi esimerkiksi työpajoja vetäessään vielä kiinnittää huomiota siihen, että kaikkien ääni kuuluu yhtä lailla ja ohjata teemojen käsittelyä tutkimussuunnitelman kannalta olennaiseen suuntaan. Näyttelyä rakentaessa kehys laajenee, kun taidekentän toimijat, institutionaaliset käytännöt ja julkaisutavat alkavat yhä enemmän ohjata toimintaa. Tutkimukseen osallistujilla oli kuitenkin paljon valtaa verrattuna perinteiseen tutkimusasetelmaan ja perinteiseen taidenäyttelyn rakentamiseen niin teosten valinnassa kuin näytteille asettamisessakin. Näemme Rajojen yli -näyttelyn tässä suhteessa esimerkkinä, jonka toivomme kannustavan niin tutkimusta tekeviä kuin taidekentällä työskenteleviä yhteistoiminnallisiin ja rajoja ylittäviin kokeiluihin.

Näyttely oli konkreettinen päämäärä ja osalle osallistujista tärkeä motivoiva tekijä. Se oli myös taiteilijuuden kannalta joillekin tärkeä avaus. Toisaalta näyttely rajasi tekemistä, sillä aivan kaikkea työpajoissa tuotettua ei voinut tuoda esille. Esimerkiksi taiteentekijän lähipiirin anonymiteettiä vaarantaneita teoksia ei otettu näyttelyyn. Kyse ei ollut niinkään taiteellisesta valinnasta kuin tutkimusetiikasta. 

Näyttelyssä taide eli osallistujien teokset olivat pääosassa. Monet teokset olivat itsessään tekijöiden omakohtaisen ja perusteellisen tutkimuksen tuloksia, joissa tiivistyivät heidän henkilökohtaiset ja käsitteelliset kuulumisen pohdintansa. Esillä oli siis pääasiassa osallistujien tuottama, taiteen kautta välittyvä näkökulma. Galleria tarjosi sekä symbolisen että fyysisen kehyksen heidän tuottamalleen taiteelle ja tiedolle. Tutkijoiden roolit vaihtelivat fasilitaattorista teosten kuratointiin ja yleisökeskustelujen ohjaamiseen. He myös toimittivat näyttelykatalogin.

Näyttelyssä luotettiin taiteen kykyyn välittää tutkimuksemme kannalta relevantteja merkityksiä kuulumisesta. Silti voi kysyä, kommunikoiko taide vain tietylle yleisölle. Samaa voi kysyä perinteisen tutkimusjulkaisun kohdalla – kuinka laajoja yleisöjä se tavoittelee tai tavoittaa? Taidenäyttelyssämme kävi myös yleisöjä, jotka eivät olleet tavanomaisia galleriakävijöitä. Se herätti kiinnostusta myös muissa tutkijoissa, joille taideperustainen tutkimus oli vierasta tai ei ainakaan omakohtaista.

Näyttelyn kautta halusimme tutkijoina kommentoida tieteellistä tiedonmuodostusta ja etenkin tutkimustiedon esittämisen konventioita. Tyypillisessä tutkimusjulkaisussa tutkijalta edellytetään teoreettis-metodologista kehystämistä ja analyysiä. Taidenäyttelyssämme teimme tietoisen ratkaisun olla noudattamatta tätä konventiota. Teosten analyysi – kävijöiden puolesta – olisi rajoittanut niiden tulkintaa ja vähätellyt työpajojen osallistujia tiedontuottajina. Analyysi olisi vienyt näyttelyä liikaa perinteisen tiedejulkaisun suuntaan. Tutkijan ammattikielellä kirjoitettu teksti olisi vääjäämättä abstrahoinut, tiivistänyt, yksinkertaistanut ja typistänyt kokonaisuutta. Teostulkintojen esittämisestä ja menetelmien kuvaamisesta luopuminen oli toisaalta vapauttavaa. Se herätti pohtimaan tapoja, joilla tutkimustietoa voitaisiin kommunikoida uusilla tavoilla uusille yleisöille. Tämän myötä koemme, että näyttelyn tuottama tieto kuulumisesta ilmeni moniulotteisena ja -tulkintaisena kokonaisuutena, jossa aiheen käsittelyt limittyivät paitsi toisiinsa myös yleisön kokemuksiin ja tulkintoihin. Näin ollen näyttely muodostui julkaisuksi miellettäväksi tilaksi, joka heijasti kuulumiselle ominaista neuvottelua ja jatkuvassa liikkeessä olevaa prosessia, ja jossa aiheeseen liittyvä tieto saattoi välittyä myös kielen ja muut semioottiset rajat ylittävinä tunteina ja aistimuksina.

Lähteet

Aineistolähteet

Rajojen yli -hankkeessa tallennetut keskustelut näyttelyn suunnittelusta 15.2. ja 17.2.2019.

Rajojen yli -taidenäyttelyssä otetut valokuvat, helmikuu 2019.

Rajojen yli -hankkeen etnografiset muistiinpanot (Pöyhönen), 2018 ja 2019.

Pöyhönen, Sari; Saresma, Tuija; Hiltunen, Kaisa; Vallius, Antti; Sääskilahti, Nina; Jäntti, Saara; Haapakangas, Eeva-Leena; Puranen, Pauliina; Sahradyan, Sonya. (2024) Crossing Borders - Rajojen yli -hankkeen saatavilla olevat taideteokset, valokuvat ja oheismateriaalit.  https://doi.org/10.17011/jyx/dataset/96310.

Lähdekirjallisuus

Bell, David M. & Pahl, Kate (2018) Co-production: Towards a utopian approach. International Journal of Social Research Methodology 21:1, 105–117. https://doi.org/10.1080/13645579.2017.1348581.

Bradley, Jessica; Moore, Emilee; Simpson, James & Atkinson, Louise (2018) Translanguaging space and creative activity: Theorising collaborative arts-based learning. Language and Intercultural Communication 18:1, 54–73.

Bradley, Jessica; Moore, Emilee & Simpson, James (2020) Translanguaging as transformation. The collaborative construction of new linguistic realities. Teoksessa Emilee Moore, Jessica Bradley & James Simpson (toim.) Translanguaging as Transformation. The Collaborative Construction of New Linguistic Realities. Bristol: Multilingual Matters, 1–12.

Eisner, Elliot (2008) Art and knowledge. Teoksessa J. Gary Knowles & Ardra L. Cole (toim.) Handbook of the arts in qualitative research: Perspectives, methodologies, examples, and issues. Thousand Oaks, CA: Sage, 3–12.

George, Adrian (2015) The Curator’s Handbook. Museums, Commercial Galleries, Independent Spaces. New York: Thames & Hudson.

Goffman, Erving (1974) Frame analysis: An essay on the organization of experience. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Haviland, Maya (2017) Side by side? Community art and the challenge of co-creativity. Lontoo: Routledge.

Hiltunen, Kaisa (2019) Seitsemän elokuvaa kuulumisesta. Lyhytelokuva menetelmänä ja tutkimuksen kohteena osallistavassa hankkeessa. Wider Screen, 19.12.2019. http://widerscreen.fi/numerot/ajankohtaista/seitseman-elokuvaa-kuulumisesta-lyhytelokuva-menetelmana-ja-tutkimuksen-kohteena-osallistavassa-hankkeessa/.

Hiltunen, Kaisa; Sääskilahti, Nina; Vallius, Antti; Pöyhönen, Sari; Jäntti, Saara & Saresma, Tuija (2020) Anchoring belonging through material practices in participatory arts-based research. Forum Qualitative Sozialforschung / Forum: Qualitative Social Research 21:2, artikkeli 25. http://dx.doi.org/10.17169/fqs-21.2.3403.

Johnson, Helen; Macaulay-Rettino, Xander; Banderob, Simon; Lalani, Inara; Carson-Apstein, Emily & Blacher, Ellana (2020) A rose by any other name? Developing a method of collaborative poetics. Qualitative Research in Psychology, 17:4, 477–497.

Jäntti, Saara; Laakkonen, Riku; Mikkola, Tomi; Perhomaa, Janne; Salminen Jarkko; Tanner, Jarno; Uskola, Tommi; Vuoristo, Mirka; Ylimäinen, Arto; Hakuni, Helena; Honkasalo, Marja-Liisa; Nenonen, Tuuli; Rajanti, Christa & muu työryhmä (2018) Kotiteatteriprojekti esittää: Hahmotelmia kodiksi. Tutkiva sosiaalityö, 73–84.  

Jäntti, Saara; Laakkonen, Riku & Honkasalo, Marja-Liisa (2021) Yhteisö, taide ja tutkimus. Keskustelu eettisistä mahdollisuuksista tietämättömyyden tilassa. Teoksessa Lea Kantonen & Sari Karttunen (toim.) Yhteisötaiteen etiikka: Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle. Helsinki: Taideyliopiston julkaisusarja Kokos, 279–318. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-353-038-6.

Kaitavuori, Kaija (2021) The participator in contemporary art: Art and social relationships. Lontoo: I B Tauris.

Koski, Pirkko (2015) Challenging the centre: Asylum seekers encounter native citizens. Nordic Theatre Studies 27, 42–54.

Koskinen, Inkeri (2018) Miksi tieteilijöiden kannattaa tehdä yhteistyötä taiteilijoiden kanssa. Ajatus 75:1, 93–120. https://journal.fi/ajatus/article/view/77487.

Matarasso, François (2019) A Restless art: How participation won and why it matters. Lontoo: Calouste Gulbenkian Foundation. https://arestlessart.com/ (Luettu 12.6.2024).

O’Neill, Paul (2016) The Culture of Curating and the Curating of Culture(s). Cambridge, Massachusetts: The MIT Press.

Pauwels, Luc (2015) ‘Participatory’ visual research revisited: A critical-constructive assessment of epistemological, methodological and social activist tenets. Ethnography 16:1, 95–117.

Persson, Anders (2022) Frame analysis. Teoksessa Michael Hviid Jacobsen & Greg Smith (toim.) The Routledge International Handbook of Goffman Studies. Lontoo: Routledge, 119–130.

Pöyhönen, Sari & Paulasto, Heli (2020) Kieli ja taide: Lähtökohtia, menetelmiä ja tulevaisuuden suuntia. Teoksessa Heli Paulasto & Sari Pöyhönen (toim.) Kieli ja taide – soveltavan kielentutkimuksen ja taiteen risteämiä. Language and the arts – creative inquiry in applied linguistics. AFinLA-e. Soveltavan kielitieteen tutkimuksia 74, i–xx.

Pöyhönen, Sari; Kokkonen, Lotta; Tarnanen, Mirja & Lappalainen, Maija (2020) Belonging, trust and relationships: Collaborative photography with unaccompanied minors. Teoksessa Emilee Moore, Jessica Bradley & James Simpson (toim.) Translanguaging as transformation: The collaborative construction of new linguistic realities. Bristol: Multilingual Matters, 58–75.

Ryynänen, Sanna & Rannikko, Anni (2021) Johdanto. Teoksessa Sanna Ryynänen & Anni Rannikko (toim.) Tutkiva mielikuvitus: Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset menetelmät yhteiskuntatieteissä. Helsinki: Gaudeamus, 11–30.

Sääskilahti, Nina (2021a) Amelien silmä: Kuuluminen ja taiteen mikropolitiikka. Kulttuurintutkimus 38:1, 18–29. https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/89899/59217.

Sääskilahti, Nina (2021b) Postkvalitatiivisia liikahduksia tekstin ja äänen välillä. Elore 28:1, 73–83. https://journal.fi/elore/article/view/101849/64240.

Vallius, Antti; Haapakangas, Eeva-Leena; Pöyhönen, Sari; Saresma, Tuija; Jäntti, Saara; Hiltunen, Kaisa & Sääskilahti, Nina (toim.) (2019) Crossing Borders = Rajojen yli. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/66656

Yassi, Annalee; Spiegel, Jennifer Beth; Lockhart, Karen; Fels, Lynn; Boydell, Katherine & Marcuse, Judith (2016) Ethics in community-university-artist-partnered research: Tensions, contradictions and gaps identified in an ‘Arts for Social Research’ Project. Journal of Academic Ethics 14:3, 199–220.

Viitteet

[1] Käytämme ilmaisuja ’osallistavat menetelmät’ ja ’osallistava tutkimus’, koska ne ovat melko vakiintuneita. Sanna Ryynänen ja Anni Rannikko (2021, 11) ovat kuitenkin todenneet, että usein olisi osuvampaa puhua osallistavan tutkimuksen sijaan osallistuvasta tutkimuksesta.

[2] Osa ääni- ja videoteoksista on kuultavissa ja nähtävillä hankkeen virtuaaligalleriassa osoitteessa: https://www.jyu.fi/fi/hankkeet/rajojen-yli

[3] https://www.jyvaskyla.fi/taidemuseo/nayttelyt-ja-tapahtumat/nayttelyarkisto/matkalla-maan-keskipisteeseen-2020

[4] Transkriptiossa (.) tarkoittaa taukoa ja [--] poistettua tekstiä.

Tekijät

FT Sari Pöyhönen on soveltavan kielentutkimuksen professori Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimuksensa ja julkaisunsa tarkastelevat kielikoulutus- ja kotouttamispolitiikkaa, pakkomuuton ja kuulumisen kielikysymyksiä sekä kielellistä kansalaisuutta. Hän on erikoistunut narratiiviseen tutkimukseen, lingvistiseen etnografiaan ja taidelähtöisiin menetelmiin soveltavassa kielentutkimuksessa. ORCID: 0000-0003-1507-7206

FT Antti Vallius työskentelee taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkijana Jyväskylän yliopistossa. Tutkimuksissaan hän on ollut kiinnostunut erityisesti maisemasta, ympäristön kuvallisesta esittämisestä ja kuulumisesta. ORCID: 0000-0003-1679-1209

FT Saara Jäntti on tarkastellut mielenterveyden ja kuulumisen kysymyksiä sekä kodin merkityksiä useissa taideperustaisissa ja omaelämäkerrallisia tekstejä käsitelleissä tutkimuksissa erilaisissa psykiatrisissa ja kulttuurisissa konteksteissa. Hän on johtanut mm. suomalaisten mielisairaalamuistoja käsitellyttä Muistoihin kaivertuneet tilat -hanketta (Koneen säätiö 2017-2021) sekä tuetusti asuvien mielenterveyskuntoutujien kodille antamia merkityksiä teatterin keinoin tarkastellutta, yhteisötaiteellista THEATRE-hanketta (SA 2016-2018). ORCID: 0000-0001-8964-0175

FT Kaisa Hiltunen on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on tutkinut elokuvaa ja elokuvakokemusta laajasti esimerkiksi kuulumisen, toiseuden ja luontosuhteen näkökulmasta osallistavan tutkimuksen, vastaanottotutkimuksen ja kyselytutkimuksen menetelmin. Tällä hetkellä hän työskentelee eurooppalaisen elokuvan kilpailukykyä tarkastelevassa hankkeessa. ORCID: 0000-0001-6120-0098

FT Nina Sääskilahti on kulttuurintutkija.
ORCID: 0000-0001-7836-8049

Tuija Saresma on kulttuurintutkija, joka on tutkinut lukemista ja kirjoittamista kaunokirjallisuudesta omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen ja sosiaaliseen mediaan. Viime vuosina hän on tutkinut erityisesti populismia ja vihapuhetta. Hän on myös opettanut omaelämäkerrallista kirjoittamista ja tieteellistä kirjoittamista. Saresma siirtyi tämän julkaisuprojektin aikana kulttuurintutkimuksen professoriksi Itä-Suomen yliopistoon työskenneltyään pitkään tutkijana Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuskeskuksesta, josta hän aikanaan väitteli aiheenaan taideomaelämäkerrat. ORCID: 0000-0003-0635-4902

FM Pauliina Puranen on suomen kielen väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Hän työskenteli aiemmin projektitutkijana Rajojen yli -tutkimushankkeen teatterityöpajoissa toimien myös tämän teoksen toimitussihteerinä. Omassa väitöstutkimuksessaan Puranen tarkastelee kieli-ideologisia ja rasiolingvistisiä kysymyksiä ammatillisessa koulutuksessa. ORCID: 0000-0003-1018-4897