Tuija Saresma, Jenna Jauhiainen, Aleksi Knuutila, Heidi Kosonen, Susi Nousiainen

Tarkastelemme tutkivismia uutena käsitteenä sekä toiminnan muotona, joka haastaa tiedeyhteisön vakiintuneita tapoja toiminnallisena tai jopa performatiivisena tieteen tekemisen menetelmänä. Kehittelemme tutkivismia osana kollaboratiivisen tieteellis-taiteellisen tekemisen prosessia. Siinä hahmotamme olemassa olevien, perinteistä ”objektiivista” ja ”intressitöntä” tutkimusta haastavien käsitteiden muodostamaa tilaa ja työstämme yhteisellä lukemisella, keskustelulla ja siinä heräävien ajatusten visuaalisella dokumentoinnilla tutkivismille paikkaa tuossa käsiteavaruudessa. Olennainen osa tutkivismia on prosessin vaiheiden, siihen liittyvien tunteiden, ahaa-elämysten ja epäilysten dokumentoiminen. Työskentelymme lopputulos on tekstimuotoinen esitys, johon sisältyy visuaalinen käsitekartta, valokuvia ja ääniteos.

Avainsanat: tutkimusetiikka, huolenpito, tieteenteon kiertotalous, tutkivismi, valta

Tässä esseessä tarkastelemme tutkivismia, siis tutkimuksen ja aktivismin yhteismuotoja ja vuorovaikutusta. Teksti syntyi osana tieteellis-taiteellisen tekemisen prosessia, jossa kokeilimme erilaisia yhdessä lukemisen ja kirjoittamisen muotoja. Prosessissa hahmotimme olemassa olevien, perinteistä ”objektiivista” ja ”intressitöntä” tutkimusta haastavien käsitteiden muodostamaa tilaa ja työstimme yhteisellä lukemisella, keskustelulla ja heräävien ajatusten visuaalisella dokumentoinnilla tutkivismille paikkaa tuossa käsiteavaruudessa. Syntyneessä tekstissä kuvaamme moninaisia merkityksiä tutkivismille uutena käsitteenä sekä toiminnan muotona, joka haastaa tiedeyhteisön vakiintuneita tapoja toiminnallisena tai jopa performatiivisena tieteen tekemisen menetelmänä. Olennainen osa tutkivismia on prosessin vaiheiden, siihen liittyvien tunteiden, ahaa-elämysten ja epäilysten dokumentoiminen. Työskentelymme lopputulos on tekstimuotoinen esitys, johon sisältyy visuaalinen käsitekartta, valokuvia ja ääniteos.

Voisiko tutkimusta tehdä aktivismin tapaan? Kuinka? Millä tavoin aktivismi voi olla tutkimuksellista? Saako tutkimuksen motivaattorina olla halu parantaa maailmaa? Mitä on tutkijoiden yhteiskuntavastuu? Entä mitä voisi olla yhteisvastuu akateemisesta toimintakulttuurista ja akateemisen tutkimuksen kestävyydestä? Voisiko vastuun ymmärtää huolenpitona, jolla pyritään aktiivisesti parantamaan myös tiedeyhteisön hyvinvointia ja työolosuhteita? Entä millaisella asenteella tiedettä ja tutkimusta tulisi tehdä, jotta toiminta olisi mahdollisimman kestävää? Näitä kysymyksiä pohdiskelemme tässä esseessä, pamfletissa tai manifestissa, joka on syntynyt yhteisessä useamman vuoden mittaisessa, väliin intensiivisemmässä, väliin muiden töiden alla hautuneessa ajattelu- ja kirjoitusprosessissa.

Käsite tutkivismi syntyi syksyllä 2019 Jyväskylän yliopiston kampuksella, Puutarhurin talossa, monitieteisessä Toisin julkaisemisen seminaarissa, johon tämänkin kirjan johdannossa viitataan. Se tuntui resonoivan monen paikalla olleen tutkijan ajatusten kanssa ja siitä pidettiin jopa työryhmä Kulttuurintutkimuksen päivillä Tampereella syystalvella 2019 – ja siitä keskusteltiin myös vuoden 2023 päivien loppupaneelissa. Jatkoimme käsitteen systemaattisempaa kehittelyä Koneen säätiön rahoittamassa Vastapuhe-hankkeessa (”Aktivismi taiteen ja tieteenteon välineenä: “tutkivismia” vaikuttavasta vastapuheesta suomalaisessa verkkoyhteisössä”, 2021–2024: https://vastapuhe.fi/), joka tarjosi maaperää tutkivistiselle tutkimusotteelle sekä tieteiden ja taiteiden väliselle dialogille. Keskusteluissamme olemme palanneet yhä uudelleen pohtimaan esimerkiksi tutkimuksen lausumatonta tai ääneen sanottua poliittisuutta, tutkimuksen ja aktivismin mahdollisia yhteismuotoja ja keinoja, ja sitä, minkälaisia päämääriä ajattelemme tai haaveilemme tutkimuksella ja taiteella olevan. Meitä on askarruttanut tutkimuksen ja yhteiskunnallisen todellisuuden suhde ja olemme miettineet kysymyksiä kuten voiko uutta tieteellistä tietoa tuottaa aktivismin keinoin, tekemällä tutkimusta ja samalla aktiivisesti puuttumalla epäoikeudenmukaisuuksiin, minkälaisia eettisiä erityiskysymyksiä ja ryhmässä toimimisen tapoja tällaiseen toimintaan liittyisi ja miten tämä vaikuttaisi tutkimuksen raportointiin, julkaisemiseen ja tapoihin kurottautua akatemiasta yhteiskuntaa kohden.

Näitä kysymyksiä ovat tutkijat esittäneet aina kriittisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen alkuajoista. Sosiologi C. Wright Millsin (2015, 18) termi sosiologinen mielikuvitus viittaa tutkijan velvollisuuteen analysoida yksilön kokemusten ja yhteiskunnan rakenteiden kosketuspintoja, jotta voimme ”ymmärtää, mitä maailmassa ja meissä itsessämme tapahtuu”. Sosiologian professori Suvi Salmenniemi (2018, 45) laajentaa millsiläistä sosiologista mielikuvitusta toivon politiikkaan: tutkijan eettinen tehtävä on osoittaa, miten asiat voivat olla toisin. Feministisen tutkimuksen ja kulttuuriantropologian keskiössä on kysymys tutkimusetiikasta ja tutkimuksen vaikutuksesta ”tutkittaviin” tai mieluummin tutkimukseen osallistuviin (esim. Harding 1991; Hoggart 2017); on myös pohdittu sitä, miten julkaista tutkimusta myös tutkimukseen osallistuneita palvelevalla tavalla (Denzin & Lincoln 2000; Behar 1997). Kulttuurintutkimuksen ja feministisen tutkimuksen ytimessä on pyrkimys vaikuttaa yhteiskuntaan siten, että rakenteellisia väkivallan muotoja tutkimalla ja akatemian sisällä toimimalla rakenteita on myös mahdollisuus muuttaa (Hill Collins 2013; Ahmed 2017; Arndt 2021). Suomeksikin on tarkasteltu ”tutkimuksen, taiteen, aktivismin ja arkisten taktiikoiden yhtymäkohtia” Susanna Paasosen (2005a) toimittamassa  artikkelikokoelmassa Aktivismi: Verkostoja, järjestöjä ja arjen taitoja.

Tämä Tutkivismin teemat ja teesit -teksti on yhtäältä pamfletti, jossa esittelemme tutkivismin käsitettä ja sitä, mitä se voi tarkoittaa. Toisaalta teksti on ajattelu- ja kirjoitusprosessimme lopputulos tai ainakin välivaihe, dokumentaatiota siitä, mitä tutkivismi meille merkitsee. Kolmanneksi esseemme pyrkii saamaan aikaan kihinää, ajatusversoja ja inspiraatiota sellaisessa lukijassa, joka haluaa tutkimuksellaan muuttaa maailmaa – ehkä manifestinomaisesti jopa innostaa tutkimuksen parissa työskenteleviä tällaisiin tavoitteisiin. Toivomme, että tekstimme lukija osallistuu omalla pohdinnallaan keskusteluumme, ja jatkaa sitä joko ammentamalla jotain itselleen tai olemalla rohkeasti eri mieltä. Olemme kiitollisia, jos ajattelumme jakaminen auttaa jotakuta muutakin kehittämään praktiikkaansa.

Avaamme yhteistä prosessiamme tämän tekstin ja sen syntyprosessia havainnollistavien ”pysäytyskuvien” eli eri vaiheissa tuottamiemme käsitekarttojen, valokuvien ja ääniteoksen lisäksi myös tutkivismin teesien muodossa. Teesien tarkoituksena on tiiviissä muodossa antaa välähdyksiä sitä, mitä tutkivismi voisi olla ja mihin sitä tarvitaan. Tiukat teesit toimivat tyylillisesti vastapainona haaveilevalle ja utopioihin kurkottelevalle pohdinnallemme tutkivismin ihanteellisesta ja affektiivisesta puolesta – siitä, mitä kaikkea hyvää tutkivismin avulla voidaan saavuttaa.

Kuluneiden vuosien aikana olemme työstäneet tätä kirjoitusta useissa vaiheissa, jotka ovat ulottuneet alustavista keskustelumuistiinpanoista spontaaniin tekstuaaliseen vuoropuheluun ja lopulta käsitteellisempään pohdintaan. Prosessin dokumentaatiota on myös ääniteos^[1]: siinä luemme ääneen katkelmia sellaisista toistemme dialogisessa kirjoittamisen prosessissa syntyneistä teksteistä, jotka ovat erityisen paljon kiehtoneet, häirinneet tai herätelleet meitä. Keskustelut syntyivät osana yhteistä visuaalisen tietokoneohjelma Miron avulla toteutettua miellekarttaharjoitusta (kaavio 1) tutkivismi-käsitteen äärellä. Ääniteos oli ensi kertaa esillä Kulttuurintutkimuksen päivillä Itä-Suomen yliopistossa joulukuussa 2021. Myös tähän tuotokseen kuuluvat valokuvat on otettu Joensuussa järjestetyiltä päiviltä.

Tämä essee tutkivismin teeseineen on syntynyt samalla metodilla kuin ääniteoskin. Olemme tallentaneet eri keinoin – kuvin, käsitekartoin, tekstikatkelmin, ääninä – keskustelujamme. Näiden meitä erityisesti kiinnostaneiden teemojen, tekstinpalasten ja fragmentaaristen ajatusten pohjalta olemme kirjoittaneet tekstiä esseeksi yhdessä. Prosessissa olemme kokeilleet erilaisia keinoja neuvotella ja synnyttää yhteistä ymmärrystä aiheesta siitä huolimatta, että se merkitsee meille kullekin ja eri aikoina eri asioita. Olemme esimerkiksi soveltaneet kollaboratiivista prosessikirjoittamista, hyödyntäneet mainittua yhteistyöalusta Miroa ja muokanneet syntyneitä dokumentteja tiivistäen ja laventaen, yhdessä ja vuoron perään, villisti värikoodaten, vastuuta vaihdellen ja lankoja kädestä toiseen siirrellen. Olemme pyrkineet suodattamaan tähän tekstiin monipolvisista ja toistuvista keskusteluistamme ne asiat, jotka nousivat esiin usein tai joihin tuntui kiteytyvän jotakin erityisen olennaista tutkivismista. Kuitenkin myös sattumalla on ollut prosessissamme tärkeä sijansa.

Käsittelemme esseessämme useita teemoja, jotka kytkeytyvät tutkivismiin toimintatapana. Näitä ovat ainakin tutkivismi mahdollisuutena kokonaisvaltaiseen vaikuttamiseen; tietoinen ja tiedostamaton vallankäyttö tiedon synnyssä, välittämisessä ja omistamisessa; tieteenteon kiertotalous ja vastuu prosessin jätteistä; huolenpito ja laajennettu eettinen reflektiivisyys sekä yhteistyön opetteleminen ja yhteismuotoutuminen. Käsittelemme näitä teemoja eri kulmista ja pohdimme niiden kautta tutkivismin mahdollisuuksia ja tulevaisuutta. Seuraavassa määrittelemme löyhästi, miten tutkivismi suhteutuu sisarkäsitteisiinsä, ja ennen kaikkea, kuinka se niistä eroaa. Sitä kautta kutsumme lukijaakin pohtimaan, onko tutkivismin uudiskäsitteen avulla mahdollista tavoittaa jotakin uutta prosessista, jossa tiedettä ja taidetta tuotetaan aktivistisin painotuksin. Käsitteellisen paikantamisen jälkeen käsittelemme edellä mainittuja teemoja oman tutkivistisen työmme näkökulmasta, katkelmallisestikin, kysyen, ehkä ihmetellen. Osana esseetä esitämme kymmenen teesiä tutkivismista. Lopuksi kutsumme lukijan mukaan kuvittelemaan tutkivismin potentiaalia omassa työssään.

Tutkivismi käsitekartalla

Meille tutkivismi tarkoittaa erityistä, reflektoitua suhdetta tieteelliseen tutkimukseen. Se on asenteiden ja käytäntöjen kokonaisuus, joka pyrkii muuttamaan tutkimuksen tekemiseen liittyviä, usein ääneen lausumattomia oletuksia ja vahingollisia kulttuureja. Tutkivismi kehkeytyy myös lähelle tulevista sukulaiskäsitteistä. Seuraavassa kerromme, miksi ne yksin eivät aina riitä, vaan tutkivismin käsitettä kuitenkin tarvitaan – mitä uutta juuri tutkivismi tuo esimerkiksi aktivismin, artivismin ja poeettisen aktivismin rinnalle tai suoraan yhteiskunnan muuttamiseen pyrkivän taistelevan tutkimuksen rinnalle.

Aktivismi, jota toki myös tutkijat voivat harjoittaa, on nimensä mukaisesti aktiivista poliittista toimintaa jonkin puolesta tai jotakin vastaan. Taiteen kentällä aktivistinen ote ei herätä yhtä paljoa tunteita kuin tieteen kentällä, jossa muutokseen pyrkimistä ei aina katsota hyvällä, vaan puhutaan tieteen politisoitumisesta, ideologisuudesta tai vääristymisestä. Internet on tuonut aktivismiin uuden ulottuvuuden (Paasonen 2005b) – hyvänä esimerkkinä #MeToo – ja puhutaan myös someaktivismista, klikkiaktivismista tai kliktivismista (Kesa 2018). Artivismi eli aktivistinen taide (Sandoval & Latorre 2007) pyrkii vaikuttamaan taiteen ja kulttuurin avulla ajamiensa asioiden edistämiseen. Artivismissa siis ajetaan poliittista agendaa taiteen keinoin. Poeettisessa aktivismissa (Hiltunen et al. 2020) taiteilijat pyrkivät vaikuttamaan yleisöön taiteen omin esteettisin keinoin; poeettinen aktivismi pyrkii koskettamaan ja näkemään asiat uudella tavalla. Siinä missä artivismi ja poeettinen aktivismi tuovat taiteellisen toiminnan aktivismiin, taisteleva tutkimus (Ryynänen & Suoranta 2014) puolestaan kiinnittyy selkeästi akateemiseen perinteeseen korostaen kuitenkin tutkimuksen yhteiskunnallista merkitystä. Taistelevilla tutkimusmenetelmillä tarkoitetaan laajasti kriittisiä, kantaaottavia, osallistuvia ja toiminnallisia tutkimustapoja, joissa sosiaalista todellisuutta tarkastellaan ja maailmaa muutetaan yhdessä ihmisten kanssa.

Tutkivismi tulee lähelle myös intellektuaalista aktivismia sekä aktivistista tutkimusta. Amerikkalainen sosiologi Patricia Hill Collins, joka on työssään tarkastellut rodun ja sukupuolen risteyksiä ja tehnyt suurelle yleisölle tunnetuksi mustien feministien ajattelua (ks. erit. Black Feminst Thought: Knowledge, Consciousness, and the Politics of Empowerment, 1990), puhuu omasta sisä- ja ulkopuolisesta asemastaan akatemiassa kumpuavista kuulumisen ja ulossulkemisen tunteista. Ne ovat muovanneet hänen intellektuaalisen aktivisminsa piirteitä ja antaneet hänelle mahdollisuuden työskennellä ja julkaista sekä kurinalaisen akateemisesti että joustavammin, populaarimmin ja laajempia yleisöjä tavoitellen (Hill Collins 2013, 3). Hänelle älyllinen aktivismi on puhumista kahdelle yleisölle: yhtäältä vallanpitäjille tai eliitille, joka uskoo omaavansa yksinoikeuden totuuteen, ja toisaalta tavallisille ihmisille.

”Puhuminen vallalle” tarkoittaa akateemisen tiedon tuotannon muuttamista sisältä käsin, akatemian kielellä. Tiedon ja totuuden valtarakenteiden muuttamisen sisältä käsin tapahtuu esimerkiksi kehittämällä sellaisia vaihtoehtoisia sosiaalisen epätasa-arvon analyyseja, joita akateemiset yleisöt pitävät uskottavina. Hill Collinsin kohdalla tämä on tarkoittanut rodun, luokan, sukupuolen ja seksuaalisuuden sinnikästä tuomista akateemiseen keskusteluun. Hän kutsuu antirasistisen diskurssin ja käytäntöjen tuomistaan tutkimuksensa keskiöön ja tapaansa purkaa tätä kautta niiden suhdetta akateemiseen totuuteen ’rodusta’ ja rasismista purkamista teoreettiseksi interventioksi, joka voi käynnistää muutoksen: ihmiset saattavat alkaa ajatella eri tavoin tullessaan tietoiseksi näistä suhteista ja lopulta myös toimia eri tavoin. Hill Collins on tehnyt intellektuaalista muutostyötä erityisesti rodun ymmärtämisen suhteen, mutta uskoo, että sama ajattelun muuttaminen on mahdollista myös suhteessa sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan, seksuaalisuuteen, uskontoon ja kansalaisuuteen, kunhan intellektuaalinen aktivisti vain kykenee puhumaan vakuuttavasti vallan kieltä. (Mt., 5–6.)

Yksin vallan kielellä puhuminen ei Hill Collinsin älyllisessä aktivismissa riitä. Toinen keskeinen strategia on puhua totuutta tai totuudesta suoraan ihmisille – ei vain vallassa olijoille, vaan suurelle yleisölle – näiden ymmärtämällä kielellä. Niin kutsutut tavalliset ihmiset tarvitsevat tietoa, joka auttaa heitä heidän arjessaan. Akateemisen työn vaatimusten, kokousten, arvioinnin, opetuksen, kanssa kamppaileville antautuminen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa voi tuntua utopialta, ja se edellyttääkin Hill Collinsin mukaan puhumista, järkeilyä, rehellisyyttä, rakkautta, rohkeutta ja hoivaa. Länsimaissa tällaista omistautumista julkiseen keskusteluun saatetaan kuitenkin arvostaa ja se saattaa tuottaa mediaesiintymisiä ja jopa palkintoja^[2], mutta on maita, joissa totuuden puhuminen julkisesti saattaa johtaa kotiarestiin, vankilaan tai jopa kuolemaan (mt., 8).

Patricia Hill Collins on pitkän linjan sosiologi, joka on intellektuaalisen uransa aikana harjoittanut molempia ”totuuden puhumisen muotoja” ja julkaissut kirjoja, journaaliartikkeleita ja esseitä sekä puhunut yhtä lailla akateemisilla kuin kansalaisfoorumeilla. Hänen intellektuaalisen aktivisminsa keskeinen muoto on kirjoittaa ja puhua eri rekistereissä: akateemisen kaavan mukaan, mutta myös vapaammin ja saavutettavammin. Tämä liittyy viime aikoina yleistyneeseen ”julkisen sosiologian” suuntaukseen, jossa korostuu halu puhua ihmisten kanssa yhteiskunnan ilmiöistä ja kouluttaa heitä. Hill Collins haastaa tutkijoita miettimään, mitä tapahtuisi tieteelle ja totuudelle, jos laskeutuisimme norsunluutornista ja puhuisimme tutkimuksestamme akateemisten konferenssien lisäksi julkisissa kirjastoissa, lukiolaisille, vanhempainvalmennuksessa – ja lähipiirissämme. Myös tutkimustulosten saavutettavuutta ja tutkijan tavoitettavuutta sosiaalisen median kautta pidetään nykyisin tärkeänä, joskin kiistanalaisena vaatimuksena, sillä se voi asettaa tutkijat alttiiksi erilaisille somehyökkäyksille. 

Aktivistinen tutkimus tulee lähelle intellektuaalista aktivismia. Se auttaa käsitteen kehittäjän, antropologi ja diasporatutkija Charles R. Halen (2011), mukaan ymmärtämään paremmin epätasa-arvon, alistuksen, väkivallan ja vastaavien inhimillistä kärsimystä aiheuttavien olosuhteiden juurisyitä. Aktivistista tutkimusta tehdään läpi tutkimusprosessin aina alkuideasta tutkimustulosten levittämiseen yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka kärsivät näistä olosuhteista. Sitä käytetään – jälleen yhdessä näiden ihmisten kanssa – hankkimaan tarvittavat resurssit ja strategiat, joiden avulla kyetään muuttamaan näitä olosuhteita.

Aktivismi, artivismi ja poeettinen aktivismi jakavat tutkivismille hahmottelemiamme päämääriä ja keinoja, mutta ilman auki kirjattua tutkimuksellista puolta. Taisteleva tutkimus on lähellä sitä, kuinka miellämme tutkivismin, mutta eroaa tästä siinä, että tutkivismi pyrkii tietoisesti yhdistämään tutkimuksen tekoon aktivistisia ja taiteen keinoja, esimerkiksi hyödyntämällä performanssin keinoja, tuottamalla ääniteoksen käsitteellisestä työskentelystä, tuomaan tutkimustuloksia esiin näyttelyssä. Tutkivismi vertautuukin työskentelytavassaan artivismiin, jossa aktivismi lainaa ehkä taiteen keinoja, mutta yhtä lailla taide toteutuu ja tapahtuu aktivismin muotojen kautta. Toisaalta intellektuaalinen aktivismi ja aktivistinen tutkimus liittävät aktivismin selkeämmin akateemiseen tutkimukseen ja ne ovatkin käsitteinä hyvin lähellä tutkivismia. Tutkivismilla on siis yhtäläisyyksiä sitä edeltäneisiin akateemisiin käsitteisiin, mutta se myös eroaa niistä tavoilla, joista me tutkivismi-hankkeen tutkijatkaan emme aina ole samaa mieltä. Yhtenä keskeisenä tutkivismin ominaisuutena on, että sen avulla pyritään muuttamaan uusliberaalistista akatemiaa: se on tapa toimia kestämättömissä rakenteissa, tai ainakin siinä pohditaan, miten kestämättömissä rakenteissa voisi toimia paremmin.

Tutkivismi mahdollisuutena kokonaisvaltaiseen vaikuttamiseen

Tutkivismi on keino tehdä pesäeroa ajatteluun, jossa tiede on “neutraalia” ja objektiivista, eikä se määritelmällisesti saa liittyä poliittiseen toimintaan. Me ajattelemme kriittisen kulttuurintutkimuksen ja feministisen tutkimuksen perinteiden mukaisesti, että tutkimus itsessään on maailmallista ja poliittista (ks. esim. Lehtonen 1996, Liljeström 2004, Saresma 2007). Akateemisen tutkimuksen päämäärä on toki ennen kaikkea tieto, ja tieteen tehtävä on tuottaa lisää tietoa, jotta maailmaa ja sen kokemista olisi mahdollista ymmärtää mahdollisimman syvällisesti. Pidämme kuitenkin naiivina ajatusta, että tiedontuottamisen motiivi olisi ainoastaan intellektuaalinen. Tutkivismin lähtökohta on pikemminkin ymmärtää se, että kaikki tieto on lähtökohtaisesti jonkin tahon intresseistä käsin tuotettua, ja tunnistaa oma tiedonintressi, oli se sitten tekninen, praktinen tai emansipatorinen (Habermasin tiedonintresseistä ks. Kannisto 2002). Tutkivismissa se olisi luontevasti emansipatorinen.

Uuden tiedon tuottamiseen sitoutuminen on arvokasta, mutta meidän on elettävä sen realiteetin kanssa, että vaikka tieto voi kumuloitua, tiedon tuottaminen on päättymätön, tilanteinen, paikantunut (Haraway 1988) ja aina keskeneräinen prosessi. Lopullisen totuuden saavuttaminen ainakin ihmistieteellisen tutkimuksen kohteena olevista ilmiöistä on hankalaa, jollei mahdotonta. Mitä enemmän jostakin asiasta tuotetaan tietoa, sitä tietoisemmaksi tullaan tiedon rajallisuudesta ja sen kulloisestakin näkökulmaisuudesta.

Tutkivismissa olennaista on ymmärtää, että tutkimus prosessuaalisena toimintana synnyttää muutakin kuin tietoa: ymmärrystä, toimintaa, kokemuksia, tunteita ja myös tutkimuksessa tuotettua “ylijäämäistä dataa”, josta puhumme myöhemmin tutkimuksen “jätteenä”. Tutkimuksen tekeminen aina myös joko ylläpitää rakenteita tai purkaa niitä, tai jopa molempia samaan aikaan. Tutkivistisessa tutkimuksessa valintoja pyritään tekemään tietoisesti ja perustelemaan eettisesti.

Kontekstualisoimaton puhe tieteen vaikuttavuudesta pyllähtää helposti korostamaan tutkimustoiminnan välinearvoa, ja tutkimuksen tekemisen uusliberaalit rakenteet alistavat tälle välineellisyydelle niin tutkijat kuin tutkimuksen kohteetkin. Tutkivistinen toiminta onkin paluuta tieteen itseisarvon painottamiseen. Keskeistä on tunnistaa, että tutkimus toimintana on elettyä – ruumiillista ja tunteellista – todellisuutta siihen osallistuville: tutkijoille, tutkimukseen osallistuville, mutta myös samoissa tiloissa oleskeleville ja työskenteleville, perheenjäsenille, naapureille, lemmikkikaneille. Tutkivismin vaade solidaarisuudesta, läpinäkyvyydestä ja huolenpidosta konkretisoituu, kun hahmotamme, ettei tutkimustoimintaa tehdä tyhjiössä, vaan tutkimusaiheet vaikuttavat tutkijoihinsa.

Nykyisin tutkimustyössä käytettävissä olevat vaikuttavuuden mittarit liittyvät tutkittujen ilmiöiden luonteeseen, mutta myös tutkimuksen vaikutuksia erotteleviin arvovalintoihin. Esimerkiksi draama- ja taidekasvatuksessa painotetaan kokonaisvaltaista ymmärrystä ja kokemuksellista oppimista, johon kuuluu tiedon omaksumisen lisäksi kehollista oppimista empatian ja fiktion ja ei-fiktion välisessä tilassa kulkemisen avulla. Tällaisessa oppimisessa keskeiseksi saattaa nousta hyvin aistimuksellinen kokemus, katse tai tunne lihaksistossa, eikä se välttämättä muotoudu puhuttaviksi sanoiksi. Kykenemättömyys pukea kokemusta sanoiksi ei tarkoita, etteikö tieto olisi validia. Mutta onko akateemisesti arvostetun tieteellisen tiedon piirissä mahdollista tuottaa sellaisia arvokkaita kokemuksia, jotka tunnistamme tärkeiksi, vaikka ne eivät taivu sanoiksi tai määrällisillä mittareilla esitettäviksi?

Seuraamme lukuisia feministi- ja postkoloniaalisia ajattelijoita siinä, että emme halua uusintaa järki vs. tunteet -vastakkainasettelua (ks. esim. Behar 1997; Salami 2021). Usein erottelut järkeä korostavan kognition ja ruumiillisen tai aistitiedon välillä muodostavat hierarkioita, ja arvottavissa vastakkainasetteluissa osa tiedon kokonaisuudesta suljetaan näin kenties kokonaan pois. Tieteellinen tieto esitetään usein ohuesti asiallisena rationaalisena tietona, vaikka sen omaksuttavuus ja kyky vakuuttaa perustuu osin retoriikkaan. Kyse on tällöin myös tieteellisen tiedon ja sen julkaisemisen kyvystä herättää tunteita. Tunteet ovat yksi tiedon ulottuvuus, vaikka se usein kielletään. Tunteita hyödynnetään myös tieteellisessä kirjoittamisessa (Denzin & Lincoln 2000; Behar 1997; Latvala et al. 2004; Saresma 2004). Tunteiden avulla tekstistä voi tehdä helpommin saavutettavaa tai omaksuttavaa ja affektiivisuus saattaa tuottaa vaikuttavuutta myös rationaalisella tasolla. Esimerkiksi hankalista aiheista – kuten vaikkapa ilmastonmuutoksesta tai yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta – puhuttaessa epätoivotun tiedon ja yksilön haltuunottokyvyn välillä voi olla niin sanottua kognitiivista dissonanssia (esim. Aaltola 2020; Pihkala 2017), jonka voi ohittaa vain johonkin muuhun kuin järkeen – eli ruumiilliseen tai tunnereaktioon – vetoamalla. Muidenkin kuin erillisenä esitettyjen kognitiivisten ulottuvuuksien huomioon ottaminen voi tuottaa sellaista tietoa ja sellaisia tiedon esittämisen muotoja, jotka eivät ole “järkitiedolle” vaihtoehtoisia tai sitä poissulkevia, vaan pikemminkin kokonaisvaltaisempaa tietoa.

Alati monimutkaistuvassa, fragmentoituvassa ja intersektionaalisten valtasuhteiden leimaamassa haastavassa todellisuudessa ajattelijalle ja kokijalle on etu, jos hän osaa olla sinut epätietoisuuden ja epävarmuuden kanssa. Tutkivistinen näkemys on, että myöskään tutkimustoiminta ei voi irrottautua omaksi saarekkeekseen todellisuuden rönsyilevästä, dynaamisesta repaleisuudesta – tai edes näennäisesti esittää sellaista. Joskus näin vaikuttaisi käyneen: vähintään rajatussa mielessä tieteentekijöiden on ollut pakko omaksua kvantifioitavia vaikuttamiseen ja tieteen vaikuttavuuteen liittyviä päämääriä – jos ei muuten niin hallinnollisesta pakosta. Tieteentekijöiltä vaaditaan jatkuvaa oman toimintansa mittaamista ja oman tutkimuksensa arvon todistamista. Julkaistujen artikkelien ja monografioiden määrä ja niiden julkaisijan taso, artikkelien latausten määrät, populaarien kirjoitusten lukumäärä ja tarkkaan kvantifioidut viittausindeksit on kirjattava ja ilmoitettava rahoittajille tai uusiin hakemuksiin. Niitä kirjataan myös yliopiston järjestelmiin, sillä perusrahoitustakin jaetaan niiden perusteella.

Arviointi on työn kehittämisen apuväline, ei itseisarvo. Kvantifiointiin perustuvan vaikuttavuuden ei mielestämme pidä olla tutkimuksen itseisarvo. Jos vaikuttavuus halutaan nostaa tutkimuksenteon keskiöön, se tulisi tehdä tunnistaen, että kaikella tutkimustoiminnalla on vaikuttavuutta, ei pelkästään tämän järjestelmän mukaisesti arvioiduilla tutkimuksen tuloksilla tai tietyillä kanonisoiduilla tavoilla viestiä niistä. Kansainvälisen referee-artikkelin vaikuttavuus voi h-indeksistä huolimatta jäädä vähäisemmäksi kuin kaikkien käsissä kuluvan kotimaisen monografian, tuhansia latauskertoja keräävästä kolumnista tai YouTubessa leviävästä luentoklipistä puhumattakaan. Vaikuttavuus voi joskus olla myös niin hähmäistä ja epälineaarista, ettei sitä edes sellaiseksi tunnisteta. Ja joskus vaikutukset ovat hyvinkin pitkissä kantimissa: kuulija saattaa kertoa vaikuttaneesta esityksestä tai lukija liikuttaneesta lukukokemuksesta vasta vuosikymmeniä tapahtuman jälkeen.

Vaikuttavuuden yksi tutkivistinen ulottuvuus on saada aikaan toimijuutta ja muuttaa toimintaa myönteisempään suuntaan niin akateemisen maailman sisällä kuin sen ulkopuolellakin (vrt. Hill Collins 2013). Kuten Elokapina-liikkeeseen kuuluva tutkija Tuulia Reponen kirjoittaa aktivistisesta toiminnasta Politiikasta.fi-sivustolla (Reponen 2021): ”Aktivismi vahvistaa tunnetta omista vaikutusmahdollisuuksista ja usein se on jopa hauskaa. Kun toiminta alkaa, radikaali toivo paremmasta maailmasta syttyy.” Millainen siis olisi akateeminen maailma, jos tieteentekijöiden arkea rytmittäisivät tieteenteon kiistaton itseisarvoisuus sekä aktiivinen huolellisuus ja huolenpito tieteen tekemisen rakenteista, vaikutuksista ja tulevaisuudesta? Mihin yltäisimmekään, jos voisimme luottaa siihen, että työtämme pidetään itseisarvoisen tärkeänä ja meidän uskotaan sen parissa tekevän parhaamme? Tai jos voisimme luottaa siihen, että sukupuolemme, seksuaalisuutemme, ikämme, etninen taustamme eivät vaikuta siihen, miten kykyjämme arvioidaan.

Tietoinen vallankäyttö tiedon synnyssä, välityksessä ja omistamisessa

Teemme monia valintoja tieteellisen tutkimuksen tekijöinä ja tieteellisen tekstin kirjoittajina. Tutkivismia on näiden valintojen ja niiden vaikutusten tunnistaminen ja reflektointi. Jokainen tutkimuksen vaihe sisältää risteyksiä, joissa valitsemme suunnan joko tietoisesti tai tiedostamatta. Mitä valitsemme tutkia? Millaista aineistoa keräämme? Millä tavoin analysoimme ja kirjoitamme aineiston auki? Mistä teoreettisesta suuntauksesta otamme käsitteemme? Kenen kirjoittajien kanssa kietoudumme keskusteluun? Missä muodossa ja millä foorumeilla raportoimme tutkimuksen tulokset? Entä mitä johtopäätöksiä haluamme lopulta painottaa? Usein viimeistään tieteellisen artikkelin viimeistelyvaiheessa nämä lukuisat tutkimusprosessin varrella tehdyt valinnat tai risteyskohdat (ja valintoja ohjanneet tekijät) piilotetaan tai häivytetään. Teksti kirjoitetaan ikään kuin valinnat olisivat itsestäänselvyyksiä ja ne olisivat olleet selvillä alusta asti. (Latvala et al. 2005.)

Tällainen vakuuttamaan pyrkivä tieteellinen tyyli tuo tekstille uskottavuutta. Se antaa ymmärtää, että tieteentekijä valintoineen ei vaikuta tuloksiin, vaan antaa aineiston ja tosiasioiden puhua puolestaan. Tekstin akateeminen ”neutraalius” syntyykin siitä, etteivät tehdyt valinnat, mahdolliset empimiset ja korjausliikkeet näy. Suuri osa prosessia rajataan ulkopuolelle, kertomuksen jättömaaksi. Tutkijan valintoihin voi liittyä myös kysymyksiä rajauksesta – esimerkiksi siitä, keille teksti on suunnattu ja ketkä jätetään tekstin ulkopuolelle (vrt. Hill Collins 2013) – tai siitä, lausutaanko oma positio ja motivaatio ääneen vai vaietaanko siitä. Esimerkiksi kyselyaineistossa saattaa olla vastauksia, jotka täytyy jättää fokuksen takia ulos analyysista: ne ovat silti ääniä, jotka on valittu jättää pois. Samoin tutkijan asema ihmishenkilönä, vaikkapa niinkin yksinkertaiselta vaikuttava ominaisuus kuin sukupuoli tai ikä, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita haastattelututkimuksen osallistujilta saa kuulla. Kukaan ei ole myöskään tutkijana neutraali sillä tavalla, etteikö hän omalla olemuksellaan ja toiminnallaan vaikuttaisi tiedon muodostumiseen – ja siihen, mitä hänen kauttaan välittyvässä tiedossa jää sanomatta.

Tutkivismissa tuollaista neutraaliutta ei yritetäkään esittää, vaan sen sijaan pyritään jatkuvaan ja monipolviseen reflektioon tutkimuksen valintojen suhteen. Se voi tarkoittaa kontekstista riippuen hyvin erilaisten risteyskohtien huomaamista. Kun puhumme tutkimuksesta aktivismina, keskeistä on toivomus, että tutkivistinen tutkimus voisi synnyttää tiedon lisäksi myös toimijuutta. Parhaimmillaan tutkivistisesti motivoitu tutkimus luo toimijuuden paikkoja erilaisille ihmisille ja ihmisryhmille tavoittaen laajempia yleisöjä kuin tavanomaisen akateemisen lukijakunnan. Tämä ajatus liittyy keskeisesti Vastapuhe-hankkeemme tavoitteisiin popularisoida tietoa vihapuheen kokemisesta, vastapuheen metodeista ja tavallisten ihmisten keinoista vaikuttaa yleiseen keskusteluympäristöön. Katherine Gelber esimerkiksi painottaa vastapuheen harjoittamisen kehittävän puhujien kykyjä (Gelber 2012). Aktiivisesti harjoitettuna vastapuhe myös tuottaa sosiaalista resilienssiä eli ryhmän kykyä ylläpitää yhteisön koheesiota, yhteenkuuluvuutta. Vastapuhe voi parhaimmillaan muodostua kulttuuriseksi reaktioksi, joka suojelee ja puolustaa verkkovihan kohteita ilman, että näiden kohteiden – oli sitten kyseessä yksittäinen henkilö tai ihmisryhmä – tarvitsee itse puuttua tilanteeseen.

Monen muunkin hankkeen parissa on vuosien ja vuosikymmenten saatossa pohdittu tieteellisen tiedon yleistajuistamista ja saavutettavuutta. Perinteisten akateemisten vertaisarvioitujen julkaisujen lukijakunta on jokseenkin rajattu. Laajempien yleisöjen tavoittaminen on tarpeellista tutkimustiedolle. Tutkijat tekevät siksi yhteistyötä median ja vaikuttajien kanssa saadakseen viestilleen suurempaa näkyvyyttä. Media kuitenkin toimii omilla ehdoillaan, eikä toimittajien työn keskiössä useinkaan ole tutkijoiden pyrkimys muistuttaa maailman monimutkaisuudesta (ks. esim. Vuolanto & Nurmi 2021). Mediaesiintymiset ovat yksi keino tuoda tutkimusta laajan yleisön tietoisuuteen, ja niitä on alettukin listata myös yliopistojen tutkimustietokantoihin yhtenä tuloksellisuuden osoituksena. Siltikään niiden ei tulisi olla tutkimuksen onnistumisen mittari, vaan keino tavoittaa uusia yleisöjä ja kenties aktivoida ihmisiä toimintaan – tai ainakin antaa sytykkeitä ajattelulle. Mediaesiintymisten riskeihin pitäisi myös varautua yhteisöllisellä ja institutionaalisella tasolla siten, että yksittäiset tutkijat eivät jää susien armoille tunteita herättävistä tutkimusaiheista viestiessään.

Tutkivismissa otamme tosissamme tuotetun tiedon popularisoinnin tavoitteen, mutta emme halua tyytyä tekemään sitä yksinomaan vakiintuneiden mediatoimijoiden ehdoilla. Tutkivismi voi olla prosessi, joka jatkuvasti hakee rajojaan ja uusia muotoja, tavoitellen vaikuttavuuden ja tiedontuotannon synteesiä. Vaikuttavan tiedon tuottajat keskustelevat monella eri rintamalla, niille kullekin ominaisilla keinoilla ja kielillä. Kuinka julkaista niin, että se lisää toimijuutta ja ymmärrystä, jopa mahdollisesti johtaa niitä edelleen lisäävään toimintaan?

Ajattelemme tutkijoiden ja muiden toimijoiden yhteistyötä mahdollisuutena synnyttää toisenlaisen, kokonaisvaltaisemman tiedon ohella uudenlaisia tutkimuksellis-taiteellisia käytäntöjä ja näkökulmia. Samalla on kuitenkin oltava tietoinen myös siitä, että eri toimijat tulevat erilaisista lähtökohdista ja konteksteista, ja heidän toimijuuttaan rajoittavat erilaiset reunaehdot. Nämä rajoitukset voivat liittyä esimerkiksi toimijuutta pienentävään marginaaliasemaan, sukupuoleen, tai yhteiskuntaluokkaan, mutta myös ammatillisiin asemiin ja erilaisiin institutionaalisiin kytköksiin. Ei ole kyse pelkästään siitä, kuka tuottaa tietoa, vaan myös siitä, missä ympäristössä tietoa tuotetaan. Määräaikaisuudet työsuhteissa, akateemisen maailman hierarkkiset rakenteet itsessään ja äärimmäinen kilpailu rahoituksesta vaikuttavat siihen, millainen tutkimus on ylipäätään mahdollista, samoin kuin siihen, mitä tutkimussuunnittelun risteyskohdissa priorisoidaan. Mitä tarvittaisiin, että risteyksissä olisi aikaa valita tiedostaen?

Omista etuoikeuksistaan ja liikkumavarastaan tietoiseksi tuleminen on tutkivismissa keskeinen osa tutkijan reflektiivisyyttä. Tämä on keskeistä myös aktivismissa, mutta toisin kuin objektiivisuuden harhan kyllästämien tutkijoiden, aktivistien odotetaan usein toimivan moraalisen vakaumuksen pohjalta, esimerkiksi yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta vastaan. On aktivisteja, jotka pyrkivät yhteiskunnalliseen muutokseen, koska heidän oma elämänsä on uhattuna, tai koska he haluavat suojella itseään tai läheisiään. Aktivismi ei silloin ole valinta vaan liittyy perustavanlaatuisesti heidän olemassaoloonsa. Onkin osa tieteen positivistista historiaa, että nämä heikommassa asemassa olevat leimataan puolueellisiksi, yksinomaan poliittisiksi toimijoiksi samalla, kun valtavirtaa edustavien toiminta nähdään neutraalina ja epäpoliittisena. Heillä, jolla on työkaluja tiedon tuottamiseen ja ainakin jonkinlainen vapaus valita, mihin ne kohdistaa, on paljon valtaa.

Tieteenteon kiertotalous ja vastuu prosessin jätteistä

Tieteenteon jättömaalle kertyy kaikenlaista julkaistavan artikkelin tarinaa kiillottaessa. Tutkimus voi tuottaa tutkimustiedon lisäksi kohtaamisia, rönsyjä ajattelussa ja keskusteluissa, ylimääräistä dataa tai muita sivutuotteita, joita harvemmin lasketaan tutkimushankkeen varsinaisiksi tuotoksiksi. Tällaisia sivutuotteita voivat olla myös yhteiskunnalliset, yksilölliset tai poliittiset vaikutukset, jotka saattavat puhjeta kukkaan vasta kypsyttyään, aivan toisessa tilanteessa. Nämä tutkimuksen oheisjätteet ovat meille tutkivistisen työn osa. Millaisia rakenteita tai tekemisen ja havaitsemisen tapoja tarvittaisiin, jotta nämä tutkimuksen eri “oheistuotteet” tulisivat tiedostetuiksi osana akateemista todellisuutta: arvokkaana, potentiaalisesti uusia näkökulmia avaavana materiaalina?

Perinteisen tieteellisen toiminnan oheistuotteita voidaan ajatella tavallaan jätteenä. Tieteen tekeminen voi toki tuottaa jätettä kirjaimellisesti, esimerkiksi tietokoneella tehtävään monimutkaiseen mallintamistyöhön liittyvän energian kulutuksen ulkoisvaikutuksina. Jätettä voi metaforisesti olla myös kaikki se kerätty data ja syntyvä tieto, jota ei sisällytetä lopullisiin tuotoksiin, julkaisuihin tai esityksiin millään lailla. Tutkija tekee valinnan jättäessään ne tieteen piirin ulkopuolelle. Se, mikä on jätettä, riippuu kuitenkin myös yleisöstä, katsojasta, perspektiivistä. Tutkimukseen osallistuville, ”tutkittaville”, jotkin sivutuotteet saattavat olla jopa hyödyllisempiä tai merkityksellisimpiä kuin varsinainen tieteellinen lopputulos. Esimerkiksi hankalista aiheista puhumisella osana tutkimushaastatteluja voi olla jopa terapeuttisia vaikutuksia (esim. Birch & Miller 2000; Rossetto 2014), ja tutkimukseen osallistuminen ja kuulluksi tuleminen voi parhaimmillaan vahvistaa tutkittavan toimijuutta. Tällöin tutkimuksen vaikuttavuus saattaa tapahtua elämän kautta niin, ettei se koskaan tule raportoiduksi akateemisessa julkaisussa.

Tutkijalle tieteellinen kirjoittaminen voi joskus olla kuin resurssien louhimista ja niiden kuljettamista akateemisen yleisön kulutettavaksi, niiden siirtämistä toiseen kontekstiin, kauaskin varsinaisista tutkittavista tai tutkimukseen osallistujista. Myös tutkijan näkökulmasta tutkimuksen arvokkainta antia voivat meritoivien julkaisujen sijaan olla juuri kohtaamiset ja keskustelut, virheet ja umpikujat ja niistä oppiminen – ja ne henkilökohtaisen kasvun ja muutoksen prosessit, joille tutkimus toisinaan tutkijan sysää. Millaista olisi sellainen akateemisen tiedon kiertotalous ja kierrättäminen, jossa nämä prosessit ja sivutuotteet tunnustettaisiin ja mahdollisuuksien mukaan jopa käytettäisiin tietoisesti hyödyksi? Ja millaisia tuloksia tiedon tuottamisen kentälle aineiston kierrättäminen tavanomaisesta poikkeavalla tavalla, esimerkiksi taiteen keinojen avulla tuottaisi? 

Juuri jätteen roolia työstimme Joensuussa Kulttuurintutkimuksen päivien avajaisten yhteydessä toteuttamassamme performanssi-installaatiossa. Sen aikana jaoimme päivien osanottajille kukkakauppojen jätteeksi luokittelemia kasvinosia ikivihreinä eleinä, tutkivismin ilosanomana, kuten sen vastaanottajille ilmaisimme (kuva 1). Lisäksi muodostimme kasvinosista yliopiston oven viereiselle hangelle sanan tutkivismi (kuva 2). Näin tutkivismi-sana oli jokaisen päivien osallistujan kohdattavissa koko konferenssin alusta loppuun. Kulttuurintutkimuksen päivien päätteeksi kierrätimme jätteet biokeräykseen, mutta performanssi ja installaatio tallentuivat valokuviin. Ehkä niistä jäi tallenteita myös osallistujien mieliin. Lisäksi yksi valokuva installaatiosta päätyi päivien loppusanat lausuneen professori Tuulikki Kurjen Powerpoint-kalvoille ja sieltä kuulijoiden verkkokalvoille (kuva 3).

Tempaustamme ajattelemme tutkivistisena julkaisemisen aktina, jonka tavoitteena oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tehdä tutkivismi käsitteenä tutuksi juuri Kulttuurintutkimuksen päivien kävijöille. Samalla sen voi myös kokea havainnollistavan luopumista tietystä tutkimusta ohjaavasta ja sen tuloksia ennakoivasta kontrollista, tai sen illuusiosta – ainakin siten kuin siitä monesti viestitään seminaareissa tai vaikkapa tutkimuksen rahoittajille. Se miten kasvilahjoihin, jäämäkasveista kirjoitettuun viestiin ja Kurjen nappaamaan valokuvaan suhtauduttiin, riippuu kokijasta – se  on meidän määräysvaltamme ulkopuolella. Ja hieman samaan tapaan mekään emme tutkijoina kykene ennakoimaan niitä suuntia, joita esimerkiksi yksittäiset teemahaastattelut ottavat, tai miten niihin sisältyvät kohtaamiset vaikuttavat tutkittaviin. Tai kuinka ne vaikuttavat meihin itseemme – millaisia jälkiä ne jättävät silloinkin, kun raportoinnin tai tuloksellisuuden näkökulmasta ne tuottavat pelkkää jätettä.

Huolenpito ja laajennettu eettinen reflektiivisyys

Ajattelemme, että tutkivistisen tutkimusetiikan tai tutkimuksen etiikan lähtökohtana voisi olla huolenpito (care). Mielestämme tutkivismin etiikan ei tule suuntautua vain tutkimukseen osallistuvaan: eettisen huolenpidon tulee kohdistua paitsi ”tutkimuskohteisiin” tai tutkibussubjekteihin ja meihin tutkijoihin, myös kaikkiin muihinkin tutkimusprosessissa mukana oleviin. Tämä kattaa ihmisten lisäksi muutkin elolliset ja ei-elolliset kohteet.

Yliopistoissa toteutettavissa tutkimushankkeissa tutkimusetiikka on hallinnon näkökulmasta usein riskien hallintaa ja ennen kaikkea instituutioihin kohdistuvien riskien minimointia, esimerkiksi sosiaalisen median tutkimista voidaan ohjeistaa jopa välttämään, jotta vältyttäisiin potentiaalisilta selkkauksilta somejättien lakimiesten kanssa. Toisinaan eettinen arviointi typistetään pelkäksi tutkittavien henkilöiden anonymisoinnin vaateeksi. Jos anonymiteetti on tutkimusetiikan korkein päämäärä, tutkimukseen osallistuvien mahdollista halua esiintyä tutkimuksessa omilla nimillään ei hyväksytä – ei silloinkaan, kun se voisi olla heille tärkeä asia. Käytännön tilanteissa, tietyssä paikoissa ja konteksteissa, pakollisten kompromissien kohdalla, eettinen pohdinta ja valinnat eivät kuitenkaan näytä samalta kuin ihanteet. Tutkimusetiikkaan usein liitetyn tehtävälistan ruksittaminen ei yksin tarkoita, että tutkimus olisi eettisesti kestävää. Siksi on tärkeää, että tuomme esille ja pohdimme jatkuvasti oman työmme kautta niitä eettisiä kysymyksiä ja hankaluuksia, joihin tekemässämme tutkimuksessa kohdataan ja joihin joudumme vastaamaan.

Mutta kenen kanssa käydä läpi tutkimustyön eettisiä pohdintoja? Mielestämme tutkimuksen ammattilaisen eettistä pohdintaa ei tule ulkoistaa lautakunnille, vaikka toiminnan ulkopuolinen arviointi on usein hankkeille eduksi. Etiikkaa ei voi välineellistää eikä eettisiä lähtökohtia optimoida kaikkialle soveltuviksi periaatteiksi. Tutkivismissa tunnustetaan, että myös eettiset kysymykset ovat kontekstisidonnaisia. Esimerkiksi lääketieteellisestä tutkimuksesta lainattu eettinen sanasto ja käsitteistö on heikosti siirrettävissä ihmistieteisiin sellaisenaan. Sen nojalla on hankalaa pohtia, mitkä ovat hyväksyttävän tai toivottavan toiminnan rajat vaikuttavuuteen pyrkivän humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kentällä. Soveltamista tarvitaan, ja toisinaan se voi tarkoittaa myös tietyistä lähtökohdista irtautumista. Tutkivismin kannalta ihannetilanteessa tutkimustoiminnan eettisyyden määrittelyyn ja arviointiin osallistuvat kaikki tutkimuksen toteuttamiseen osallistuneet – tutkijat, tutkimukseen osallistujat tai kohteet, sen vastaanottavat arvioitsijat ja yleisö. Minkälaisia keskusteluja nämä tahot käyvät keskenään muodostaakseen yhteisymmärryksen tutkimuksen eettisyydestä?

Tutkimuksen osallistujien kannalta on reilua, että heille kerrotaan selkeästi ja avoimesti mitä ollaan tekemässä ja millä motivaatiolla, olipa kyse tieteestä tai taiteesta. Kun kyseessä on tutkivismi, osallistujan tulisi mielellään jo etukäteen tietää, mihin hän on osallistumassa, ja kokea pysyvänsä turvassa koko kokemuksen ajan – mikä toki on tutkimusetiikan perusperiaate. Käytännössä näinkin simppeleiden ideaalien toteuttamiseen liittyy monia hankaluuksia. Miten turvallisuus ylipäänsä eri tilanteissa määritellään? Kenties turvallisuutta ei tulekaan mieltää osallistujien suojeluna negatiiviksi koetuilta tuntemuksilta, vaan hahmottaa niitä esimerkiksi turvallisempien tilojen käytäntöjen kautta. Tässä ajattelussa korostetaan perusturvan tärkeyttä sille, että meidän on mahdollista sukeltaa epämukavuusalueille ja vaikeisiinkin aiheisiin. Tämä edellyttää kuitenkin ihmisten välisten valta-asetelmien ja risteävien, toisiinsa linkittyvien etuoikeuksien aktiivista tunnistamista.

Pelkkä hankkeen toimijoiden ja heidän asemiensa kuvaamisen läpinäkyvyys ei kuitenkaan riitä. Tutkivismiin kuuluu mielestämme myös se, että tunnistamme tutkimukseen osallistuvien olevan rakenteellisesti eri asemassa kuin hankkeesta elantonsa saavat. Vaikka valta jakautuu eri tavalla, pyrimme tiedostamaan sen ja toimimaan niin, että kaikki tutkimukseen osallistuvat ovat mahdollisimman yhdenvertaisia – feministisen etnografian tunnettujen periaatteiden nukaisesti. Näitä yhdenvertaisuuteen pyrkiviä suhteita ymmärrämme ja ylläpidämme konkreettisen huolenpidon avulla.

Huolenpito itsestä ja toisista ei ole “mukavaa ekstraa” vaan jopa välttämätöntä tutkimusta tekevien yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnille, ja se on myös poliittinen työkalu (Ruotsalainen 2021). Aktivismin ja tutkimuksen tekijöillä on samankaltaisia loppuun palamisen riskejä. Muutokseen tähtäävässä toiminnassa on enemmän tehtävää kuin tekijöitä, ja toiminnan jatkuvuus voi edellyttää yksittäisten tekijöiden toistuvia uhrauksia. Myös akateeminen tutkimus hierarkkisessa ja kilpailua painottavassa ympäristössä voi johtaa samanlaiseen tilanteeseen.

Eettisesti kestävään tutkivismiin ei sovi se, että tekijät antavat kaikkensa, polttavat itsensä loppuun, jonka jälkeen heidät korvataan seuraavilla. Tutkimuksen samoin kuin aktivisminkin tulisi olla henkilökohtaisesti, sosiaalisesti ja yhteisöllisesti kestävää toimintaa, niiden tulisi muiden päämäärien ohella tai niistä riippumatta varjella tai parantaa tekijöidensä työkykyä, emotionaalista turvallisuutta ja sosiaalisia suhteita. Silloin niitä määrittää välittäminen jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Amerikkalainen feministipedagogi bell hooks (1993) on kirjoittanut teoksessaan Sisters of the Yam siitä, miten hänen mustat esiäitinsä olivat “opettajia, saarnaajia ja parantajia” ja miten meidän tulisi ottaa heistä oppia. Yksi tärkeä oppi on se, että toimiakseen paremman maailman puolesta on pystyttävä parantumaan omista traumoistaan, hooksin kohdalla orjuuden ja valkoisen patriarkaatin sorrosta. Ajattelemme bell hooksin (mt.) lailla, että aktivistin itsensä täytyy pitää huolta omasta toimintakyvystään ennen kuin hän voi lähteä “parantamaan” maailmaa. Tämä ei kuitenkaan ole yksilön erillään muista tapahtuva parantumissuoritus.

Luottamus ryhmän ja sen vastuunkantoon on tutkivismissa keskeistä. Esimerkiksi kollaboratiivisissa, pidempiaikaisissa projekteissa on hyvä jakaa vastuita tasa-arvoisesti niin, että jokaisella on valtaa ja vastuuta. Kontekstista riippuen voi olla järkevää jakaa esimerkiksi johtamistyötä ihmisten kesken. Tämä purkaa myös länsimaisen tieteen individualistista eetosta. Ryhmän pitää pystyä luottamaan siihen, että jos sen jäsen ei yksittäisinä kertoina pysty olemaan täysillä mukana, joku muu voi väliaikaisesti ottaa vastuunkantajan roolin. Tämän kirjoituksen tuottamisen prosessissa olemme toimineet juuri niin – vuoroin eri ihmiset ovat ottaneet vastuuta tekstin edistymisestä. Tietty fragmentaarisuus on vastuun jakamisen mahdollinen hinta, joka kuitenkin sopii tutkivismi-aiheiseen, tiedontuotannon prosessuaalisuutta korostavaan tutkivistiseen otteeseen.

Usein kestävän toimintakulttuurin teemoista keskustellaan vain yksilötasolla tai pienissä ryhmissä. Toisinaan toimintakulttuurista huolehtiminen jää enemmän yksilön kuin yhteisön vastuulle. Minkälaista olisi valita yhteisönä tavoitella kestävyyttä ja keskustella pienemmissä ryhmissä kulloisenkin tilanteen mukaisista keinoista ja tavoitteista? Mielestämme tutkivismissa kestävyyden ja hoivan integroiminen toimintatapoihin on tärkeää sekä työryhmän sisäisissä että tutkijan ja tutkimukseen osallistuvien välisissä kohtaamisissa. On tärkeää huolehtia siitä, että kohtaamiset tapahtuvat inhimillisesti ja planetaarisesti kestävillä tavoilla, etenkin jos käsiteltävät aiheet ovat vaikeita ja niissä pyritään muutokseen. Näin pitäisi tapahtua riippumatta tutkimuksen tekoa usein ohjaavista kiireistä ja paineista. 

Yhteistyön opetteleminen ja yhteismuotoutuminen

Kukaan meistä ei tee työtään yksin. Akateemisen maailman yksilösuorituksen ihannointia ja siihen kietoutunutta nerokulttia voisi romuttaa myös muilla toiminnan tavoilla kuin vastuiden jakamisella, esimerkiksi kirjoittamalla ja julkaisemalla kollektiivisesti. Yhteisen ajattelun ja yhteismuotoutumisen havaittavaksi tekeminen voi auttaa meitä ymmärtämään, kuinka tieto muovautuu aina suhteissa: välillämme, suhteessa tutkittaviin, kohtaamisissa muiden elollisten ja ei-elollisten kanssa, niin työajalla kuin sen ulkopuolellakin. Kollektiivisuus onkin esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa jo pitkään käytetty metodi^[3], joka parhaimmillaan johtaa yhteiseen tiedon tuottamiseen ja toisten ajatusten ruokkimiseen. Kääntöpuolena on esimerkiksi joillakin tieteenaloille ominainen tapa, jossa esimerkiksi ohjaajat nimetään väitöskirjatutkijan kanssakirjoittajiksi ilman aitoa yhteistoimintaa. Tutkivismin ihanne on tämän sijaan se, että jokainen kanssakirjoittaja reflektoi vastuutaan ja haluaa antaa osansa yhteisen päämäärän eteen.

Tutkivistiseen asennoitumiseen voi kuulua eri tieteen- ja taiteenalojen yhdistäminen nykyistä hedelmällisemmin. Tieteen sisäisiä ja ulkoisia rajoja ylittävänä kirjoittajakollektiivina peräänkuulutamme tieteen ja taiteen käytäntöjen yhdistelemistä sekä monitieteisiä tutkimusryhmiä, joihin kuuluu ihmisiä useilta tieteen ja taiteen aloilta. Monitieteisyyden ei tulisi olla hierarkkista vaan yhdessä muotoutuvaa: pystymme jo katsomaan yli sen vaiheen, jossa monitieteisen työryhmän sisällä naureskellaan toisten tutkimussuuntauksille tai korostetaan omaa tutkimustapaa enemmän oikeana kuin muita. Emme halua enää monialaisia työryhmiä, joissa kuitenkin puhutaan yhdestä alasta sinä ensimmäisenä ja arvokkaimpana, muiden ”vähäpätöisempien” alojen näyttäytyessä lähinnä mukavina lisukkeina. Maailma, jossa yhteen paradigmaan sitoutuminen sulkee pois kaikki muut tavat ajatella, on kuollut maailma.

Tutkijat ovat töissä aina ruumiillisina olentoina, joiden näköaloihin ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin vaikuttavat intersektionaaliset vallan verkot. Moninaiset tutkijaryhmät saavat aikaan kokonaisvaltaisempaa tietoa kuin homogeeniset, edellyttäen että eri alojen työ otetaan tosissaan ja jokaisen työn arvostus on tasavertaista. Eri taustoista ja tekemisen tavoista tulevien ihmisten ymmärryksen, käytäntöjen ja menetelmien yhdistely voi synnyttää uudenlaisia näkökulmia ja oivalluksia myös tutkimusetiikkaan. Vuoropuhelu eri tieteen- ja taiteenalojen välillä koskee toisaalta myös hyväksytyn tai toivotun toiminnan luonnetta ja rajoja. Taiteilijoiden toiminnalla on oma etiikkansa, mutta heitä eivät sido tutkijoille ominaiset akateemiset institutionaaliset säännöt. Instituution eettisen ohjeen rinnalle tarvitaan dialogisesti sovittua eettistä yhteisymmärrystä.

Tutkivistinen huolenpito voi tarkoittaa myös huolellista tekemistä. Tutkimus on hidasta toimintaa verrattuna sellaiseen aktivismiin, jossa reagoidaan asioihin nopealla aikataululla ja etenkin sosiaalisen median ansiosta melkeinpä reaaliaikaisesti tässä hetkessä. Tutkimus on luonteeltaan hidasta ja ideaalitilanteessa sille myös suodaan aikaa: tutkivistisen tutkimuksen ihanteisiin kuuluu rauhallinen tarkkuus. Tutkimuksen onnistuminen edellyttää huolellista suunnittelua ja toteutusta. Myös tulosten raportointi edellyttää huolellisuutta ja tarkkuutta. Akateeminen julkaiseminen voi alustasta riippuen kestää kuukausia, jopa vuosia. Tutkimuksen väistämättä verrattain hitaat toimintatavat voi kääntää myös hyveeksi, eräänlaiseksi toiminnan huolellisuudeksi. Tutkivismissa voivat parhaimmillaan yhdistyä tutkimuksen perinpohjaisuus ja aktivismin nopea reagointi. Kukaan ei ajattele ja keskustele yksin, vaan jokainen ihminen, jokainen teko on osa elävää, alati muuttuvaa virtaa. Pohdittavaksi jää esimerkiksi se, kuka hyväksyy muutoksen tai oman muuttumisensa osana yhteistä matkaa, kuka pyrkii staattisuuteen, ja kuinka ristiriidoista voidaan neuvotella huokoisesti.

Tutkivismin teesit

Edellä olemme kuvailleet tutkivismia esseistisesti, ehkä lennokkaasti, hypähdellen ja fragmentaarisesti. Esseemme on syntynyt yhdessä ajattelemalla ja yhteiskirjoittamalla. Emme ole huolitelleet ja virtaviivaistaneet esseetä, vaan haluamme sallia sille tietyn innostumisen, ajatusten pompahtelun, assosioitumisen logiikan, keskeneräisyydenkin. Vastapainona sille esitämme pamflettimme kiteytymänä tutkivismin teesit kymmenen kohdan manifestina.

1. Tutkismi on tutkimusasenne ja asenteiden ja käytäntöjen kokonaisuus. Se on eettinen malli, joka ohjaa tieteellistä työskentelyä ja toimintaa ja pyrkii muuttamaan tutkimuksen tekemisen vahingollisia kulttuureja. Se on kaikkien tieteenalojen toimijoille esitetty haaste, tavoite ja utopia.
2. Tutkivismi on tutkimuksessa, tutkimuksesta, tutkimuksen tuloksista tehtävää aktivismia eli toimintaa, joka levittää tutkittua tietoa, kehittää tiedontuotannon rakenteita ja pyrkii näiden rakenteiden yhdenvertaistamiseen. Se pyrkii myös vaikuttamaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja puuttuu aktiivisesti tutkimuksellisiin ja yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Tutkivismin tärkein tavoite on tuottaa parempaa tulevaisuutta tutkimuksen avulla ja sen nimissä.
3. Tutkivismi on tiedon tuottajien ja heidän asemiensa merkityksen avointa pohdintaa. Tutkivismiin kuuluu tutkimuksen tekijöiden itsereflektio ja aktiivinen tutkimuseettisten haasteiden pohdinta kiinteänä osana praktiikkaa. Tutkivismissa pyritään tunnistamaan tutkimustoiminnassa ilmeneviä valtarakenteita ja niistä puhutaan avoimesti kaikkien osallistujien kanssa.
4. Tutkivismi on tunnetietoista toimintaa, joka tunnistaa tiedon ruumiillisuuden, kokemuksellisuuden ja kontekstuaalisuuden. Tutkivismi on järkeä ja tunteita, mieltä ja ruumista, eikä se väitä olevansa vain jompaa kumpaa. Tutkivismi ottaa tutkimustoiminnan affektiivisuuden huomioon sekä tutkijoiden, tutkittavien että tutkimuksen vastaanottajien osalta. Tutkivismissa pyritään työskentelemään mahdollisimman sensitiivisesti tutkijoiden, tutkittavien ja yleisön tunteiden kanssa, ja niiden kautta. Henkilökohtaisuus ja affektiivisuus kuuluvat tutkivismin vaikuttavuuteen.
5. Tutkivistisen tutkimuksen etiikan lähtökohtana on huolenpito. Tutkivismin etiikka ei suuntaudu vain tutkimuksen osallistujiin, vaan eettisen huolenpidon piirissä ovat myös tutkijat ja kaikki muut tutkimukseen ja sen vastaanottoon osallistujat, mukaan lukien muut elolliset ja ei-elolliset osallistujat. Tutkivistinen huolenpito voi olla esimerkiksi tutkittavien ja/tai tutkimukseen osallistuvien itsetietoisuuden, toimijuuden tai vaikutusmahdollisuuksien parantamista. Tutkivistinen huolenpito on huolellisuutta ja huolellisia valintoja. Tähän varataan aikaa ja käytetään resursseja.
6. Tutkivismi on tiedon kiertotaloutta, eli myös uusliberaalin yliopiston “jätteiksi” tunnistamien tutkimuksen “sivutuotteiden” arvon tunnustamista ja käyttämistä hyödyksi, esimerkiksi taiteen keinoin.
7. Tutkivismi haluaa olla tietoista vallan ja vastuun tasapainottelusta. Tutkivismi haastaa eri alojen tiedeyhteisöjä läpinäkyvyyteen, solidaarisuuteen ja rohkeuteen tiedontuotannon muotojen ja vaikuttavuuden kehittämisessä. Tutkivismi pyrkii muokkaamaan tiedeyhteisöä siten, että tutkimustoimintaa voidaan tehdä sosiaalisesti kestävillä tavoilla, sekä omasta että toisten hyvinvoinnista huolehtien.
8. Tutkivismi kannustaa kollektiiviseen toimintaan. Yhteistyössä ei pyritä muuttamaan osallistujia tai heidän näkemyksiään yhtenäisiksi, vaan kollektiivisuuden voima syntyy kyvystä neuvotella ja tehdä kompromisseja sekä kehittää luovia yhteismuotoutumisen keinoja jokaista osallistujaa kunnioittaen.
9. Tutkivismi on prosessi. Se on keskeneräisyyttä, kohtaamisia ja kehitystä. Se on epistemologisesti jatkuvassa liikkeessä; toimintaa, joka ei jumiudu totuttuihin toimintatapoihin, vaan jossa harkitaan ja määritellään tutkimustoimintaa siihen osallistuvien tutkijoiden, tutkimuksen kohteiden, arvioitsijoiden ja yleisöjen tarpeiden kautta.
10. Tutkivismi kieltäytyy yksiselitteisestä määritelmästä. Tutkivismi tapahtuu kulloisessakin kontekstissa, kussakin tutkivistisessa tilanteessa, ja siten sen määritelmä on joustava, paikantunut ja tilanteinen.

Lopuksi

Tutkivismi on prosessi, joka saa erilaisia muotoja eri konteksteissa. Tutkivistinen prosessi elää, tutkivismi määrittyy ja se määritellään uudelleen jokaisessa tutkimushankkeessa, jokaisessa tutkimusteossa. Jonkinlaisena jatkuvan prosessin välitiivistelmänä esitämme omiin kokemuksiimme pohjaavan määritelmän: Tutkivismi on tutkimuksessa prosessina ja sen tuloksilla toteutettavaa eettistä aktivismia eli toimintaa, joka yhtäältä luo ja levittää tutkittua tietoa erilaisille yleisöille ja toisaalta pyrkii tiedontuotannon rakenteiden muuttamiseen tasa-arvoisemmiksi ja kestävämmiksi.

Tässä tekstissä esitimme tutkimushankkeemme tutkivismista käydyissä keskusteluissa esiin nousseita teemoja. Näitä olivat: tutkivismi mahdollisuutena kokonaisvaltaiseen vaikuttamiseen; kysymys tietoisesta ja tiedostamattomasta vallankäytöstä tiedon tuottamisessa, välittämisessä ja omistamisessa; tieteenteon kiertotalous ja vastuu prosessissa syntyvistä jätteistä; huolenpito ja laajennettu eettinen reflektiivisyys sekä yhteistyön opetteleminen ja yhteismuotoutuminen. Meidän näkökulmistamme ne näyttävät kirkkailta kiintopisteiltä juuri nyt, tästä prosessin vaiheesta katsottuna. Tiedämme, että kukin meistä kiinnittyy pysyvämmin johonkin näistä kiintopisteistä, toisaalta loittoontuen toisista. Meille tutkivismi on laaja ja hengittävä käsite, järven lailla liikettä heijastava peilipinta, jonka avulla ohjaamme oman työmme asennetta ja toimintaa. Parhaimmillaan tällainen alati liikkeessä oleva pinta voi näyttää kuvia, joita emme aiemmin osanneet piirtää esiin.

Emme ajattele, että tutkivismille on luotavissa yksiselitteinen määritelmä, johon kaikki muut tutkivistisen toiminnan säikeet kulminoituvat. Ajattelemme sitä yhtenä niistä loimilangoista, joiden varaan voi halutessaan kutoa omaa ajatteluaan. Kukaan ei kudo kuviota yhden langan varaan. Samalla kun näemme tutkivismin mahdollisuutena yhdistää tutkimuksen ja aktivismin parhaimpia puolia, haluamme sen kieltäytyvän yksiselitteisestä, kiveen hakatun jäykästä määritelmästä. Meillä ei ole tarvetta myöskään sitoa jokaista aktivistista tutkimustekoa väkisin juuri oman tutkivismin käsitteemme alle. Tutkivismin ja muiden aktivistisen tutkimuksen muotojen tulee elää ja hengittää vapaasti. Jokaisessa hankkeessa ja jokaisella tekijällä täytyy olla omat tapansa hahmottaa tutkivismi. Tätä kudosta vasten on lupa levähtää, mutta siltä saa nousta katsomatta taakseen, tai sitä voi halutessaan puistella rikki purkautumiseen asti.

Tärkein tutkivismiin ja sen etiikkaan liittyvä kysymys lienee, miten voimme tuottaa parempaa tulevaisuutta tutkimuksen itsensä avulla ja sen nimissä. Tämä on kysymys, johon jokaisessa tutkivistisessa projektissa on löydettävä omanlaisensa vastaus. Meille tutkivismin erityinen anti on siinä, että tämän käsitteen alla voimme yhdistää tutkimusaktivismin, intellektuaalisen aktivismin tai aktivistitutkimuksellisen toiminnan ja kriittisen pyrkimyksen tiedontuotannon rakenteiden ja sen pakottavien, vääristävien käytäntöjen muuttamiseen ja tasa-arvoistamiseen.^[4]

Toivomme lukijan pohtivan tämän tekstin kanssa, meidän kanssamme sitä, mitkä mutkat ja risteykset esittämässämme tutkivismin kentässä herättävät halun liikahduksen, osuvat sorana omaan ajattelun virtaan ja joko rikkovat pinnan tai luovat aallon, saavat ylittämään kitkakynnyksen ja vetävät pysähtyneisyydestä jotakin elävään liikkeeseen. Tulevaisuuden tutkivismi versoo elävimmin niihin suuntiin, joissa sen avulla silitellään rakenteisiin joustoa ja huokoisuutta, varataan hukkatiloihin hoivan ja versomisen paikkoja, saadaan aikaan uusia, luottamisen kestäviä peilikuvia. Hyvinvoivaa, kestävyyteen sitoutuvaa tutkimusta, jonka päälle on turvallista rakentaa.

Kirjallisuus

Aaltola, Elisa (2020) Ristiriitaisia eläinasenteita – lihaparadoksi ja sekasyöjän akrasia. Teoksessa Elisa Aaltola & Birgitta Wahlberg (toim.) Me & muut eläimet – uusi maailmanjärjestys. Tampere: Vastapaino, 309–334.

Ahmed, Sara (2017) Living A Feminist Life. Durham: Duke University Press.

Arndt, Sonja (2021) Revolt, activism and the posthuman university assemblage. Policy Futures in Education, 19(5), 527-538. https://doi.org/10.1177/14782103211003441

Behar, Ruth (1997) The Vulnerable Observer. Anthropology that breaks your heart. Boston: Beacon Press.

Birch Maxine & Tina Miller (2000) Inviting intimacy: The interview as therapeutic opportunity. International Journal of Social Research and Methodology, 3, 189–202. doi:10.1080/13645570050083689

The Combahee River Collective Statement. Teoksessa Taylor, K. (2017). How we get free: Black feminism and the Combahee River Collective. Haymarket Books.

Denzin, Norman K. & Yvonna S. Lincoln (2000) Preface. Teoksessa Denzin & Lincoln (toim.), Handbook of Qualitative Research. Second Edition, s. ix – xx. Thousand Oaks: Sage.

Gelber, Katharine (2012). Reconceptualizing counterspeech in hate-speech policy (with a focus on Australia). The content and context of hate speech : Rethinking regulation and responses. Edited by Michael E Herz and Peter Molnar. New York , NY, U.S.A.: Cambridge University Press.198-216.

Hale, Charles R. (2001) What is activist research? Items & Issues 2: 1 – 2, p….

Harding, Sandra (1991) Whose science? Whose knowledge? Thinking from women’s lives. Buckingham: Open University Press.

Hoggart, Lesley (2017) Collaboration or collusion? Involving research users in applied social research. Women’s Studies International Forum 61: 100–107.

hooks, bell (1993) Sisters of the Yam. Black Women and Self-Recovery. London: Routledge.

Haraway, Donna J. (1988) ”Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective”. Feminist Studies 14(3), 575–599.

Hill Collins, Patricia (2013) Truth-telling and intellectual activism. Contexts, 12 (1), 36–41. https://doi.org/10.1177/1536504213476244

Hiltunen, Kaisa, Saresma, Tuija & Sääskilahti, Nina (2020). Rajojen poetiikkaa ja politiikkaa: taiteellinen aktivismi reaktiona ”pakolaiskriisiin”. Media ja viestintä, 43(2), 150–175. https://doi.org/10.23983/mv.95674

Kannisto, Heikki (2002) Ymmärtäminen, kritiikki ja hermeneutiikka. Teoksessa Ilkka Niiniluoto & Esa Saarinen (toim.), Nykyajan filosofia, 366–373. Helsinki: WSOY.

Kesa, Paula (2018) Klikkausmielenosoitus: Sosiaalisen median aktivismi. https://lmsomeco.fi/blogi/sosiaalisen-median-aktivismi/ 6.10.2018, luettu 29.4.2024.

Latvala, Johanna, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (2005) “Tutkijat kertovat, konventiot murtuvat.” Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (2005), Tutkija kertojana. Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen, s. 20. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskus.

Lehtonen, Mikko (1996) Merkitysten maailma. Kulttuurisen tekstintutkimuksen lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

Liljeström, Marianne (toim.) (2004) Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta. Tampere: Vastapaino.

Mills, C. Wright (2015) Sosiologinen mielikuvitus. Helsinki: Gaudeamus.

Ojala, Hanna & Tarja Palmu (2018) Kollektiivina julkaisemisen vaikeuksista https://www.tuni.fi/alustalehti/2018/05/15/kollektiivina-julkaisemisen-vaikeus-tuloksellisuuden-ajan-yliopistossa/

Paasonen, Susanna (toim.) (2005a) Aktivismi – Verkostoja, järjestöjä ja arjen taitoja. Jyväskylä: Nykykulttuuri.

Paasonen, Susanna (2005b) Puolesta ja vastaan – mikä aktivismi? Teoksessa Aktivismi – Verkostoja, järjestöjä ja arjen taitoja, s. 7–12. Jyväskylä: Nykykulttuuri.

Palsaoja-kollektiivi (2018) Liike ja hetki: Kollektiivisen biografian sommitelmia (nyky)akatemiassa. SoPhi 140. SoPhi, Jyväskylä.

Pihkala, Panu (2017) ”Miksi ilmastonmuutoksesta on niin vaikea puhua? Monitieteellisiä näkökulmia”. Tieteessä tapahtuu, 35(1), 24–29.

Reponen, Tuulia (2021) ”Tutkijana kapinassa elämän puolesta”. Politiikasta.fi 1.6.2021, Saatavilla: https://politiikasta.fi/tutkijana-kapinassa-elaman-puolesta/

Rossetto, Kelly R. (2014) “Qualitative research interviews: Assessing the therapeutic value and challenges.” Journal of Social and Personal Relationships, 31(4), 482-489. https://doi.org/10.1177/0265407514522892

Ruotsalainen, Nelli (2021) Self-care ennen ja nyt. Tulva 4:21, 21–24.

Ryynänen, Sanna & Suoranta, Juha (2014) Taisteleva tutkimus. Helsinki: Into.

Salami, Minna (2021) Aistien viisaus. Helsinki: S & S.

Salmenniemi, Suvi (2018) Sosiologinen mielikuvitus ja toivon politiikka. Tieteessä tapahtuu 4: 43–46.

Sandoval, Chela & Guisela Latorre (2007) ""Chicana/o Artivism: Judy Baca's Digital Work with Youth of Color. Learning Race and Ethnicity. MIT Press.

Saresma, Tuija (2007) Feministinen kulttuurintutkimus – tutkimusperheen sisarpuoliko? Teoksessa Erkki Vainikkala & Henna Mikkola (toim.) Nykyaika kulttuurintutkimuksessa, s. 116–144. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimusyksikkö.

Vuolanto, Pia & Nurmi, Johanna (2021) ”Tasapainoilua kiistanalaisten terveysilmiöiden tutkimuksessa vaikuttavan tutkimuksen aikakaudella” Kulttuurintutkimus 39(4), 3–18.

Viitteet

[1] Ääniteoksen voi kuunnella osoitteessa https://vastapuhe.fi/tutkivismi --> LINKKI JULKAISUSSA TÄNNE! Sittemmin ääniteos on ollut kuunneltavissa myös Tampereella, Galleria Rajatilassa syyskesällä 2023 järjestetyssä näyttelyssä.

[2] Kotimaisena esimerkkinä tästä toimii esimerkiksi Tieteentekijöiden liiton Vuoden tieteentekijä -palkinto, joka on usein myönnetty yhteiskunnalliseen keskusteluun aktiivisesti osallistuville tutkijoille, tuoreimpana vuoden 2023 palkinnon myöhtäminen luonnon monimuotoisuuden turvaamisesta viestineelle Lotta Kailalle ja vuotta aikaisemmin vihapuheen yhteiskunnallisista vaikutuksista puhuneelle Tuija Saresmalle.

[3] Combahee River Collective Statement; kollektiivina julkaisemisen vaikeuksista ks. Ojala & Palmu 2018 https://www.tuni.fi/alustalehti/2018/05/15/kollektiivina-julkaisemisen-vaikeus-tuloksellisuuden-ajan-yliopistossa/

[4] Kiitos tästä muotoilusta kuuluu oivaltavalle ensimmäiselle referee-lukijalle, jonka kommenteista ja täsmennysehdtuksista oli suuri apu. Myös toisen lukijan kommentit olivat kallisarvoisia. Lämmin kiitos molemmille!

Tekijät

FT, dosentti Tuija Saresma on kulttuurintutkija, joka on tutkinut lukemista ja kirjoittamista kaunokirjallisuudesta omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen ja sosiaaliseen mediaan. Viime vuosina hän on tutkinut erityisesti populismia ja vihapuhetta. Hän on myös opettanut omaelämäkerrallista kirjoittamista ja tieteellistä kirjoittamista. Saresma siirtyi tämän julkaisuprojektin aikana kulttuurintutkimuksen professoriksi Itä-Suomen yliopistoon työskenneltyään pitkään tutkijana Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuskeskuksesta, josta hän aikanaan väitteli aiheenaan taideomaelämäkerrat. ORCID: 0000-0003-0635-4902

Jenna Jauhiainen on monitaiteilija, vapaa kirjoittaja ja tutkija. Jauhiainen työskenteli vuosina 2021–2024 Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Aktivismi taiteen ja tieteenteon välineenä: “tutkivismia” vaikuttavasta vastapuheesta suomalaisessa verkkoyhteisössä. ORCID: 0009-0002-8129-1972

PhD Aleksi Knuutila on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Sosiologian laitoksella ja Helsinki Institute for Social Science and Humanitiesissa. Knuutila on tutkinut laajasti verkkovälitteistä poliittista toimintaa sekä verkkoon liittyviä lieveilmiöitä kuten vihapuhetta. ORCID: 0000-0002-9874-0079

FT Heidi Kosonen toimii nykykulttuurin ja taidehistorian tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on erikoistunut affektiivisiin nykykulttuurin ilmiöihin, kuten vihapuheeseen ja vastapuheeseen, kulttuurisiin tabuihin ja biovaltaan sosiaalisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden näkökulmista. Akateemisen työn ohella Kosonen on tanssija ja Jyväskylän tieteentekijöiden aktiivi. Vuosina 2024–2025 Kosonen toimii Sukupuolentutkimus-journaalin päätoimittajana. ORCID: 0000-0002-2931-878X

Susi Nousiainen on kuvataiteilija, FM (kirjallisuus) ja johtamisen väitöskirjatutkija. Hänen työnsä pyrkii löytämään tapoja kestävämpään yhdessä tietämiseen, usein taidelähtöisen työskentelyn kautta. Tästä esimerkkejä ovat sarjakuva, draama ja LARP osana tutkimusta. Nousiainen opettaa Lapin yliopistossa kurssia Social Sustainability at Work. ORCID: 0000-0002-1596-7519

Tämä essee on kollektiivinen tuotos, jonka on tarkoitus kuvata yhdessä ajattelun ja yhteiskirjoittamisen prosessia. Leikittelimme hetken ajatuksella, että muodostaisimme kirjoittajien etu- ja sukunimistä jonkinlaisen yhteisnimen (ks. Ojala & Palmu 2018; Palsaoja-kollektiivi 2018), mutta päädyimme lopulta listaamaan kirjoittajat aakkosjärjestyksessä lukuun ottamatta ”ykköskirjoittajaksi” merkittyä Tuija Saresmaa, joka keksi tutkivismi-käsitteen, ehdotti esseetä tutkivismista tähän julkaisuun ja otti päävastuun sen viimeistelystä.

Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin osallistuneet tähän kirjoitukseen eri intensiteeteillä prosessin eri vaiheissa: osa on ollut mukana alusta saakka, osa liittyi mukaan työstämään tekstiä vasta myöhemmin, mutta sitäkin tiiviimmin. Käsitteen ja esseen sisältöjä on ideoitu ja ajattelu- ja kirjoitusprosessia toteutettu jatkuvasti yhdessä, minkä lisäksi työtaakkaa on vuoroteltu sen mukaan, kenellä milloinkin on ollut parhaiten aikaa ja energiaa paneutua työhön; tässä vuorottelussa on ollut ääneenlausumattomasti mukana myös peräänkuuluttamaamme akateemista huolenpitoa. Kollektiivisesta kirjoittamisesta huolimatta meistä jokainen on tullut tutkivismin äärelle omaa reittiään ja suhtautuu siihen eri tavoin.

Lue lisää paikantumisestamme suhteessa tutkimukseen ja tutkivismiin.